Viime vuosina Viron ja Suomen yhteistyö on kehittynyt monella tavalla. Uudelleenitsenäistymisen alkuvuosien avustuspolitiikka ja yhteisöjen ja kuntien välinen ystävyystoiminta on hiljalleen hiipunut ja kanssakäyminen niin talouden, kulttuurin kuin politiikankin saralla on muuttunut molempia osapuolia hyödyntäväksi yhteistyöksi. Helsinki ja Tallinna ovat lähentyneet toisiaan ja muodostavat jo nyt eräänlaisen voimakaksikon, jotkut jopa suunnittelevat tunnelia kaupunkien välille ja tätä kautta selkeää kaksoiskaupunkikokonaisuutta. Alkukesällä 2020 on esitetty näkemyksiä, joiden mukaan mailla voisi olla jopa selvää poliittista yhteistyötä, esimerkiksi yhteinen ympäristöasioista vastaava ministeriö – lähinnä turvaamassa Suomenlahden ja Itämeren hyvinvointia. Nykyisten Suomen ja Viron valtiosuhteiden taustalla vaikuttaa pitkä historia, jota Seppo Zetterbergin teos käsittelee Konstantin Pätsin kautta.

Vanhat kontaktit

Virolaisasutusta Suomessa on ollut ”kautta aikojen” ja 1300-luvulta tiedetään varmuudella siirtolaisia matkanneen Suomenlahden pohjoisrannalle. Näistä keskiaikaisista ja varhemmistakin kontakteista ja ehkä vakituisista asutuksista on todisteena erityisesti ruotsinkielisessä paikannimistössä esiintyvät eestiin viittaavat nimet kuten vaikkapa Estgrunden ja Estholmen sekä suomenkieliset, esimerkiksi Espoon Eestinlaakso. Munkkiniemi ja muut munkki-alkuiset paikannimet Uudellamaalla saattavat liittyä Virossa 1300–1500-luvuilla toimineeseen Padisen sisterssiläisluostariin, joka omisti maa-alueita Uudenmaan rannikolla 1300- ja 1400-luvuilla. Seprakauppa puolestaan oli itäisemmän Suomen etelärannikon ja Viron pohjoisrannikon asukkaiden Suomenlahden yli käymää tavaranvaihtoon perustunutta kauppaa. Tällä hetkellä Virossa asuu vakituisesti vajaat 10 000 suomalaista ja Suomessa noin 50 000 Viron kansalaista.

Virallisia suhteita

Kun Suomessa kansallinen herätys oli alkanut 1800-luvun alussa ns.Turun romantiikkana ja johti sitten vuosisadan loppupuolella kansakunnan syntyyn, tapahtui sama kulttuurinen herääminen Virossa vuosisadan puolivälin jälkeen ja keskuspaikkana oli akateeminen Tartto. 1860-luvulta alkaen rakennettiin kuuluisaa ”Suomen-siltaa”, kulttuurista symbolia kahden kansakunnan välillä. Kulttuurisuhteet olivat voimakkaimmillaan 1880-luvulta aina vuosisadan vaihteeseen asti, suomalaisuuden kulttuurinen nousu innosti virolaisia ja toimi esikuvana myös viron kirjakielen kehittämiselle.

Poliittinen silta ja Päts

Kulttuurinen yhteistyö alkoi muuttua poliittiseksi venäläistämistoimenpiteiden myötä niin Suomessa kuin Virossakin ja aktivoitui 1900-luvun alussa etenkin Venäjän vuoden 1905 levottomuuksien jälkeen. Kun suomalaisia itsenäisyysaktivisteja karkotettiin maasta joukoin, he siirtyivät Ruotsiin, Tukholmaan, jossa he vaikuttivat voimakkaasti itsenäisyyskamppailun alkuvaiheisiin. Virossa tilanne oli sama. Virolaiset aktivistit joko vangittiin tai he pakenivat maasta, asettuivat Sveitsiin, jossa muodostivat niukkuudessa eläneen virolaiskolonian. Itselleni on jäänyt epäselväksi, millä he tulivat toimeen. Suomalaiset karkotetut ja maanpakolaisethan olivat yleensä varakkaasta kansanosasta ja heillä oli tukenaan Kagaali, maanalainen tukiverkosto. En ole löytänyt Viron historiasta vastaavaa organisaatiota.

Sveitsiin paenneista yksi oli kuolemaan tuomittu Konstantin Päts, sanomalehtimies ja Viron itsenäisyyden aktiivinen puolestapuhuja. Toimintansa alussa häneen teki vaikutuksen Suomen autonominen asema Venäjän suuriruhtinaskuntana omine lakeineen, valuuttoineen ja senaatteineen. Hänen tulevaan toimintansa vaikutti suuresti suomalaisten aktiivinen ja passiivinen vastarinta. Sveitsistä Päts siirtyikin Suomeen vuonna 1909 ja tutustui lähemmin suomalaisten pyrkimyksiin. Hänen kuolemantuomionsa Venäjällä muutettiin vankeudeksi, ja Päts palasikin takaisin Viroon, istui vajan vuoden Pietarissa vankeudessa ja palasi kotimaan politiikkaan.

Itsenäisyys ja valtioliittoajatus

Kun Virosta sitten vuoden 1917 Venäjän vallankumouksen myötä tuli suppean itsehallinnon omaava kuvernementti, jolla oli oma vaaleilla valittu edustuslaitos, maapäivät (maapäev), tuli Pätsistä eräiden vaiheiden jälkeen sen toimeenpanevan elimen, maahallituksen, esimies. Tuossa vaiheessa oli poliittisena tavoitteena se, että Virosta tulisi Venäjän federaation autonominen osa. Jo tuolloin oli joiltain tahoilta esitetty ajatus Suomen ja Viron valtiollisesta yhtenäisyydestä. Ajatuksen takana olivat etenkin runoilija ja kulttuurisen kansallisuusliikkeen johtohahmo Gustav Suits ja hänen kirjailijatoverinsa Friedebert Tuglas.

Kun Venäjällä bolševikit ottivat vallan, luovuttiin osavaltioajatuksesta ja Suomen tapaan lähdettiin ajamaan täyttä itsenäisyyttä. Ja kun maailmansodan alun saksalaishyökkäys ulottui Viroon ja bolševikit pakenivat maasta, Viro julistautui itsenäiseksi 24.2.1918. Päts toimi silloin aiemmin perustetun pelastuskomitean puheenjohtajana ja nyt hänestä tuli Viron väliaikaisen hallituksen puheenjohtaja. Saksalaismiehittäjä ei kuitenkaan tunnustanut Pätsin hallitusta, joka painui maan alle. Noina aikoina esittivät virolaiset poliitikot protestikirjelmän, jossa torjuttiin voimakkaasti kaikenlainen liittyminen Saksaan. Sen toisessa, julkaisemattomassa versiossa todetaan, että jos jonkinlainen valtionyhteytys (unioni) voitaisiin perustaa, se tapahtuisi Suomen tasavallan kansa. Tämä osa tekstiä oli Pätsin laatima, mutta jäi siis julkistamatta. Sen sisältö kuitenkin toimitettiin eri kanavien kautta Suomeen, jossa suomalaiset kuitenkin suhtautuivat siihen enemmän kuin nuivasti.

Seuraavan kerran sama liittovaltioajatus nousi esiin Viron vapaussodan yhteydessä. Kun punaiset olivat lyömässä Viron kouluttamattoman armeijan, tulivat suomalaiset apuun ja tästä innoittuneena Päts julkaisi lehtiartikkelin, jossa hän korosti tätä apua ja totesi, että Suomen-silta ei ole vain henkinen yhteys vaan ”johtaa meidät valtiolliseen yhteyteen”.

Haaveet haihtuvat, välit viilenevät

Viro solmi rauhansopimuksen Neuvosto-Venäjän kanssa 2. helmikuuta 1920 ja Suomi saman vuoden lokakuun neljäntenätoista. Tästä alkoi periodi, jossa ajattelu kaksoisvaltiosta jäi taka-alalle. Ryhdyttiin ajamaan ns. reunavaltiopolitiikkaa, jossa Neuvostoliiton läntiset reunavaltiot, Puola, Baltian maat ja Suomi, perustaisivat puolustusliiton idän uhkaa vastaan. Pitkällisen prosessin jälkeen Suomi jättäytyi pois tästä liitosta, mikä Virossa tulkittiin kääntymiseksi kohti Skandinaviaa – mitä se itse asiassa olikin. Mutta Pätsin, joka poliittisen varjossa olon jälkeen oli taas päässyt valtaan, mielenkiinto Suomea kohtaan ei ollut vähentynyt. Hän teki Viron valtionpäämiehenä (riigivanem) ensimmäisen virallisen valtiovierailunsa Suomeen toukokuussa 1922, jossa isäntänä oli presidentti K. J. Ståhlberg. Vaikka vierailu oli lämminhenkinen, olivat maitten välit vielä jäykät, eikä virallisissa neuvotteluissa yhteistyön lisäämisestä saavutettu juurikaan tuloksia.

Ståhlberg teki epävirallisen vierailun Viroon kesällä 1925. Tuolloin Päts oli taas menettänyt poliittisen johtavan asemansa. Sen sijaan Suomen uuden presidentin Lauri Kr. Relanderin vierailu samana vuonna oli virallinen vastavierailu Pätsin vierailuun vuonna 1922. Vierailun aikana järjestetyssä juhlassa Suomen-Viron-Unkarin liiton esimiehen ominaisuudessa Päts pääsi puhumaan ja toisti jälleen ajatuksiaan veljeskansojen kulttuurisesta yhteydestä – mutta ei poliittisesta. Vaikka suhteet olivat lämmenneet, ei puheissa käsitelty kansainvälisiä poliittisia kysymyksiä eikä Suomen ja Viron poliittista yhteistyötä.

Seuraavien vuosien aikana Suomen ja Viron suhteet olivat taas viileät. Kyse oli lähinnä kauppasopimuksista ja virolaisen näkemyksen mukaan sitä, että Suomi yhä lisääntyvästi kurkotteli Skandinaviaan ja unohti Viron. ”Onko Suomen-silta häviämässä sumuun”, kysyi Päts.

Matkailu lähentää

Päts oli noussut taas valtakuntansa päämieheksi vuonna 1931. Poliittisista taisteluista väsyneenä hän lähti presidentiksi valitun P. E. Svinhufvudin kutsusta epäviralliselle yksityisvierailulle Suomeen. Tästä alkoi valtionpäämiesten säännöllinen, milloin virallinen, milloin epävirallinen vierailu toistensa luona. Herrat kävivät keskusteluja näiden epävirallistenkin tapaamista aikana, mutta eivät virallisia. Ensimmäisen matkan aikana oli Zetterbergin mukaan keskusteltu ainakin puolustusyhteistyöstä. Taustalla oli vanha ajatus sulkea Suomenlahti niin, ettei punalaivasto pääsisi siitä läpi Itämerelle. (Tsaarin Venäjän aikana kyse oli Pietarin suojelemisesta läntiseltä hyökkäykseltä.) Yhteistyö merkitsi lähinnä rannikkotykistön ja merivoimien (sukellusveneet) entistä tiiviimpää yhteistyötä.

Vallankeikaus ja -kaappaus

Zetterberg toteaa, että Svinhufvudin ja Pätsin yhteistyöaika alkoi muuttaa suomalaisten ulkopoliittista suhtautumista Viroon. Presidentti teki vierailun Viroon vuonna 1932, isäntänä oli tällöin riigivanem Jaan Teemant. Virosta tehtiin vastavierailu Suomeen vuonna 1933. Nyt matkaajana oli taas uusi – toki poliittisesti jo tuttu valtionpäämies Jaan Tõnisson. Poliittinen tilanne Virossa oli äärimmäisen jännittynyt, maassa oli talouskriisi ja äärioikeisto (Viron Vapaussoturien keskusliitto) oli nousemassa poliittiseksi liikkeeksi. Vapsien vallankaappaus uhkasi. Päts valittiin taas kerran valtionpäämieheksi turvaamaan Virolle uusi perustuslaki, joka muutti Viron puolittain presidenttijohtoiseksi. Nyt maalla oli valtionpäämies, joka ei aiemman valtiojohtajan tapaan ollut vastuussa parlamentille, jolla oli veto-oikeus parlamentin päätöksiin, joka johti sisä- ja ulkopolitiikkaa ja joka oli puolustusvoimien ylipäällikkö. Päts julisti maan suojelutilaan ja yhdessä kenraali Laidonerin kanssa lakkautti Vapaussotureiden liiton ja pidätti satoja sen aktiiveja. Lopulta Päts hajotti parlamentin, riigikogun, jolloin myös lainsäädäntövalta siirtyi riigivanemin, Pätsin, käsiin, ja hän saattoi hallita antamalla asetuksia. Oltiin siirrytty Pätsin valtakaudelle.

Vierailut jatkuvat

Kun Pätsin vierailulla vuonna 1931 Suomessa oli sovittu, että valtionpäämiesten tapaamisesta tulisi perinne, muutti Pätsin vallankaappaus tilannetta. Svinhufvud – vankkumaton oikeustaistelija – ei katsonut hyvällä silmällä Virossa käynnissä olevaa demokratian rapauttamista ja oli haluton matkaamaan vuorollaan Viroon. Lopulta hän kuitenkin pitkin hampain suostui mutta valtiovierailun tulisi olla pienimuotoinen. Tässä ja itse asiassa kautta koko teoksen Zetterberg käyttää oivallisesti hyväkseen lehdistön kirjoittelua ja kulissien takana tapahtuneiden diplomaattineuvottelujen raportteja. Nämä tuovat varsinaiseen asiasisältöön runsaasti syvyyttä ja näkemyksiä, jotka muuten eivät tavalliselle historiatapahtumia seuranneelle avautuisi. Matkan aikana keskusteltiin pääasiassa Pätsin aloitteesta Viron demokratiakehityksestä ja mm. ajatuksesta perustaa parlamenttiin toinen kamari tasapainottamaan poliittista elämää. Svinhufvudin mielestä asia oli kannattamisen arvoinen. Laajempia keskusteluja maitten välisestä yhteistyöstä ei raportoitu.

Vaikka Pätsin ja Svinhufvudin vuosittaiset tapaamiset jatkuivat, olivat Suomen ja Viron suhteet lähinnä jäiset. Pätsin poliittinen toiminta sai Suomessa kovaa arvostelua erityisesti IKL:n ja muiden oikeistopiirien taholta ja onnistuipa Viron Vapsien johtaja Artur Sirk pakenemaan vankeudesta ja saamaan turvapaikan Suomesta, mitä luonnollisesti Pätsin kannattajat – siis virallinen Viro – ei voinut sulattaa. Kaikesta huolimatta Svinhufvudin vierailu Viroon vuonna 1936 oli menestys, lehdistö tuntui unohtaneen poliittiset erimielisyydet ja hehkutti Suomen valtionpäämiehen olemusta ja hänen oikeudenmukaisuuttaan ja taustahistoriaansa Suomen itsenäisyyden luomistyössä. Tästä oli ehkä luettavissa myös piilokritiikkiä Pätsiä kohtaan.

Uusi perustuslaki

Vuodesta 1934 valmisteilla ollut perustuslain muutos toteutui vasta vuonna 1937. Sen mukaan ylintä valtaa Virossa käytti parlamentti, joka jakautui kahteen kamariin. Alempi kamari (riigivoligkogu) vastasi entistä parlamenttia, mutta sen yläpuolelle, ikään kuin valvomaan lainsäädäntöä nimettiin valtioneuvosto (riiginõukogu), jonka kokoonpano oli valtionpäämiehestä paljolti riippuvainen. Korkein toimeenpanovalta oli perustuslain mukaan tasavallan presidentillä, jolla oli asetuksenanto-oikeus ja joka nimitti ja erotti tasavallan hallituksen. Päts valittiinkin presidentiksi keväällä 1938 ja hänen rakentamansa valta-asetelma oli näin saanut lopullisen täyttymyksensä.

Valtiorakenteen muutos ei kuitenkaan vaikuttanut Suomen ja Viron virallisiin suhteisiin ja Suomen tasavallan presidentiksi valittu Kyösti Kallio jatkoikin jo perinteeksi muodostunutta vuosittaista vierailuohjelmaa. Hän otti vastaan Pätsin loppukesällä 1937. Vierailu oli onnistunut ja Päts tuntui nauttivan suosiota suomalaisessa lehdistössä – osittain toki rajoitetusti Viron poliittisen tilanteen mukaisesti. Kaiken kaikkiaan Suomen ja Viron suhteet huolimatta poliittisista eroavaisuuksista nähtiin lehdistössä kautta 1930-luvun hyvinä äärivasemmistolaisia mielipiteitä lukuun ottamatta. Kun Virosta ei enää kuulunut ääniä, jotka kaipasivat jonkinasteista valtioliittoa ja kun virolaisetkin olivat tottuneet siihen, ettei heidän maansa välttämättä ollut suomalaisten valtiopoliittisissa intresseissä ykkössijalla, elettiin jonkinlaista tyyntä yhteiselämää. Sen symbolina olivat valtionpäämiesten säännölliset vierailut.

Vierailut kuitenkin päättyivät tuohon Pätsin Suomessa käyntiin, koska Kyösti Kallion sairastelut estivät vierailut vuonna 1938 ja 1939. Virossa nämä sairastelut osittain tulkittiin poliittisiksi ja sitähän ne osittain olivatkin – siis Suomen sisäpoliittisia. Tähän loppuivat Viron ja Suomen päämiesten vierailut Ne jatkuivat vasta 1990-luvulla Viron neuvostomiehityksen lakattua.

Pätsin viimeinen poliittinen tahto

Pätsin poliittisessa nuoruudessa hänellä oli eittämätön halu tiivistää uusien Viron ja Suomen tasavaltojen yhteistyötä. Kulttuurinen Suomen-silta oli rakennettu jo 1800-luvulla, nyt hänellä oli intressi rakentaa poliittinen silta maiden välille. Tätä koskeva asiakirja löydettiin Suomesta, Kansalliskirjastosta, vuonna 1992. Sen laatiminen ajoittuu vuoteen 1940, jolloin suursota jo riehui Euroopassa. Neuvostoliitto miehitti Viron askel askeleelta vuodesta 1939 alkaen, ja heinäkuussa 1940 presidentti Konstantin Päts pakotetiin eroamaan virastaan. Viro liitettiin keinotekoisesti Otto Wille Kuusisen esityksestä ”Neuvostoliiton kansojen perheeseen”. Konstantin Päts, hänen vaimonsa, poikansa ja miniänsä kyyditettiin 30.7. 1940 Neuvostoliittoon, siellä hän kuoli psykiatrisessa sairaalassa Buraševossa Tverin alueella 18. tammikuuta 1956.

Päts oli viimeisinä Viron päivinään kirjoittanut muistion, jota pidetään hänen (ulko)poliittisena testamenttinaan. Teksti on ollut esillä eräinä versioina jo 1960-luvulla, mutta nyt löytynyt asiakirja lienee aito. Päts kirjoitti sen aikana, jolloin hänellä oli jo tiedossa Viron muuttaminen sosialistiseksi neuvostotasavallaksi. Siis juuri ennen hänen kyyditystään Virosta. Hänen mieltään painoi luonnollisesti Viron kohtalo ja hän ilmeisesti ajatteli tekstiä muotoillessaan jo maailmansodan jälkeistä aikaa, jolloin valtiorakenteet taas voisivat muuttua. Lähtökohtana Pätsin ajatuksessa oli se, että Viron tulisi yhdistyä liittovaltioksi Suomen kanssa, mielellään niin, että mailla olisi yhteinen valtionpäämies (kuningas). Maanpuolustusta ja ulkopolitiikkaa varten olisi yhteiset laitokset ja keskeisissä asioissa olisivat käytössä yhteiset lait. Molemmilla mailla olisi oma perustuslaki ja omat tuomioistuimet historiallisista syistä. Liittovaltio olisi kaksikielinen (suomi, viro). Edelleen hän näki mahdolliseksi liittää liittovaltioon rajantakaisia alueita niin Petserinmaalta, Inkeristä kuin Karjalastakin. Nämä ja muitakin tulevaisuudenutopioita Päts hahmotteli viimeisinä vapauden päivinään luottaen siihen, että Euroopan voittajavaltiot takaisivat tulevan liittovaltion syntymisen mahdollisuuden.

Utopiaako vai ei? Saman ajatuksen Päts oli tuonut esiin silloin, kun Viron valtio syntyi. Nyt hän viimeisinä tekoinaan toisti sen tilanteessa, jossa tiesi Viron katoavan itsenäisten valtioiden kartalta.

Seppo Zetterbergin teos on taattua ja asiantuntevaa työtä. Erityisen ansiokasta on sekä suomalaisen että virolaisen lehdistön käyttö lähteenä, samoin diplomaattikirjeenvaihdon julkistaminen. Teoksen lähdeluettelosta lisätietoja kaipaava saa runsaasti polkuja vaeltaa eteenpäin. Nootitus on tarkkaa ja henkilöhakemisto auttaa avainhenkilöiden jäljittämistä. Kirjassa elää ihminen Konstantin Päts, vaikka kyse ei olekaan elämäkerrasta. Kirja selvittää myös seikkaperäisesti, mitä poliittisessa Virossa tapahtui 1930-luvun puolivälissä ja miksi. Kirja kertoo lisäksi, miksi Suomi ja Viro ovat erilaisia, vaikka ovatkin niin lähellä toisiaan.