Käsikirja Kiinan politiikkaan

Yhä kipeämmin tajuamme, kuinka tärkeää olisi tuntea Kiinaa ja karistaa orientalistiset illuusiot salaperäisestä kaukomaasta. Kiina on tullut lähelle poliittisesti, taloudellisesti ja kulttuurillisesti, eikä enää salaile pyrkimystään osallistua koko maailman muokkaamiseen. Sen romantiikka on karissut nopeasti, mutta tiedon sirpaleiden keräämiseksi ja jäsentämiseksi tarvitaan hyvää käsikirjaa. Kiinan poliittinen järjestelmä on sellaiseksi tarkoitettu teos ja soveltuu yliopisto-opiskelijoiden lisäksi kaikille kansainvälisistä asioista kiinnostuneille. Lähde- ja lyhenneluettelot, kartat sekä hakemistot nimiin ja käsitteisiin kiinankielisine sanastoineen vahvistavat käsikirjamaisuutta.

Mattlin, Mikael, Paltemaa, Lauri, Vuori, Juha A.: Kiinan poliittinen järjestelmä. Vastapaino, 2022. 388 sivua. ISBN 978-951-768-926-7.

Kiinan historia on jaettu perinteisesti dynastioiden mukaan, mutta myös 111 vuotta kestänyt tasavalta jakautuu jo useampaan osaan: kansantasavallan perustamisen (1949) jälkeen Maon kuolema (1976) aloitti uuden aikakauden. Tosin teoksessa Kiinan poliittinen järjestelmä vuosi 1977 jää ikään kuin nollavuodeksi ja luku ”uudistuskaudesta” aloitetaan vuodesta 1978. Myös Xi Jinpingin valtaannousu (2012) tuntuu jo nousseen näiden murrosten rinnalle. Historian sinänsä tunnemme paremmin kuin sitä kehystävät instituutiot: valtionhallinnon, kommunistisen puolueen ja jonossa lavalle marssivan johtoseitsikon työnjaon. Kaikkihan tietävät, missä toimivat CIA, MI5, Mossad, KGB ja FSB, mutta kuka osaa nimetä Kiinan turvallisuuspalvelun, sen lyhenteen tai kutsumanimen, päämajan sijainnin saati johtajan nimen? Olisiko se suomeksi KTK (s. 96 ja 296-297), joka puuttuu lyhenneluettelosta, vai kiinaksi GAB (s. 167, 189 ja 345)? En tiedä, mutta tästä kirjasta vastauksia voi etsiä – ja samalla havahtua ihmettelemään, miten vähän tiedämmekään Kiinasta.

Tärkeimpiin opetuksiin kuuluu tämä: ”Puolueen omat päätökset ja määräykset ovat silti aina lakeja tärkeämpiä.” (s. 119) – sen ripustaisin suomalaisten juristien seinälle, jotka pähkäilevät Kiinan lainsäädäntöä ja -tulkintaa, oikeusturvaa ja -varmuutta. Kiina ei tosiaan ole länsimainen oikeusvaltio, ei demokratia eikä edes marxilainen yhteiskunta, vaikka puoluekokouksissa mustapukuisten miesten rivistöt laulavatkin ”työn orjista” punalippujen edessä. Vaikka käsikirja varoo sarkasmia ja moraalista närkästymistä, se ei onneksi kaunistele eikä vaikene Kiinan poliittisista paradokseista.

Toinen hyvä opetus on ”välttämisen periaate” (huíbì, s. 131): toisin kuin taloudellista tehokkuutta tavoittelevat kansainväliset liikeyritykset, Kiinan keskushallinto ei nimitä ”haarakonttoreihinsa” paikallisia johtajia, vaan kierrättää heitä niin, ettei syntyisi itsenäisiä valtapesäkkeitä ja alueellisia eroja. Vallan keskittäminen on viime vuosina korostunut pakkomielle. Siitä ovat saaneet kärsiä kaikki alueet ja kansalaiset taustastaan riippumatta – eivät ainoastaan islaminuskoiset uiguurit ja Dalai-lamaa palvovat tiibetiläiset, vaan myös Hongkongin opiskelijat ja Shanghain koronakaranteeniin joutuneet. Kaikki poikkeavuudet ovat vallanpitäjille epäilyttäviä, eikä sillä ole mitään tekemistä ulkoisen uhan tai terrorismin kanssa.

Valta on Kiinassa keskittynyt vahvasti Kiinan kommunistisen puolueen pääsihteerille Xi Jinpingille ja hänen lähipiirilleen. Kuvassa Xi Jinping ja Yhdysvaltojen presidentti Joe Biden tapaavat G20-maiden huippukokouksessa vuonna 2022. Kuva: Wikimedia Commons.

Kiinassa on kehitetty huippumodernia valvontateknologiaa, mutta osataan myös perinteisemmät provokaatiot (s. 187) ja trollaukset (s. 198). Sinkiangin leireillä viruu 1-2 miljoonaa uiguuria (s. 206-207), joiden kohtelusta muutoin pilakuvistakin herkästi mieltään pahoittavat islamistit ympäri maailman ovat hiirenhiljaa. Käsite ”kolmas maailma” on ilmeisesti Maon 1974 keksimä (s. 269) ja sen valloittamisessa maa onkin edistynyt Guadalcanalin saarta sekä Afrikan luonnonvaroja myöten – velkaantuneiden diktatuurien pönkittämistä voisi pitää uuskolonialismina, mutta Kiinassa virallistettu ”Xi Jinping -aate sosialismista kiinalaisin erityispiirtein uudelle aikakaudelle” näkee maailman nykyisin kolmen sijasta kahtena ja itsensä maailmanhistoriallisessa tehtävässä.

Pekingin johtajille ikävä kivi kengässä on Kiinan tasavalta Taiwanilla. Kiinalaiset diplomaatit kaikkialla maailmassa, kansainvälisissä järjestöissä ja liikeyrityksissä ovat nähneet vaivaa häivyttääkseen Taiwanin olemassaoloa (s. 311), mutta siihen ei onneksi tässä kirjassa langeta.

Kun aiheena on Kiina, olisi kohtuullista välttää eurosentrisiä käsitteitä. Ajanlaskumme alku on kristillinen, ei roomalainen (AUC), thaimaalainen (Buddhan syntymästä) tai islamilainen (hidzhran vuosia), eikä ajanlaskumme ala myöskään maailman luomisesta (kuten varhaiskeskiajalla) tai Kiinan tasavallan perustamisesta (kuten Taiwanilla), mitä 1920-luvun Neuvostoliitossa keksityt kiertoilmaisut ”eaa” ja ”jaa” yrittävät peitellä. Skotlannista tutut ”klaanit” sopivat yhtä väkinäisesti Kiinan oloihin (s. 159-160). Maiden nimien oikeinkirjoituksesta olisi myös huomautettavaa, mutta missäpä kirjassa ei olisi.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *