Sosiologi Alison Phippsin ajankohtainen ja tähdellinen kirjanen käsittelee hyvällä otteella modernin feminismin kipupisteitä erityisesti sosiaalisen median aikakaudella. Keskeinen kysymys kuuluu, kuka saa äänensä kuuluviin ja kenen puolesta voidaan puhua. Vaikea, mutta tärkeä kysymys kuuluu myös, kenen etuja eri feministiryhmät todella edistävät. Phippsin teos koostuu kuudesta luvusta, jotka käsittelevät hyvin lähekkäisiä teemoja eli feminismiä 2000-luvun läntisessä, pääasiassa englanninkielisessä maailmassa.

Vaikka teos on viitoitettu hyvin tarkasti ja siinä on kattava lähdeluettelo, teos vaikuttaa osittain anekdoottiselta. Phipps viittaa hyvin ahkerasti viime vuosien pinnalla oleviin tapahtumiin ja kohuihin – erityisesti Me Too –liikkeeseen – sekä henkilöihin, jotka todennäköisesti ovat tunnetumpia anglo-amerikkalaisessa kontekstissa kuin Suomessa. Teoksessa onkin melko runsaasti viittauksia henkilöihin ja tapahtumiin, joiden merkitys saattaa jäädä suomalaiselta lukijalta kokonaan avautumatta, koska kirjoittaja vahvasti olettaa lukijoiden tuntevan entuudestaan henkilöt ja tapahtumat, joihin hän viittaa. Kirjasta syntyykin vaikutelma, että se on suunnattu lukijalle, joka jo tuntee kentän ja sen tapahtumat erityisesti Iso-Britanniassa ja Yhdysvalloissa.

Ennen kaikkea teos on suunnattu, kuten Phipps itsekin toteaa, keskiluokkaiselle valtavirtafeminismin edustajalle, joka haluaa kyseenalaistaa oman feminisminsä oikeudenmukaisuutta ja ylemmyyttä. Teos ei ole niinkään katsaus länsimaalaisen valtavirtafeminismin historiaan, vaikka sitäkin sivutaan, vaan katsaus sen sokeisiin pisteisiin ja siihen, miten vallasta neuvotellaan usein hyvin kyseenalaisissa pöydissä. Teoksessa Phipps tuo esille, miten valtavirtafeministit saattavat itse asiassa heikentää jo valmiiksi vaikeassa asemassa olevien vähemmistöjen asiaa oman asemansa pönkittämisen vuoksi. Teos esittää vaikeita kysymyksiä nimenomaan feministeille itselleen siitä, mitä he todella haluavat edistää ja millä hinnalla.

Feminismi, valkoinen ylivalta ja oikeisto

Ensimmäisestä luvusta, ”Sukupuoli oikeistolaistuvassa maailmassa”, lähtien teemana teoksessa on feminismin ja oikeiston, jopa äärioikeiston, suhde. Ensimmäisessä luvussa käydään läpi viime vuosien oikeistolaistuvia hallituksia ja tapahtumia, sekä esimerkiksi Suomessakin näkyvissä olevaa keskustelua ns. gender-ideologiasta. Myös Suomessa on esimerkiksi sosiaalisessa mediassa hyökätty sukupuolentutkimusta vastaan ja pilkattu tieteenalan tutkimusta ja tutkijoita. Tämä kansainvälinen ilmiö puretaan Phippsin kirjassa ja se näkyy selkeästi osana laajempaa kontekstia. Myös käsitteisiin kuten ”identiteettipolitiikka” liittyvät keskustelut esitellään teoksessa. Olennaista tähän ja vastaaviin käsitteisiin liittyvissä keskusteluissa on, kuten Phipps tuo esille, että pyritään puolustamaan niin kutsuttuja perinteisiä arvoja ja perhettä sitä näennäisesti uhkaavilta asioilta kuten maahanmuutolta ja seksuaalivähemmistöiltä. Retoriikkaan kuuluu olennaisena osana ajatus naisten turvallisuuden takaamisesta erinäisiä uhkia vastaan – hyvin tyypilliseen äärioikeistolaiseen tapaan lausuttuna.

Vastaavat teemat jatkuvat toisessa ja kolmannessa luvussa, joissa käsitellään myös feminismin historiaa ja tämän historian kipupisteitä – miten jo alkuaikoina feministit sulkivat joukkonsa ulkopuolelle ei-valkoiset naiset. Historiaa käsittelevässä osuudessa on mielestäni myös epätarkkuuksia ja teoksen heikkous. Esimerkiksi Mary Wollstonecraft, joka kuoli vuonna 1797, tuskin kirjoitti vuonna 1879 yhtään mitään (s.43). Kolmannessa luvussa Phipps käsittelee mielenkiintoisella tavalla poliittista valkoisuutta. Erityisesti valkoisille feministeille ominaiseksi Phipps kuvaa tavan puhua ”kaikkien” puolesta sen sijaan, että vähemmistöt saisivat itse puhua puolestaan – valkoisten näkökulma nähdään objektiivisena siinä missä vähemmistöjen näkökulma nähdään helposti subjektiivisena.

Neljäs luku, ”Raivostumistalous”, käsittelee tärkeää teemaa, joka on varmasti tuttu lähes jokaiselle sosiaalista mediaa seuraavalle ihmiselle. Monet eri liikkeet pyrkivät saamaan ihmiset raivostumaan eri teemoista ja tätä kautta kanavoimaan toimintaa liikkeiden haluamaan suuntaan. Phipps kirjoittaakin raivostumisen performatiivisuudesta ja miten erityisesti verkossa ”oikeista” asioista raivostuminen tuo ihmisille tiettyä mielihyvää ja tunteen, että voi vaikuttaa asioihin. Kuitenkin tällaiset raivostumisperformanssit voivat piilottaa todellisia epäkohtia. Median, politiikan ja esimerkiksi valeuutisten yhteensulautuminen ja usein kuohuttavien esimerkkien yleistäminen verkossa luovat arvaamattomia seurauksia jo valmiiksi heikossa asemassa oleville vähemmistöille kuten transnaisille ja seksityöntekijöille.

Viidennessä luvussa, ”Valkoinen feminismi sotakoneena” Phipps käsittelee tärkeää aihetta, eli että kuka saa tuoda suuttumuksensa julkisesti ilmi ja keneltä odotetaan ”kohteliasta” käytöstä. Phipps kirjoittaa, että ”kohteliaisuus on valkoista ylivaltaa” (s.102) tarkoittaen, että marginalisoiduilta ihmisiltä odotetaan kohteliasta käytöstä silloinkin, kun heitä epäinhimmillistetään. He eivät saa ”käyttäytyä liian huonosti” tai tulla vihaisiksi. Valkoisilla (porvarillisilla) feministeillä sen sijaan on varaa olla vihaisia ja osoittaa vihaa, koska heitä kunnioitetaan muuten maailmassa. Tämä on todella tärkeä ja mielenkiintoinen keskustelu, josta olisin lukenut enemmänkin ja se ansaitsisi lisää analyysia.

Viimeinen luku käsittelee feminismin ja äärioikeiston suhdetta, ja erityisesti sitä, miten taantumukselliset ja transvastaiset feministiryhmät löytävät ajoittain kaikupohjaa äärioikeistolaisista ryhmittymistä. Tämä on todella tärkeä luku, joka yhdessä edeltävän luvun kanssa ansaitsisi syvällisen tutkimuksen ja yhteenliittymien näkyville tuomisen. Tämäkään liitto ei ole 2000-luvun keksintö, vaan sillä on juuret 1800-luvun feministisissä liikkeissä, jotka esimerkiksi vastustivat ”eri rotujen välisiä” avioliittoja, kuten Phipps kirjoittaa.

Phippsin kirjanen on oiva johdattelu modernin feminismin moniin haasteisiin. Kirjanen käsittelee monia eri teemoja, ja joitakin melko pintapuolisesti. Useat teoksen teemoista – erityisesti keskiluokkaisen feminismin ja äärioikeiston suhde – ansaitsee syvällisempää analyysia ja Phipps tarjoaakin siihen hyviä lähteitä. Kirjainen toimii loistavana ajatusten herättelijänä ajankohtaisiin teemoihin, vaikka kaikista väitteistä ei olisikaan Phippsin kanssa samaa mieltä.