Keitä me luulemme olevamme? Suomalaisuuden kertomukset tarkastelussa

Suomen itsenäisyyden juhlavuoden ja sisällissodan muistovuoden aikana on usein kysytty, mitä suomalaisten identiteetti on ollut eri aikoina. Yksi vastaus löytyy kansallisista myyteistä, joita Suomessa on vuoroin vahvistettu ja vuoroin vaimennettu – miten kulloiseenkin historiapolitiikkaan on sopinut.

Ahonen, Sirkka: Suomalaisuuden monet myytit. Gaudeamus, 2017. 247 sivua. ISBN 978-952-495-430-3.

Kasvatustieteiden professori emerita ja Turun yliopiston kunniatohtori Sirkka Ahonen paneutuu ajankohtaisessa kirjassaan Suomalaisuuden monet myytit tunnettuihin suomalaisuutta kuvaaviin kertomuksiin ja tarkastelee niiden elinvoimaisuutta 1800-luvulta tähän päivään saakka. Kirja jakautuu kahteen osaan: ensimmäisessä osassa käsitellään myyttien syntyä 1800-luvulla ja arvioidaan niiden kestävyyttä historian oppikirjoissa ja yleisteoksissa 1900- ja 2000-luvuilla. Toisessa osassa selvitetään, miksi myyttien painotukset ovat vaihdelleet eri aikakausina ja pohditaan myyttien rakentumista ja niiden kestävyyttä. Lisäksi pohditaan, voidaanko kansakuntaa enää kestävästi käyttää historiankertomuksen kehyksenä.

Useat eri tutkijat ovat tarkastelleet viime vuosikymmeninä suomalaisen historiakulttuurin ja identiteetin rakennuspalikoita. Esimerkiksi Pilvi Torsti selvitti 2010-luvun alussa suomalaisten historiatietoisuutta. Sirkka Ahosen teos pohjautuu tietylle osalle historiakulttuuria, historianopetukselle. Kirja on ilmeisesti tarkoitettu akateemista yleisöä suuremmalle joukolle, minkä huomaa esimerkiksi siitä, että viitteet puuttuvat alkuperäislähteitä lukuun ottamatta. Ahonen on osallistunut 1980-luvulla lukion historian oppikirjan kirjoittamiseen ja tutkinut 1990-luvulla nuorten historiakuvaa. Hän ei kuitenkaan tuo esiin johdannossa oppikirjantekijärooliaan vaan puhuu kyseisestä oppikirjasta kirjoittaessaan itsestään kolmannessa persoonassa. Ahonen olisikin voinut kirjoittaa auki oman asemansa tutkijana ja oppikirjan tekijänä. Olisi ollut kiintoisaa saada ”sisäpiiritietoa” oppikirjan luomisprosessista.

Kuusi myyttiä suomalaisuudesta

Nykyajan jälkinationalistisessa, yksilön identiteettiä korostavassa maailmassa vedotaan edelleen joissakin tilanteissa kansalliseen identiteettiin. Identiteetti rakentuu usein siitä, mikä koetaan erilaiseksi verrattuna toisiin. 2000- ja 2010-luvuilla toteutetuissa joukkokyselyissä on noussut esiin kuusi suomalaismyyttiä:

  • Suomalaiset ovat yhtenäinen kansa
  • Suomalaisten kohtalona on oma kansallisvaltio
  • Suomalaiset ovat selviytyjäkansa
  • Suomalaiset ovat tasa-arvoisia
  • Suomi on maailmanpolitiikan rauhanvartija
  • Suomi on historiallinen osa Eurooppaa

Myytit ovat Ahosen mukaan kansanomainen tiedon laji, eikä hän ota kantaa, ovatko ne tosia vai epätosia. Hänen mukaansa yhteisölle niiden totuusarvo on toissijainen asia.

Koska koululaitos on olennainen osa historiallisen identiteetin rakentamisessa, tarkasteluun on otettu historian oppikirjoja ja akateemisia yleisteoksia, joita tutkitaan tekstien, ei tekijöiden kautta. Ahonen jättää analyysin ulkopuolelle myös kirjojen kuvituksen, vaikka onkin ottanut joitakin oppikirjojen kuvia myös omaan kirjaansa. Myyttien syntymistä ja säilymistä käsitellään oppikirjasukupolvien kautta, jotka kuvaavat aikansa yhteiskuntaa, kulttuuria ja politiikkaa. Näitä ovat: Kansakunnan rakentamisen aikakausi (n. 1880–1945), jälleenrakennuskausi (1945–1960), hyvinvointivaltion rakentamisen kausi (1960–1990) ja Euroopan yhdentymisen aikakausi (1990–). Pitkälle hyvinvointivaltion rakentamisen kaudelle suomalaisissa kouluissa oli käytössä vain parin eri henkilön kirjoittamia historian oppikirjoja, mutta 1970-luvulla tapahtuneen peruskoulu-uudistuksen jälkeen oppikirjojen kirjo laajeni. Oppikirjoja ennakkotarkastettiin 1990-luvulle saakka, mutta sen jälkeen niiden sisällöt ovat vaihdelleet entistä enemmän. Ahosen mukaan uusimman kirjasukupolven oppikirjoja onkin ollut hedelmällisempää vertailla toisiinsa kuin aiempia kirjasukupolvia.

Kirjan pääkysymykseksi nousee: ”Miten suomalaisuuden historialliset myytit ovat oppikirjoissa merkityksiltään myötäilleet kulttuurisia muutoksia toisen maailmansodan jälkeen”. Vuosi 1945 nousee käänteentekeväksi siinä mielessä, että silloin valtiovalta puuttui oppikirjojen eetokseen ja samanaikaisesti historiankirjoittajat omaksuivat uuden tutkimusotteen.

Myyttien synty ja painotukset

Suurin osa myyteistä syntyi Kansakunnan rakentamisen aikakaudella. Suomi tarvitsi oman historian kehittyäkseen kansallisvaltioksi, ja tähän tarpeeseen vastasi Yrjö Koskinen (1830–1903) teoksellaan Suomen kansan historia (1881). Tällöin saivat alkunsa myytit suomalaisten yhteisestä alkukodista, pyrkimyksistä kansallisvaltioksi läpi historian ja tasa-arvoisesta selviytyjä- ja soturikansasta, jolla on yhteys Eurooppaan. Tätä kaanonia tultiin toistamaan seuraavien vuosikymmenten oppikirjateksteissä.

Myyteille on tärkeää jatkuvuus, mutta erilaisista poliittisista tilanteista johtuen ja tutkimustiedon kartuttua myyttejä on jouduttu aina välillä tarkastelemaan uudelleen. Esimerkiksi jatkosodan lopputuloksen vuoksi venäläisvastaisuus ja ”valkoinen” kertomus tuli siivota pois Suomen historiasta. Myytit yhteisestä alkukodista ja suuresta vaelluksesta kyseenalaistettiin uuden tutkimuksen valossa jo 1960-luvulla, ja lopullisesti ne hylättiin Euroopan yhdentymisen aikakaudella (1990–). Hyvinvointivaltion rakentamisen ja kylmän sodan aikakaudella myytti soturikansasta vaimennettiin, ja Suomi sai uuden myytin rauhanrakentajana. Neuvostoliiton kaaduttua soturimyyttiä ryhdyttiin taas vahvistamaan. Uudet historian linjaukset eivät ole useinkaan syntyneet yhteisymmärryksessä, vaan ne ovat aiheuttaneet ”historiasotia”, joissa kiistellään siitä, miten menneisyyttä tulisi kuvata tai mitä siitä tulisi kertoa.

Selviytyjäkansan myytti. Raatajat rahanalaiset/Kaski, Eero Järnefelt 1893. Kansallisgalleria.

Miksi myytit säilyvät?

On tärkeä huomio, ettei myyttien asema muutu suoraviivaisesti vaan näennäisesti toisensa poissulkevat myytit voivat elää myös yhtä aikaa. Myyttien elinvoimaisuuteen vaikuttavat esitystapa, suhde kollektiiviseen muistiin, yleisön moraaliset odotukset ja vallalla oleva historiapolitiikka. Olennaisinta on, että myytillä on yhteisön luottamus. Ideologiat ovat myyttejä lyhytikäisempiä ja pidemmälle pohdittuja historian kehyksiä.

Suomalaisuuden myyteistä ovat usein puuttuneet vähemmistöt ja niin sanottu ”matala katse” historiaan. Tämän puutteen korjaamiseksi on oppikirjoissa ryhdytty vuorottelemaan makro- ja mikrotason historian kerronnan tasoilla ja pyrkimällä moniäänisempään kertomukseen. Yhtenä syynä siihen, miksi myytit pitävät pintansa pitkään, Ahonen esittää menneisyyden jatkuvan läsnäolon. Ihmiset hakevat arjen keskellä selkeyttä menneisyyden tapahtumiin, ja historiakulttuuri auttaa tässä haasteessa. Moraaliset kertomukset synnyttävät tunteita ja houkuttelevat lukijan samaistumaan menneisyyteen.

On hyvä kysymys, tulevatko kansakunnat säilyttämään paikkansa historian kertomuksissa tulevaisuudessakin. Ahonen kuitenkin toteaa, että ainakin tällä hetkellä oppikirjoissa ne puolustavat edelleen paikkaansa. Hänen mukaansa globaalien ilmiöiden ja haasteiden edessä olisi eettisesti tärkeää, että historiaa tutkittaisiin ylikansallisesti, eikä vain oman maan kannalta. Tällaisia tutkimuskohteita ovat esimerkiksi ympäristöongelmat ja kolonisaatio.

Soturikansa talvisodassa. Kuvassa vihantilaisia reserviläisiä tauolla Suomussalmen taistelussa. SA-kuva.

Lopuksi

Sirkka Ahonen on valinnut lähteikseen lukioiden, keskikoulujen sekä peruskoulun yläasteen historian oppikirjoja, koska ne ovat hänen mukaansa tarpeeksi kertomuksellisia ilmaistaakseen oppikirjojen tekijöiden antamat merkitykset menneisyyden tapahtumille. Tämän kirjan puitteissa rajaus on perusteltu, mutta jatkossa olisi kiinnostavaa perehtyä myös nuorempien ikäpolvien historianopetukseen ja selvittää, miten se toisintaa suomalaisuuden myyttejä. Lähteiksi voisi ottaa paitsi kansakoulujen ja alakoulujen oppikirjojen tekstejä ja kuvia, myös alle kouluikäisten kuvakirjoja ja miksei lapsille suunnattuja historiaa opettavia tv-ohjelmiakin. Kasvatus suomalaisen identeettiin alkaa jo varhain, paljon ennen teini-ikää. Esimerkiksi keväällä 2018 esitettiin hieno malli suomalaisesta selviytyjäkansasta, kun eräässä Pikku Kakkosen ohjelmassa maisteltiin pettuleipää ”Saarijärven Paavon” kanssa. Ohjelmassa todettiin suomalaiset sisukkaiksi ja ”Paavo” virkkoi, että vaikka elämä on rankkaa, ”asioilla on tapana lutviintua”. Vuoden 2017 myydyin kirja Suomessa oli Mauri Kunnaksen Koiramäen Suomen historia, jota on kritisoitu perinteikkääksi ”suurmieshistoriaksi”, ja joka Ahosen teoksen valossa näyttäytyy suomalaisuuden kanonisaation malliesimerkkinä.

Suomalaisuuden monet myytit tuo uutta tietoa suomalaisten myyttien toistosta ja painotuksista historianopetuksessa, ja se sisältää kiintoisaa pohdintaa myyttien säilyvyydestä ajassa. Myyttejä voidaan tarkastella myös oppikirjoja laajempana osana historiakulttuuria, esimerkiksi muistitiedon merkitys huomioiden – traumoja ja uskomuksia siirretään eteenpäin seuraaville sukupolville. Kiinnostavaa on myös se, missä eri yhteyksissä myyttien toisto on ”sallittua”. Itsenäisyyspäivänä toistetaan soturi- ja selviytyjämyyttejä, jonain toisena päivänä näihin myytteihin liittyvä retoriikka katsotaan yltiöisänmaalliseksi ja epäsuotavaksi.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *