Historia käy uudella tavalla kiinnostavaksi, jos suurelle tapahtumalle pystytään esittämään pienin vaihtoehtoinen suunta. Vaihtoehtoisen historian illuusio voi syntyä jo siitä, että kirjoittaja suhtautuu tositapahtumiin näytelmänä, jossa on nykypäivän poliitikkoja muistuttavia tähtirooleja. Suomalaisista veteraanikirjailijoista etenkin Paavo Haavikko ja Veijo Meri ovat käsitelleet historiaa sellaisten roolisuoritusten lävitse, jossa päähenkilöt ovat suhteellisen tietoisia roolinsa esittämisestä.

Henkilöiden tarkoituksellinen modernisointi on etenkin Merellä niin hienokseltaan kätketty kuvaukseen, että hänen historiaesseitään lukiessa ei synny välitöntä koomista tunnelmaa. Kuten Risto Turunen toteaa Meren juhlakirjassa (”Täynnä liikettä”, 1998): ”Merelle historia ei ole tekniikan tai innovaatioiden kehitystä, ei tapahtumien vääjäämättömyyttä tai kohtalon kauhistuttavia iskuja tai onnettaren hyreksivää hymyä. Se on ihmisen tekoa, ihmisen mittainen ja mitta.”

Vuosina 1993-1996 Veijo Meri julkaisi neljä teosta alunperin kuusiosaiseksi tarkoitetusta sarjasta. Suomen historia avautui omintakeisesti painotettuina juttuina tärkeistä tapahtumista ja henkilöistä. Nyt kustantaja on koonnut jutuista parhaimmat pehmeisiin kansiin. Kliseisen helpon Pohjantähden alla -otsikon saanut kokoelma on käännetty edustamaan suomalaista historiaa neljälle EU-kielelle, minkä lisäksi kirja on tarjolla suomalaisillekin lukijoille.

Kirjoitukset on poimittu suhteellisen tasaisesti sarjan osista. Kokoelmassa neljä juttua edustaa Ruotsin vallan jaksoa, kahdeksan autonomian aikakautta ja kymmenen itsenäisyyden alkuaikaa. Näppituntumalla ne ’merimäisimmät’ jutut olisivat kyllä löytyneet kahdesta ensimmäisestä teoksesta. Kulttuurihistoriaa olisi, puolestaan, voinut ammentaa edes sarjan neljännestä osasta, jos kokoelmalla pyritään antamaan jotain kuvaa nykypäivänkin Suomesta. Taiteen merkkijuhlia edustavat nyt jutut Kalevalan taustoista ja Alvar Aallosta.

Vaikka takakannessakin mainostetaan, että Meren silmin ”historia muodostuu ihmiskohtaloista”, ei tämä kokoelma kuitenkaan ole niin dramaattinen ja henkilöistä lähtevä kuin Meren esseet parhaimmillaan ovat. Enemmän sijaa saavat historian ilmiöt, näyttämöt ja tyypittelyt. Mukana ovat edustuskelpoisimmat vaiheet, kuten hakkapeliittain retket, itsenäisyysjulistus ja Raatteen tien taistelu. Kirjan päättää luku ”Mitä sitten tapahtui”, jonka parissa sivussa tiivistetään sodan jälkeinen politiikka ja Suomen sitoutuminen EU:iin.

Vasta jutut yksiin koottuna muistaa, että eiväthän ne Meren historiapalat esseitä olleetkaan, vaan jutusteluja, joiden kärki voi jäädä yhtä hyvin ilmaan kuin saada kirjoittajaltaan hymyilevän kommentin: eivät nämä nyt niin poikkeuksellisen isoja tekoja olleet. Samoin joutuu toteamaan, että Meren historiakirjat ovat ajanjaksoihin omistautuneina kokonaisempia kuin miltä ne ovat näyttäneet, ja että tällainen jutturypäle toimii kehnommin kuin novellikokoelma.

Pohjantähden alla -kokoelman draamallisinta antia ovat kolme tarinaa Paasikiven neuvottelumatkoista Kremliin. Esseelle ominaista ajatuksen työstämistä näissä tarinanpaloissa ei ole laisinkaan, vaan ne maistuvat ikään kuin historian pakolliselta huipennukselta, johon Merellä ei ole juurikaan omaa lisättävää; siten näytelmällinen tiivistäminen onkin vain uudelleenpukemista.

Meren näkemyksessä suomalaiset suurmiehet ovat olleet kansanluonteen velvollisuudentuntoisia ja äkkipikaisia edustajia. Hyvän johdatuksen Meren näkemykseen saa hänen esseestään ”Suomen historiasta ja maantieteestä” (kirjassa Goethen tammi, 1978). Metaesseessään Meri toteaa: ”Suomalaiset pitävät itseään individualisteina. Siksi heidän täytyy joskus käyttäytyä aivan odottamattomalla tavalla, usein pöyristyttävän huonosti.”

Pohjantähden alla -kokoelmassa ei ole pöyristyttäviä hahmoja, eikä tarinakaan lähde polveilemaan yhtä pitkälle kuin alkuperäisissä kirjoissa, niin lyhyitä ja tiiviitä ovat Suomen edustajiksi valitut jutut. Naishahmot ovat edelleen sivistyneistön sivurooleissa. Näkyvin naishenkilö lienee anonyymi postineiti, joka kieltäytyy myymästä tsaarin hovimiehelle postimerkkiä: siinäpä yksi versio uppiniskaisesta, vain allegoriana kelpaavasta Suomi-neidosta. Eräänlaista aikakauden mikrohistoriaa edustaa juttu, jossa Meri kertoo vuosisadanvaihteen alaikäisistä työläisistä. Mutta näin persoonallisen – ja kansakunnan julkisivulle ikävän? – aiheen käsittelyä kirjaan on kelpuutettu tasan kolumnin mittainen esittely.