Turun linnan lähellä kohoaa 37 metriä katutasolta Kakolanmäki, joka lienee nimetty mielisairaalan mukaan Turun palon jälkeen. Mäen päälle rakennettiin vuosina 1845-1853 työ- ja ojennuslaitos, joka muutettiin Turun rangaistusvankilaksi 1862 ja myöhemmin Turun kuritushuoneeksi ja sittemmin Turun keskusvankilaksi. Lisäksi mäellä sijaitsi Turun vankimielisairaala (vuodesta 1911) ja Turun lääninvankila (vuodesta 1890), joka yhdistettiin hallinnollisesti keskusvankilan kanssa vasta neljä vuotta ennen pois muuttoa, sekä muita vankien tai vartijoiden käytössä olleita rakennuksia. Kyse on siis kokonaisesta vankila-alueesta, joka näkyvyytensä vuoksi on kaupungin maamerkkejä. Vankilat siirrettiin vuonna 2007 Kakolanmäeltä Turun Saramäkeen.

Kuva: Kakolanmäki, Hannu Vallas 2006 (Museovirasto)

Vankilan historia on aina kiehtova ja hieman karmaiseva aihe. Lukija voi päästä tunnelmiin paitsi tekstin myös runsaan kuvituksen kautta. Joskus – varsinkin vieraspaikkakuntalainen – lukija joutuu palaamaan karttaan, joka voisi olla helpommassakin paikassa vaikkapa sisäkannessa. Nyt kumpaakin sisäkantta koristaa täsmälleen sama pohjakaava keskusvankilan päärakennuksesta 1876. Tekstiä lukiessa ei nimittäin aina ole selvää, tarkoitetaanko ”Kakolan puolta” ja lääninvankilaa yhdessä vai erikseen. Joistakin kuvista puuttuu edes summittainen ajoitus.

Kirja pysäyttää lukijansa moneen kertaan miettimään syvällisempiäkin kysymyksiä. Vaikka keskiajalla oli linnoissa tyrmiä ja merillä kaleereja, rangaistuksiin tuomittuja – tai usein tuomitsemattomia – vankeja varten, nykyaikaiset työ- ja ojennuslaitokset (sekä naisten kehruuhuoneet) levisivät lännestä Suomeen vasta 1700-luvulla. Varsinaisia rikollisia varten oli häpeä- ja ruumiinrangaistuksia, kuolemantuomiota myöten, mutta valistuksen myötä heitä alettiin sääliä ja vankeusrangaistusten toivottiin tekevän heistä parempia ihmisiä. Alkuaikoina vangeista vain kolmannes oli rikollisia ja loput irtolaisia, joita nykyisin kutsuttaisiin sosiaalitoimiston asiakkaiksi. Elämä vankilassa oli varsin kuritonta ja Kakolassakin majailtiin valtavissa yhteisselleissä, kunnes 1879 yö- ja päiväsellisiivet valmistuivat. Näihin aikoihin vankeja oli runsaat 400, 1900-luvulla yli tuhat. Kun vankiloissa tarjottiin sentään ruokaa, terveydenhoitoa, työharjoittelu- ja opiskelumahdollisuuksia sekä ajan myötä vapaa-ajan harrastuksiakin, monen mielestä vankeusrangaistuksen ahdistavimmaksi erityispiirteeksi jää heteroseksin kieltäminen. Miesten keskinäistä lemmiskelyä vankilaolot eivät ole estäneet. Siitä kuten myös vankilan arkirutiineista löytyy yksityiskohtaisempi kuvaus Tapio Onnelan artikkelista ”Kakolassa” (kirjassa Lääkäri, lukkari, talonpoika, duunari – Lukuja suomalaisten historiaan, toim. Vuokko Aromaa, Otava, Keuruu 1996).

Kuva: Kakolan päärakennuksen yhteisvankilajärjestelmän mukainen makuusali. Kuva museovirasto.

Kuva: Oikealla päiväselliosasto ja vasemmalla yöselliosasto. Kuva oikealla vankilapastori Ellilän kuva-albumista 1920-luvulta.

Kakolan asukit

Kakolan legendaarisia asukkeja oli 1871-1880 puukkojunkkari Matti Haapoja, joka tuomittiin 12 vuodeksi (kirjassa väitetään ristiriitaisesti myös elinkautiseen) miehen puukottamisesta häissä. Niin Haapoja kuin uhrikin olivat juovuksissa. Haapoja siirrettiin Siperiaan, mutta pakeni sieltä 1890 ja murhasi tuntemattoman määrän ihmisiä matkan varrelta sekä ilotytön Helsingissä, vartijoita ja tappoi lopulta itsensä Kakolan sellissä. Puukkojunkkarien aikaan lähes neljännes vangeista oli Vaasan läänistä. Heistä ovat kirjoittaneet tarkemmin ainakin Heikki Ylikangas (1973-2005) sekä Haapojasta elämäkertoja Kaijus Ervasti (1992) ja Olavi Horsma-aho (2013).

Vaikka Haapojaa pidetään Suomen historian verisimpänä murhamiehenä, hänet voisivat haastaa kaksi joukkomurhaajaa: Karl Emil Malmelin murhasi seitsemän ihmistä Nurmijärvellä keväällä 1899  ja Toivo Harald Koljonen kuusi ihmistä Huittisissa keväällä 1943  kumpikin käytti kirvestä ja surmasi kokonaisen perheen, mukaan lukien nukkuvat lapset, sekä paikalla olleen naapurin. Koljonen teloitettiin koska sotatila mahdollisti kuolemantuomion, mutta elinkautiseen tuomitun Malmelinin lopullisesta kohtalosta kirja ei kerro.

Kuva: Kenkien valmistusta Kakolan päärakennuksen työsalissa 1910-luvulla. Museovirasto.

Sortovuosina vankien ja vartijoidenkin pariin levisi sosialistisia aatteita. Kakolaan tuli poliittisia vankeja sekä niin paljon venäläisiä vallankumouksellisia, että kirjastoon kertyi tuhat venäjänkielistä kirjaa. (kirjat löytyvät nyt Tampereen yliopiston kirjaston Kakola-kokoelmasta) Kun yhteiskunta kuohui, vangitkin nousivat kapinaan useita kertoja 1905-1907, mutta tilanteista selvittiin verettömästi. Pankkiryöstöllä helmikuussa 1906 vallankumouspuuhia rahoittanut lättiläinen Gustaf Tschokke yritti paeta Kakolasta 1911. Hänet palautettiin Kakolaan, mutta kirja ei kerro milloin hän vapautui ja minne päätyi. Oliko hän niiden venäjää puhuneiden vankien joukossa, jotka venäläiset merisotilaat kävivät vapauttamassa maaliskuussa 1917? Punakaartin yritys vapauttaa Kakolan vangit huhtikuussa 1918 onnistuttiin sentään torjumaan. Kirjan mukaan koko Kakolan historian aikana yksikään vanki ei päässyt pysyvästi pakoon, mutta tätä sopii epäillä. Pakenihan sotasankari Lauri Törni lääninvankilasta 1947. Suinkaan kaikki vangit eivät olleet murhamiehiä, vaan Törnin jälkeen tunnetuin Kakolan vanki oli hurmuri Ruben Auervaara. Aikoinaan elinkautiseen tuomittiin jopa 3-4 kertaa varkauteen syyllistyneitä, eräs varas selvisi kolmannella tuomiollaan 1897 yhdeksän vuoden vankeusrangaistuksella, mutta hän olikin 82-vuotias eikä kirja kerro, kärsikö hän rangaistuksensa loppuun asti Kakolassa.

Kuva: Vankeja ryhmäkuvassa 1920-luvulla.

Kirjassa on lukuisia vankien valokuvia ja lyhyitä elämäkertoja, joita olisi voinut olla enemmänkin ja koota tilastoiksi. Aika monen sortumista rikoksiin selittävät riipaisevat elämänvaiheet ja lukija joutuu pohtimaan, olisiko heistä tullut paremmalla onnella kunnon kansalaisia. Yrityksiä vankien parantamiseen ei puuttunut: Mathilda Wrede yritti keväästä 1885  herättää vangeissa kristillistä hurskautta ja puuttui moniin käytännöllisiin epäkohtiin, kunnes häneltä 1912 kiellettiin yksityiset tapaamiset vankien kanssa. Toisaalta nykyisenkin kriminaalihuollon asiakkaista 61 % uusii rikoksensa viiden vuoden kuluessa ja joukossa on ollut useita murhaajia, joista kirjassa on masentavia esimerkkejä. Jo 1950-luvulla (kirjassa tosin lukee ristiriitaisesti myös ”jo 1960-luvulla”) Kakolassa tuomiota kärsinyt pedofiili Antti ”Jammu” Siltavuori murhasi 1989 kaksi pikkutyttöä ja rakensi maatilalleen sellejä tulevia lapsiuhrejaan varten; hänet olisi vapautettu 2004, ellei häntä olisi voitu dementiansa vuoksi sulkea mielisairaalaan loppuelämäkseen. Rikollisten ihmisoikeuksista voivat viattomat sivulliset joutua maksamaan sietämättömän hinnan.

Vankilaoloja on tietenkin aina muistettava suhteuttaa yleiseen elintasoon ja kulttuuriin. Kurittomia vankeja voitiin piiskata 1944 saakka (s. 112), minkä jälkeen käytettiin sähköshokkeja 1945-1955. Suomen itsenäisyyden 50-vuotisjuhlan kunniaksi vuonna 1967 monet vangit armahdettiin ja vankiluku lähti nopeasti laskemaan vuoteen 1989 saakka. Kun selleihin saatiin TV-vastaanottimet, vankien suosikkiohjelmaksi tuli ”Pikku Kakkonen” (s. 168).

Kirjan lopussa on yhteen aukeamaan sullottu lähdeluettelo. Olisi ollut hyödyllistä hieman tarkemmin eritellä esimerkiksi Turun maakunta-arkiston kokoelmista löytyvää aineistoa. Loppuviitteitä on tasan sata, mutta vaikutelmaksi jää, että kirjoittajat tai kustantaja yrittivät intohimoisesti välttää vaikutelmaa tieteellisestä tutkimuksesta. Moni mielenkiintoinen kertomus jää kesken, jolloin paremmat lähdeviitteet voisivat auttaa lukijaa jatkamaan muuhun kirjallisuuteen. Valitettavasti kirjallisuusluettelo on varsin vajavainen, esimerkiksi Risto Kyröläisen toimittama Kuka oot, tuomari? – Kakolan kävijä Markku Koski kertoo (Kauniainen 1989) olisi varmaankin ansainnut maininnan.

Kuva: Kakola Aurajoen yli kuvattuna 1880-luvulla. Kuva O.J. Aune. Museovirasto

Haluaisin omalta osaltani täydentää kirjaa esimerkillä, johon törmäsin teini-iässä sukututkimusta tehdessäni. Kesällä 1873 sanomalehdissä kerrottiin Kuortaneella tapahtuneesta murhasta. Aviottomana lapsena syntynyt 31-vuotias torppari Elias Leppäaho oli kolmen pienen pojan isä, joka kutsuttiin eräänä sunnuntaina hoitamaan sairasta hevosta. Hän ei kuitenkaan palannut suoraan kotiin, vaan poikkesi läheisessä talossa häiden jälkeisellä ”kotiintulo-oluella”. Aamuyöstä Leppäaho veti liivintaskustaan pienen veitsen, jota oli käyttänyt hevosen hoitamiseen, mutta joka päättyikin hänelle tuntemattoman rengin kurkkuun. Renki kuoli verenhukkaan ja Leppäaho tuomittiin kymmeneksi vuodeksi vankeuteen. Mitään motiivia ei löydetty, sillä kukaan yli 30 todistajasta ei ollut huomannut minkäänlaista riitaa ja useimmat olivat olleet liian juovuksissa muistaakseen yhtäpitävästi tapahtumien kulun. Leppäaho itse ei muistanut lainkaan yöllisiä tapahtumia. Hänet tuotiin Kakolaan (valitettavasti hieman liian aikaisin päästäkseen ikuistetuksi valokuvaan), jossa hänestä tuli maalariverstaan esimies ja mallivanki. Lähes seitsemän vuotta vankeutta kärsittyään Leppäaho anoi armahdusta, jota ei kuitenkaan saanut. Vankitoverit Antti Isotalo ja Antti Rannanjärvi olivat ”häjyilleet” useammissakin häissä, mutta pääsivät aikaisemmin Kakolasta. Leppäaho vapautui vasta kesällä 1883 ja vaimo odotti kotona – 8,5 kuukautta myöhemmin syntyi perheen ainoa tytär.

Leppäahon kohtalo vaikuttaa nykynäkökulmasta armottomalta, mutta ehkä isän joutuminen Kakolaan teki sittenkin hyvää hänen perheelleen. Esikoinen kävi kiertokoulua, muutti Kotkaan kivityömieheksi, toimi työväen- ja raittiusliikkeessä, vaati kaikille lapsille parempaa yleissivistystä, vietti pastorinkin todistuksen mukaan ”hiljaista, rauhallista elämää” ja kasvatti monta lasta kovassa kurissa ja nuhteessa. Jälkeläisistä tunnetuin on 1970-luvun samettiääninen uutistenlukija Heikki Kahila. Eikä olisi tätäkään kirja-arvostelua, ellei Leppäaho olisi elänyt. Tosin sitähän emme voi tietää, mitä olisi voinut tulla hänen uhrinsa loppuelämästä ja jälkeläisistä. Jos sukututkijat aiemmin haaveilivat aatelisverestä ja salailivat ”mustia lampaita”, nykyisin he ymmärtävät, että usein kiehtovimpia tietoja löytyy niistä esi-isistä, jotka aikalaisten silmissä eivät olleet kunnollisimpia kansalaisia. Siksi Kakolan historian tutkiminen ei ole pelkästään joutoväen ja surkimusten tiirailua, vaan voi johdattaa meitä kaikkia pohtimaan alkoholin, muiden sosiaalisten ongelmien ja rikosten torjunnan haasteita kaikkine inhimillisine ulottuvuuksineen. Miksei varhaisimmista vangeista tehtäisi matrikkelia?

Kesinä 2008-2011 Kakolaan järjestettiin kolkkoja, mutta suosittuja opastettuja turistikierroksia, joita kirjassa on selostettu yksityiskohtaisesti. Valitettavasti oman sukuni vierailu jäi toteutumatta, koska järjestäjät eivät sallineet lasten osallistumista. Sittemmin Kakolassa on järjestetty konsertteja ja kuvattu TV-ohjelmia, mutta alueen tulevaisuus on yhä päättämättä. Kirjasta heijastuu oikeutettu kärsimättömyys sen suhteen, että tyhjillään odottavaa rakennuskantaa suojeltaisiin rappeutumiselta ja ilkivallalta.

Kuva: Kakolan vankilan näyttelyplanssi 1890-luvulta. Detalji.