Tuomas Hopun tutkimusprojekti on lähtenyt liikkeelle tarpeesta tehdä taustatutkimusta Postimuseoon 18.3.2016 avautuneelle Salaista jääkäripostia -näyttelylle. Kirja ei kuitenkaan vaadi näyttelyyn tutustumista, vaan se toimii erinomaisesti erillisenä lukukokemuksena. Paikoin kirjassa toki annetaan erityistä huomiota postinkulun tärkeydelle, jotta tutkimuksen alkuperäinen tarkoitus tulee alleviivatuksi. Tämä ei kuitenkaan juurikaan häiritse lukijaa – pikemminkin se terävöittää tutkimusasetelmaa.

Runsaiden kuvien värittämä kirja

Jo ensi näkemällä kirja Jääkärit Saksan tiellä herättää lukijan mielenkiinnon, sillä teoksen ulkoasu on toteutettu taidokkaasti. Kirja on miellyttävää katseltavaa ja luettavaa runsaan kuvituksen ansiosta – jokaisella aukeamalla on vähintään yksi kuva. Niiden avulla lukija pystyy eläytymään jääkärien vaiheisiin ja hahmottamaan muun muassa jääkärien elinolosuhteita Saksassa. Kuvien valintaan on nähty vaivaa. Tämä valinta on kannattanut, sillä kirja toimii erinomaisesti myös kuvateoksena.

Kuvien lisäksi kirjan sivuja rytmittävät tietolaatikot, joissa tuodaan esille pääasiallisesti yksittäisten jääkärien elämänvaiheita. Valitettavasti tietolaatikoita ei ole tasapainoisesti kautta kirjan, vaan ne painottuvat teoksen alkuosaan. Koska leipätekstissä on kauttaaltaan runsaasti tietoa eri jääkäreistä, olisi tietolaatikoita voitu sijoittaa tasaisesti kirjan eri lukuihin.

Kirjan alussa on aikajana, joka antaa lukijalle kokonaiskuvan jääkäriliikkeen eri vaiheista. Aikajanaa on jatkettu aina 2000-luvulle saakka. Näin pitkä aikajänne lienee tässä yhteydessä turha, sillä kirjan tapahtumat sijoittuvat vuosiin 1915–1918. Jääkärien myöhempiä vaiheita ei kirjassa juurikaan käsitellä ja täten aikajana antaakin 1920-luvulta lähtien suppean kuvan entisten jääkärien vaiheista. Sen sijaan aikajanan osuus vuosilta 1915–1918, kuten myös kirjassa myöhemmin esiin tulevat kartat, auttavat lukijaa jäsentämään jääkärien eri vaiheita Saksassa.

Jääkärien raskaat vuodet

Kirja rytmittyy varsin perinteisen jääkärihistorian tyyliin kronologiseen aikajärjestykseen pohjautuen. Hoppu aloittaa jääkäriliikkeen tarkastelun ensimmäisen maailmansodan murroksesta siirtyen jääkärien sotilaskoulutuksen käynnistymiseen Pfadfinder-kursseilla ja suureen jääkärivärväykseen. Tämän jälkeen Hoppu käsittelee jääkärien koulutusta Lockstedtin leirillä sekä siirtymistä rintamalle. Jääkäripataljoonan oloja rintamalla kuvataan niin Misse-joella, Riianlahdella kuin Aa-joen taisteluissa.  Helmikuussa 1917 pataljoona jätti rintaman ja siirtyi Libauhun. Hoppu käsittelee jääkärien tuntoja Libaussa kuvaillen muun muassa kotiinlähdön odotusta, Suomen poliittisen tilanteen tarkkailua sekä siviilitöihin ja lomille siirtymistä. Viimeisessä luvussa keskitytään jääkärien kotiinlähdön valmisteluun sekä varsinaiseen kotiinpaluuseen. Huomiota saa myös Altona-Bahrenfeldin työkomennuskunta, jonne siirrettiin muun muassa palveluksesta kieltäytyneitä jääkäreitä.

Kuva:Päällystöä ruokailemassa talvitaistelujen aikana Aa-joen tuntumassa. Keskellä Lennart Oesch. Lähde: Jääkärien elämäntyö –sivusto. Jääkäripataljoona 27:n perinneyhdistys ry.

Tuomas Hoppu toteaa teoksen alkusanoissa keskittyvänsä tutkimuksessa jääkärien henkiseen tilaan ja tuntemuksiin. Jääkärien päiväkirjojen ja kirjeiden avulla Hoppu tuokin esille yksilöllisen ja inhimillisen näkökulman niihin tapahtumiin, joita jääkärit Saksan vuosinaan kokivat. Hoppu korostaa läpi koko tutkimuksensa jääkärien raskasta ja huolien täyttämää elämää Saksassa. Ilmeisesti juuri tämä näkökulma on noussut päällimmäisenä esille Hopun tarkastelemista kirjeistä ja päiväkirjoista. Hoppu tuokin ansiokkaasti esiin muun muassa jääkärien karut rintamaolot, jatkuvan ruuan puutteen, erimielisyydet ja kaipuun takaisin koti-Suomeen. Tutkimuksessa tuodaan esille myös niitä jääkäreitä, joiden tarina ei kulkenut yksiin virallisen jääkäritarinan kanssa. Heitä olivat muun muassa vankileireille joutuneet jääkärit ja kevään 1918 jälkeen Suomeen palanneet jääkärit.

Sen sijaan Hoppu käsittelee varsin niukasti raskaan elämän kääntöpuolta eli jääkärien ilon ja onnen hetkiä.  Olisin kaivannut lähempään tarkasteluun jääkärien positiivisia kokemuksia Saksan vuosilta. Hoppu käsittelee varsin lyhyesti muun massa jääkärien vapaa-ajan viettoa. Hän toki mainitsee ohimennen muun muassa jääkärien kapakkakäynnit ja romanssit, mutta ei ota asiaa syvempään tarkasteluun. Esimerkiksi Libaun kautena jääkäreillä oli runsaasti vapaa-aikaa. Tämän teeman käsittelyyn Hoppu olisi mielestäni voinut uhrata yhden alaluvun tutkimuksessaan – mikäli aihe jääkärien kirjeissä ja päiväkirjoissa esiintyy. Toisaalta, mikäli tämä aihe ei kirjeissä ja päiväkirjoissa esiinny, lienee paikallaan kysyä, miksi jääkärit vaikenivat vapaa-ajan vietostaan.

Kuva: Jääkäreitä Libaussa. Lähde: Jääkärien elämäntyö –sivusto. Jääkäripataljoona 27:n perinneyhdistys ry.

Kirjeiden ja päiväkirjojen antama kuva

Tutkimuksen päälähteenä ovat jääkärien kirjeet ja päiväkirjat. Hoppu ei kuitenkaan tarkemmin erittele, kuinka monta päiväkirjaa ja kirjekokoelmaa hänellä on ollut käytössään. Tutkimuksesta päätellen kyseessä on kuitenkin varsin laaja aineisto, josta osa on jääkärien omaisten hallussa. Hoppu on saanut käsiinsä myös uutta aineistoa, joka luonnollisesti tuo tärkeän lisän jääkäriliikkeen tutkimukseen. Tutkimuksen ehdotonta antia onkin alkuperäislähteistä esiin nouseva inhimillinen ja elämäntäyteinen jääkärikuva.  Hoppu käyttää tekstissään runsaasti suoria lainauksia kirjeistä ja päiväkirjoista. Suorat lainaukset oikeaan kontekstiin sijoitettuna ja runsaan kuvituksen kera tuovat lukijalle elävästi esiin jääkärien tarinan. Mielenkiintoinen esitystapa pitää lukijan otteessaan koko kirjan alusta loppuun.

Jääkärien kirjeiden ja päiväkirjojen tutkimus on ensiarvoisen tärkeää jääkärien elämää tutkittaessa, sillä niiden avulla pystytään tavoittamaan jääkärien omia kokemuksia ja ajatuksia juuri silloin, kun he oleskelivat Saksassa. Hieman ongelmallisesti Hoppu kuitenkin toteaa alkuperäislähteinä käyttämiensä kirjeiden ja päiväkirjojen ”välittävän väärentämättömiä aikalaistunnelmia”.  Olisinkin toivonut Hopun kohdistavan alkuperäisaineistoonsa syvempää lähdekritiikkiä.  Kirjeet ja päiväkirjat eivät suinkaan ole ”väärentämättömiä”. Sen sijaan ne sisältävät kirjoittajansa hyvinkin tarkkaa valikointia. Hoppu käsittelee tutkimuksessaan esimerkiksi sensuurin vaikutuksia kirjeiden sisältöön, mutta olisin kaivannut vielä täsmällisempää ja syvemmälle menevää lähdekriittistä tarkastelua erityisesti jääkärien omaan sensuuriin liittyen. Hoppu esimerkiksi mainitsee, että osa jääkärien päiväkirjoista oli tehty läheisiä ajatellen. Mikäli jääkäri olisi kuollut rintamalla, kotiväki olisi päiväkirjan sivuilta voinut lukea jääkärin viimeisistä vaiheista. Miten tämä vaikutti päiväkirjan sisältöön? Entä miten kirjeiden vastaanottaja vaikutti siihen, mitä ja miten jääkäri kirjoitti kirjeissään? Lisäksi Hoppu ei juurikaan pohdi sitä, mitä miehet eivät kirjoittaneet kirjeissään ja päiväkirjoissaan. Millaisista asioista vaiettiin?

Kuva: Jääkärin kirje omaisille kesäkuussa 1916. Lähde: Jääkärien elämäntyö –sivusto. Jääkäripataljoona 27:n perinneyhdistys ry.

Keskustelu aiempien tutkimusten kanssa

Tuomas Hopun keskustelu muiden jääkäriliikettä käsittelevien tutkimusten kanssa on vähäistä. Hän liittää tutkimuksensa osaksi jääkäritutkimuksen kenttää lähinnä teoksen alkusanoissa. Tämä saattaa olla tietoinen valinta, sillä Hopun ja Postimuseon tarkoituksena lienee ollut kirjoittaa teos, joka tavoittaa monenlaisia historiasta kiinnostuneita lukijoita. Tässä valinnassa onkin onnistuttu hyvin, sillä tuloksena on tietokirja, joka sopii laajalle lukijakunnalle. Olisin kuitenkin kaivannut vähintäänkin teoksen loppuun jonkinlaista lukua tutkimuksen johtopäätöksistä ja analyysia sen sijoittumisesta jääkäritutkimuksen kenttään. Loppuluvussa olisi voinut tarkemmin alleviivata lukijalle niitä uusia näkökulmia, joita tutkimuksessa halutaan tuoda esille.

Tuomas Hoppu toteaa kirjan alkusanoissa, että jääkäriliikkeen tutkimus kaipaa yksityiskohtaista, eri osa-alueisiin kohdistuvaa tutkimusta. Olen samaa mieltä Hopun kanssa. Lienee jo itsestään selvää, että uuden jääkäriliikettä koskevan tutkimuksen ei tule koettaa ottaa haltuun koko jääkäriliikkeen taivalta, vaan kohdistaa mielenkiinto liikkeen johonkin yksittäiseen osa-alueeseen. Uudenlaiset näkökulmat ja kysymyksenasettelut haastavat aiempaa tutkimusta ja tuovat aiempaa monipuolisemman näkökulman jääkärien vaiheisiin. Toki tämänkaltaista uusiin näkökulmiin pohjautuvaa tutkimusta on jo tehtykin tai on parhaillaan tekeillä.

Kokonaisuutena teos Jääkärit Saksan tiellä on selkeästi ja sujuvasanaisesti kirjoitettu sekä mielenkiintoisesti kuvitettu teos jääkärien historiasta. Tutkimus antaa jääkäreille itselleen päiväkirjojen ja kirjeiden avulla mahdollisuuden kertoa omista kokemuksistaan ensimmäisen maailmansodan pyörteissä. Kirja tempaa lukijansa mukaan jääkärien vaiheisiin noin sata vuotta sitten ja pitää otteessaan alusta loppuun. Omassa lajityypissään kyseessä on kirja, joka ansaitsee historianharrastajien ja -tutkijoiden huomion.