Kysyvätkö lapsemme joskus, mitä me tiesimme aikamme kansanmurhista? Moni ei tiennyt paljoakaan, mutta tiedon puutetta sinänsä ei voi syyttää, jos olemme haluttomia lukemaan. Kiinan uiguurien kohtaloista on viime vuosina julkaistu kirjallisuutta sen verran runsaasti, että vain välttelemällä on voinut pysyä aiheesta tietämättömänä. Silti länsimaiden kadut eivät täyty mielenosoittajista, Kiinaa ei boikotoida, eikä edes älykköjen kutsuilla ilkeillä Xi Jinpingille kuten 20 vuotta sitten George Bushille ja nykyisin Vladimir Putinille. Vähintä mitä voi tehdä on kuitenkin kuunnella uhreja, tunnustaa oma ulkokultaisuutemme ja lukea maailmasta, jonka menetämme.

Amerikkalaisprofessori Sean R. Roberts on laajalti matkustanut ja kielitaitoinen Keski-Aasian tuntija, jonka kesäkuussa 2020 julkaistu kirja The War on the Uyghurs – China’s Campaign against Xinjiang’s Muslims keskittyy Sinkiangin nykytilanteeseen, Kiinan ”sotaan” alueen siviiliväestöä vastaan. Siitä ei uutisoida päivittäin, eikä sitä useinkaan kutsuta sodaksi, koska siitä puuttuvat aseelliset taistelut ja jopa terrori-iskut, jotka ylittäisivät kansainvälisen uutiskynnyksen. Kiinan onnistui vuonna 2002 uskotella, että Sinkiangissa toimisi Itä-Turkestanin islamilainen liike (engl. ETIM) ja alueen tilanne muistuttaisi jotenkin Tshetsheniaa tai Irakia. Todellisuudessa terroristijärjestöstä oli olemassa vasta nimi (s. 100), joka sekin muuttui Turkestanin islamilaiseksi puolueeksi (engl. TIP) ja tuotti vuonna 2004 kotisivun sekä Pekingin olympialaisiin 2008 mennessä arabiankielisen (!) lehden ja pari uhkausvideota, joilla esiintyi neljä vuonna 1998 Afganistaniin asettunutta miestä (s. 116-119). Guantanamon kautta Albaniaan päätyneistä Afganistanin uiguureista tiedetään, ettei heillä ollut toimintaa Kiinassa. Itse Osama bin Laden oli vuonna 1999 suhtautunut nuivasti ”pyhän sodan” viemiseen muualle kuin arabimaihin (s. 107).

Kiina oli kuitenkin jo vuonna 2002 lopettanut uiguurin käytön opetuskielenä yliopistoissa (s. 139), vuodesta 2006 siirtänyt uiguureja pakkotyöhön muualle Kiinaan (s. xv) ja monin tavoin kiristänyt otettaan Sinkiangin alueen muslimiväestöstä. Aluksi sitä voitiin selittää parhain päin: tyttöjä lähetettiin kielikylpyyn, rautatie toi kehitystä, Kashgarin vanhakaupunki revittiin paloturvallisuussyistä… Uiguureja moitittiin vainoharhaisiksi ja muutosvastarintaisiksi, jos he epäilivät kaikkea kulttuuriaan syövyttäväksi kiinalaistamiseksi.

Kiinan uudelta johtajalta Xi Jinpingiltä loppui kuitenkin kärsivällisyys, hän riisui silkkihansikkaat ja ryhtyi kiirehtimään muutosta, jota ei voi enää kaunistella. Maaliskuussa 2017 tapahtui käänne, josta Human Rights Watch uutisoi raportissaan 11.11.2017: vuoteen 2018 mennessä miljoonasta kahteen miljoonaan ihmistä, ehkä jopa joka kuudes uiguuri oli passitettu keskitysleireihin (s. 1-2). Roberts kutsuu tätä ”kulttuurilliseksi kansanmurhaksi” (s. 236) ja vaikka kyse ei olekaan holokaustin kaltaisesta fyysisestä surmaamisesta, jonkinlaisesta joukkotuhosta kumminkin. Voidaan toki väitellä siitä, venytetäänkö käsitteitä liiaksi (eihän ikärasismikaan liity mitenkään rotuoppeihin), mutta Kiinan toiminnan kutsuminen aikuiskasvatukseksi olisi jo lähempänä julmaa pilkantekoa kuin hirtehishuumoria. Silti Kiinan sallitaan selittää politiikkaansa parhain päin ja oikeuttaa sitä terrorismin ennaltaehkäisynä. Roberts selostaa Sinkiangin pääkaupungin Ürümqin mellakkaa 5.7.2009 ja muualla Kiinassa tapahtuneita terrori-iskuja, joista tunnetuimmat olivat yliajo Pekingissä 2013 ja joukkopuukotus Kunmingissa 2014. Kiinan mittakaavassa tapaukset vaikuttavat satunnaisilta.

Ennen Sinkiangin sulkemista Kiina ajoittain päästi uiguureja muuttamaan ulkomaille ja moni päätyi Turkkiin, jossa uiguureja pidettiin perinteisesti heimoveljinä, mutta sieltä Turkki on ohjannut heitä Syyriaan, missä on vihdoin tapahtunut radikalisoitumista ja todella kasvanut joistakin uiguureistakin terroristeja (s. 186-191). Omilla toimillaan Kiina on siten manannut pelkäämäänsä uhkaa, jota ei aiemmin ollut. Myös Turkin nykyjohdon taloudellinen riippuvuus Kiinasta on ajanut uiguuripakolaisia syvempään ahdinkoon. Toisaalta ihmiset kestävät yllättävän paljon sortoa. Kun kävin Sinkiangissa vuonna 2008, eräs uiguuri selitti:

Ihmiset ovat mitä syövät. Tiibetiläiset syövät jakkihärkää ja ovat härkäpäisiä. Me uiguurit syömme lampaita.

Sittemmin Kiinan hallitus näyttää kokeilleen, voisiko lampaistakin kasvattaa petoja, mutta Neuvostoliiton ja Saksan leireiltä selvinneistä tiedetään, etteivät yhteiskunnalliset ihmiskokeet lopulta menesty pyrkimyksissään.

Robertsin kirjan julkaisemisen jälkeen Kiinassa on koettu 2,5 vuotta koronarajoituksia. Ürümqissä kuoli ihmisiä 24.11.2022 tulipalossa – huhujen mukaan, koska heidän talonsa oli lukittu ulkoa tai palomiehet epäröivät toimia. Vaikka huhut saattoivat olla aiheettomia ja uhrit olivat uiguureja, mielenosoituksiin uskaltautuivat enimmäkseen kaupungin hankiinalaiset ja pian ihmiset ympäri maata. Yllättäen Kiina luopui kohtuuttomista karanteeneista, jotka olivat sulkeneet ja suorastaan nälkiinnyttäneet ihmisiä hieman samaan tapaan kuin Sinkiangin uiguureja jo pidemmän aikaa – tosin korona on sentään tappavampi kuin terrorismi. Voisiko valtaväestön herääminen vielä pelastaa uiguurit? Valitettavasti Kiinan historiassa on aiemminkin koettu tilapäisiä ”sadan kukan” kukintoja, eivätkä uiguurit jaksa enää olla toiveikkaita. Poliittinen kevät on kaukana, koska Sinkiangissa ja koronasuluissa testatut valvonta- ja rajoitusjärjestelmät ovat Kiinan kommunistiselle puolueelle liian hyödylliset ja niistä on tullut jopa vientituote maailmanmarkkinoille.

Robertsin kirjassa on useita esi- ja jälkipuheita sekä lyhenneluettelo, loppuviitteet ja hakemisto.