Kaleidoskooppikuvia Collianderien taiteilijaliitosta

Näinkin voi elämäkerran kirjoittaa: kunnioittavasti ja avoimesti, niin että kohteet heräävät suorastaan henkiin. Annina Holmbergin ja Olli Löytyn taiteilijaelämäkerta Ina ja Tito on luova kaunokirjallinen tietokirja, jota ei voi selittää toisin sanoin. Tietokirjoittajapari on toki tehnyt huolella taustatyöt, ja faktat ovat kohdillaan, mutta mihinkään tarinamuottiin ei tätä hurmaavaa taitelijaelämäkertaa saa puristettua. Näin muoto osoittaa kunnioituksensa Ina ja Tito Collianderin monipuoliselle, monikieliselle ja monikulttuuriselle taiteelle.

Holmberg, Annina, Löytty, Olli : Ina & Tito. Kohtauksia Collianderien taiteilijaliitosta.. Kirjapaja, 2020. 246 sivua. ISBN 978-952-354-241-9.

Kun vasta kuulin, että tulossa on kirja Collianderista, tiesin että tulen varmasti lukemaan sen. Tiedostamaton mieleni oli jo etsiytynyt kirjan ääreen. Viivyttelin, pelkäsin mitä tulee vastaan. Nyt voin sanoa helpottuneena: Ilahduin. Näinkin voi elämäkerran kirjoittaa: kunnioittavasti, avoimesti, niin että kohteet hengittävät, heräävät suorastaan henkiin!

Kirja itsessään on kohteensa oloinen. Jotakin kotoista ja omalaatuista, arkista ja samalla arvokasta välittyy Mika Tuomisen suunnittelemasta kannesta, eräänlaisesta taiteilijaparin postkollaasista, jossa Ina Collianderin kuvat lomittuvat Tito Collianderin teksteihin.

Takakansi kertoo mistä kirja kertoo: taiteilijaperheen elämästä, heidän arjestaan ja taiteestaan, ambitioistaan ja etsinnöistään. Ja tässä tapauksessa se ei taas kerro paljon mitään. Ina ja Tito on toki elämäkerta ja tietokirja, mutta ennen kaikkea se on luova, kaunokirjallinen tietoteos, eikä sellaista voi koskaan parafrasoida, selittää toisin sanoin. Kaunokirjallinen teos on muoto, joka on elettävä ja koettava. Tämän laatuisessa tietokirjassakaan kyse ei ole vain faktoista ja niiden pohjalta sepitetystä tarinasta, vaan kokonaisuuden herättämästä vaikutelmasta.

Taikalyhty, kaleidoskooppi ja inhimilliset kasvot

Itse tunnen vain Tito Collianderia ja häntäkin vain muistelmasarjan perusteella. Se on kuitenkin tehnyt vaikutuksen, eritoten sarjan ensimmäinen osa Lapsuuteni huvilat. Erityisesti avausluku, ”Venetsia 1962”, on jäänyt mieleeni, ja siinä oivaltavan moniulotteisesti valaistu kertojaminän mieli: sen avaruus ja sen ristiriitaisuus. Pysähdyn siihen hetkeksi.

Poika, joka muistelmasarjan alussa on vielä nimetön, on lähdössä Venetsiasta, ja pojan isä, kertojaminä, jäämässä Venetsiaan, niin kuin hän kertoo, vihdoinkin tutkimaan ja kirjoittamaan vapaasti. Pojan lähdettyä hänen mielensä alkaa kuitenkin tempoilla, eikä hän enää tiedä mihin on menossa ja mitä haluaa. Ahdistuksen laannuttua hän oivaltaa: hänen luovuttava ulkoisista tutkimuksistaan ja otettava tarkastelun kohteekseen itsensä, oma elämänsä ja sisäisyytensä. Mutta heti nousee kysymys. Mikä tai kuka minä on? Tällaiseen vastauksen Tito Collianderin kertoja päätyy luvun lopussa:

Kasvoni eivät ole hävinneet, vaan kaksipuoliset. Ei, eivät vain kaksipuoliset: kahdeksankylkiset, monijakoiset. Millään näistä kasvoista ei ole todellista luonnetta. Mitkään niistä eivät hallitse. Kasvoni pyörivät kuin monikylkinen lyhty, ja jokaiseen kylkeen on maalattu suu, silmäpari, otsa. Kyllä vain, vielä tavataan, vielä tavataan, ystäväiseni… Vielä tavataan. Hetken kuluttua olen toinen kuin luulit minun olevan. – Kaiken voi pyöräyttää ympäri. Miten vain haluaa nähdä: nähdä itsensä. (Lapsuuteni huvilat, 13, suom. Kyllikki Härkäpää)

Lainauksessa ilmenevä omakuvaan liittyvä mielikuva – ”monikylkinen lyhty”, ehkä taikalyhty pikemminkin kuin kaleidoskoppi (minulla ei ole tässä alkuperäistä ruotsinkielistä tekstiä) – ja siihen liittyvä reflektio tavoittavat jotain olennaista Annina Holmbergin ja Olli Löytyn elämäkertatyylistä. He ovat kyenneet tavoittamaan lainauksessa ilmenevän ihanteen: kohtaamaan kohteensa ja jättämään sen eläväksi ja liikkuvaksi ja ”monijakoiseksi” – aina uuden pyöräyttämisen mahdollistavaksi. Tämä on mahdollista, kun on luovuttu yhtenäisen elämäntarinan ihanteesta (esimerkiksi narratiivisen tietokirjan mallista), ja taitelijaparin elämää lähestytään vapaammin, kohtauksittain.

Collianderit Kalajoella 1944. Teoksen kuvitusta.

Faktaa ja fiktiota

Holmbergin ja Löytyn elämäkertomisen taito on siinä, että he eivät rakenna kohteitaan ja heidän elämäntarinoitaan ilmatiiviiksi. Näin heidän lukijansakin saa mahdollisuuden muovailla rauhassa ajatuksiaan ja tulkintojaan. Ainakin itse tavoitan kirjasta Tito Collianderin, jota jotenkin tunnen, mutta samalla hänen kuvansa rikastuu ja uudistuu. Syntyy suorastaan halu jatkaa tuttavuutta!

Entä sitten Ina Colliander? Hän on itselleni uusi tuttavuus. Nyt olisi kuitenkin etsittävä se enkeli, jolla on vaaleansininen liina.

Toki vaikuttavia ovat myös kirjassa esitetyt faktat: taiteilijaparin elämänpolut, erilliset ja yhteiset, risteytyneet, heidän pakolaisuutensa, muuttonsa Venäjältä/Neuvostoliitosta Suomeen ja moninaiset muuttonsa Suomessa, kohtaamisensa ja avioliittonsa 1930, yhteisen elämänsä Kuokkalassa ja Helsingissä, Virossa ja lukuisissa muissa maissa ja kaupungeissa, kunnes asettuivat 1950-luvulla Helsinkiin, jossa elävät kuolemaansa asti, Ina Colliander vuoteen 1985, Tito Colliander 1989. He elivät siis erinäiset vallankumoukset ja nälät, kokonaiset kaksi maailmansotaa, saivat kolme lasta ja muotosivat kaiken tämän taiteeseensa, Tito kirjoihinsa, Ina kuviinsa.

Jotain heidän elämästään ja taiteestaan tiedetään, mutta kun he ja ne eivät ilmeisesti kaikilta osin ole noudattaneet korkeimpien kansallisten esimerkkikertomusten kriteerejä, he ovat jääneet tuntemattomiksi taiteilijoiksi. Ilahduttaakin lukea, kuinka jotkut ovat kuitenkin tunnistaneet heidän arvonsa valtavirran ihanteista huolimatta. Esimerkiksi voi ottaa Tuomo Sepon, jonka tarinaa Annina Holmberg kertoo Ina ja Tito -teoksen loppuosassa: miten tämä nähtyään Inan teoksia Artekin näyttelyssä alkoi kerätä hänen taidettaan, jota vuosien varrella kertyikin: 150 teosta, jotka hän vasta aivan äskettäin, vuonna 2019, lahjoitti Ateneumiin.

Ina Colliander, Ikkuna Helsingissä 1967. Kansallisgalleria. Teoksen kuvitusta.

 

Elämäkerta – toisille esimerkiksi ja ihanteeksi

Jokainen elämäkertoja joutuu miksi-kysymyksen ääreen. Miksi kirjoittaa? Miksi hänet tai heidät täytyisi tuntea? Mikä hänessä ja heissä on niin esimerkillistä ja ihailtavaa, että elämäkerta kannattaa kirjoittaa? Collianderin taiteilijaparin kohdalla syitä on Holmbergin ja Löytyn mukaan lukuisia: heidän taiteensa, heidän vaiheikas elämänhistoriansa, monikielisyytensä ja monikulttuurisuutensa.

Itse nostaisin esiin myös heidän sitkeytensä tai uskonsa ja toivonsa, heidän taiteellisen elämäntapansa, joka oli jokapäiväistä elämän luomista, sen muotoilemista ja uudelleen hahmottamista arkena ja pyhänä, sotavuosina ja niiden jälkeen. Ina ja Tito Collianderille taiteen tekeminen oli jokapäiväinen leipä. Kreikkalais-katolisesta kirkosta ja ortodoksisen uskonnon henkisyydestä he ilmeisesti löysivät elämiselleen ja tekemiselleen väylän ja mielen. Tämä on se valo, jonka näen tietokirjan lauseiden takana.

Ina ja Tito Colliander Helsingissä 1984. Teoksen kuvitusta.

2 kommenttia artikkeliin “Kaleidoskooppikuvia Collianderien taiteilijaliitosta

  1. Hei, täällä on Ina Collianderin töitä Kansallisgallerian avoimilla sivuilla, myös enkeli ja sininen huivi. Enkeli on minusta siellä kyllä väärinpäin, sen pitäisi olla vaakakuvana.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *