Jyväskyläläinen historiantutkija Juha Järvelä taitaa olla tällä hetkellä Suomen parhaita Mika Waltari -tuntijoita. Hän on väitellyt Waltarin nuoruudentuotannosta ja julkaissut väitöskirjaansa perustuvan teoksen Mika Waltari ja sukupuolten maailmat. Kuutisen vuotta sitten ilmestyneessä Komisario Palmun jäljillä -teoksessa Järvelä ja kirjan toinen tekijä Marjo Vallittu liikkuivat kuvitteellisen poliisimiehen mukana Waltarin jännärien ja filmien tapahtumapaikoilla Helsingissä.

Nyt käsillä on teos, joka kartoittaa sekä kirjailijan itsensä että hänen romaanihenkilöidensä elämään liittyvät pääkaupungin paikat. Niitä on pitkälti toistasataa, ja teoksen vaatimaa työmäärää kuvannee se, että lähdeluettelossa on miltei 300 kirjaa ja lehtiartikkelia sekä kymmenittäin nettisivustoja. Luonnollisesti mukana ovat myös Helsinkiin sijoittuvat Waltarin kirjat – niitäkin on kolmisenkymmentä.

Niinpä tuloksena on kiinnostava retki sekä pääkaupungin menneisyyteen että Mika Waltarin (1908–1979) tuotantoon, josta on nostettu esiin myös kaikenlaista unohduksiin painunutta: lehtiartikkeleita, pakinoita, sellaisia puheita joista on jäänyt jokin kirjallinen jälki. Waltarihan oli mukana monessa: hän teki muun muassa pari lapsille ja nuorille suunnattua Helsinki-aiheista kirjaa, joissa kertoi kaupungin historiasta ja sen nähtävyyksistä.

Muuttuvan kaupungin kuvaaja

Mika Waltari oli toisen polven helsinkiläinen. Hänen elinaikanaan kaupunki muuttui huimasti: asukasluku viisinkertaistui, pinta-ala moninkertaistui. Kaupungin historiasta ja muutoksesta kertoo 1930-luvulla ilmestynyt Helsinki-trilogia (Mies ja haave 1933, Sielu ja liekki 1934, Palava nuoruus 1934). Näiden lyhennetty yhteisnide Isästä poikaan ilmestyi 1942, ja Waltari on jossakin määrin käyttänyt kolmea sukupolvea edustavien romaanihahmojen esikuvina isoisäänsä, isäänsä ja itseään.

Trilogian ensimmäisessä osassa kaupunkiin työhön tuleva maalaispoika osallistuu usean monumentaalirakennuksen pystytykseen 1800-luvun loppupuolella pohdiskellen samalla, olisiko omalla jälkikasvulla tilaisuus opiskella tekeillä olevissa kouluissa. Hänen pojanpoikansa puolestaan ottaa osaa 1920–1930-lukujen ylioppilaselämään kuten Mika Waltarikin muutaman vuoden teki. Nyt jo osin unohdettu teossarja on Järvelän kirjassa esillä useaan otteeseen.

Melkoinen osa Waltarin muusta nuoruudentuotannosta sijoittuu Helsinkiin ja kuvastaa kaupungin muuttumista moderniksi metropoliksi. Töölöön nousee korttelikaupalla uusia korkeita kerrostaloja, reklaamivalot palavat, autokanta kasvaa. Ravintoloissa juodaan kovaa teetä, koska maassa on kieltolaki. Se ei estä paria romaanihahmoa hankkiutumasta Katajanokan satamaan kokaiinikaupoille.

Aikakautensa julkkikset esiintyvät Waltarin kirjoissa – ja siis myös Järvelän teoksessa. Minna Craucher, joka oli Waltarin läpimurtoteoksen Suuren illusionin (1928) madame Spindelin esikuva, asui Töölössä. Hän piti siellä myös epämääräistä, kulttuurihenkilöiden suosimaa salonkia harrastaen yhtä ja toista laitonta. Järvelä kertoo, että Waltari jopa suunnitteli Craucherin murhaa. Hän ei kylläkään edes yrittänyt sitä, mutta ajateltu tekotapa päätyi kirjaan Kuka murhasi rouva Skrofin (1939) ja sen filmatisointiin Kaasua, komisario Palmu (1961).

Töölö oli Waltarille läheisin ja kotoisin kaupunginosa. Hän asui naimisiin mentyään ensin muutaman vuoden Taka-Töölössä Mannerheimintien varrella, sitten Etu-Töölön Tunturikadulla miltei puoli vuosisataa, kuolemaansa asti. Niinpä Järvelän kirjassakin esitellään kirjailijan elämään tavalla tai toisella liittyviä rakennuksia molemmista kaupunginosista runsaasti. Töölöön Waltari sijoitti myös teoksiaan etenkin 1920–1930-luvuilla, ja noiden aikojen porvariston hillityn charmin saattaa aistia vielä sen kaduilla ja puistikoissa.

Kirjailijan lapsuuden ja nuoruuden maisemat sijaitsivat Etelä-Helsingissä. Tehtaankadulla asunut Mika kävi koulua Ratakadulla, Normaalilyseossa, ja haaveili maailmanmatkoista Eteläsatamaan ankkuroitua höyrylaiva Ariadnea katsellessaan. Ariadne romutettiin jo puoli vuosisataa sitten, mutta Norssin 1800-luvulla rakennettu talo toimii vieläkin koulutalona. Tosin sitä on Waltarin kouluaikojen jälkeen laajennettu.

Varttunut Waltari ei ymmärtänyt 1960-luvun modernisointi-innostusta ja vanhojen talojen purkamista. Vuonna 1963 syntyneen Lepäisit jo rauhassa, komisario Palmu -elokuvakäsikirjoituksen juoni pyörii pääasiassa kahdessa keskustakorttelissa, Vanhan ylioppilastalon ja Aleksilla sijaitsevan Domus Litoniin (Aleksanterinkatu 50, Stockmannin vieressä) ympärillä. Molemmat ovat pystyssä edelleen, mutta muita kaupungin kasvoleikkauksia Palmu kyllä arvosteli elokuvan käsikirjoituksessa kirpeästi.

Näyttelijälakon takia elokuva jäi tekemättä, eikä kirjailijan perikunta ole antanut vieläkään filmausoikeuksia kenellekään, vaikka niitä on ilmeisesti aika ajoin kyselty.

Kävelyretkiin ja nojatuolimatkailuun

Mika Waltarin Helsinki -kirjan johdantoteksti kertoo Waltarista Helsingin kuvaajana ja mainitsee hänen tärkeimmät paikkansa. Sitten lähdetään yksityiskohtaisemmille retkille eri kaupunginosiin, tarkastellaan taloja ja kuullaan, miten mikäkin liittyy joko kirjailijaan tai hänen romaanihahmoihinsa. Teksteissä on rakennuksista mainittu suunnittelija ja valmistumisvuosi sekä kerrottu, missä käytössä se on historiansa varrella ehtinyt olla. Tekstien pituus vaihtelee, samoin mukaan otetut tapahtumat, mutta useimmissa on kiinnostavia kulttuuri- ja kirjallisuushistoriallisia anekdootteja.

Esimerkiksi WSOY:n entisestä Bulevardin toimitalosta kertovassa tekstissä on Waltarin työhistoriaa (hän työskenteli talossa muutaman vuoden ja oli yhtiön kustantamien kuvalehtien toimitussihteeri) ja kuvaus siitä, miten kustantamon merkittävimpiin ja arvostetuimpiin kuulunut kirjailija puolusti nuorta pääjohtajaa konservatiivien ja uudistushenkisten kiihkeässä taistelussa 1970-luvulla.

Lasipalatsin kuvaus puolestaan sisältää tontin ja rakennusten historiaa aina sisällissodassa tuhoutuneesta Turun kasarmista nykyiseen, osin maan alla sijaitsevaan kulttuurikeskukseen ja taidemuseoon. Turun kasarmi mainitaan Helsinki-trilogiassa, ja Lasipalatsin Bio Rexissä sai ensi-iltansa 21 Mika Waltarin käsikirjoittamaa tai hänen teksteihinsä perustuvaa elokuvaa.

Jokaisesta kaupunginosasta on kirjassa yleisesittely ja eri alueista selkeä kartta. Sen lisäksi kohteista kerrotaan katuosoite, eli jollei tämän kirjan perusteella perille osaa, on syytä mennä suunnistuskurssille. Jopa Hietaniemen hautausmaalla olevat henkilöiden viimeiset leposijat on ilmoitettu korttelin, rivin ja hautapaikan tarkkuudella. Teoksen lopussa olevat viitteet johdattavat lukijan alkuperäislähteille eli Waltarin omiin teoksiin sekä muuhun käytettyyn kirjallisuuteen.

Kirjassa on kuvia varsin runsaasti. Vaikka osa rakennuksista on purettu, Järvelä on onnistunut hankkimaan suurimmasta osasta kuvat. Tulenkantajien suosimasta legendaarisesta Hattupään kahvilasta (joka sai nimensä siitä, että jostakin kumman syystä, ajan tavasta poiketen, herrasmiehet pitivät nimenomaan tässä kahvilassa hatun päässään) ei tosin ole sen enempää ulko- kuin sisäkuvaakaan. Nykykuvat ovat enimmäkseen tekijän ottamia, vanhemmista suurin osa Helsingin Kaupunginmuseon arkistosta.

Koska kyseessä on nimenomaan Mika Waltarin Helsinki, ei mukana ole niitä kaupunginosia, joilla ei ollut merkitystä kirjailijalle tai jotka eivät esiinny hänen tuotannossaan. Kalliolaisen on turha etsiä teoksesta kotikatujaan: vaikka Waltari syntyikin Siltasaaressa, hän ei myöhemmin juuri liikkunut Pitkänsillan pohjoispuolella, paitsi kuvanveistäjä Essi Renvallin mallina istuessaan ja Helvi Hämäläisen kotona käväistessään. Renvallin ateljee sijaitsi Hakaniemenkadulla, Hämäläinen asui Vallilassa. Helsinki-trilogian hahmot liikkuvat näilläkin kulmilla, vaikka teokset eivät mitään varsinaisia työläiseepoksia olekaan. Sörnäisissä oli vankilapappina toimineen isän työpaikka, joten mukana ovat sekä Helsingin työväentalo että kaupungin vankila.

Muutaman muun paikan ja kirjailijan yhteys on melko ohut mutta silti olemassa: Malmilta Waltari lähti 1930-luvulla lentomatkoille, joita hän ennen sotia ehti tehdä muutamia. Suomenlinna esiintyy armeijakuvauksessa Siellä missä miehiä tehdään (1931), mutta siinäkin vain vilahdukselta. Asevelvollisuusaika alkaa Suomenlinnan kasarmeilta, jatkuu sieltä Santahaminaan, Parolaan ja Haminaan päättyen autokolarin jälkeen Tilkan sotilassairaalaan Pikku-Huopalahteen. (Suomenlinna ja Tilkka ovat mukana kirjassa, Santahamina ei.)

Kirjan idea on mainio eikä toteutuksessakaan ole moittimista. Pientä toistoa teksteissä on havaittavissa, mutta sitä ei voine välttää näin isossa ja työteliäässä teoksessa. Kirja sopii sekä kävelyretkien suunnitteluun (mukana ei painavaa teosta ehkä viitsi kantaa) että yleiseen nojatuolimatkailuun.

Tekee melkein mieli puhua kulttuuriteosta, sillä vaikka kirjailijoiden jalanjäljille on järjestetty erilaisia matkoja ja teemakävelyjä, kirjoja ainakin kotimaisista kohteista on vähän. Nopeasti ei mieleen tule kuin pari vastaavaa, kymmenkunta vuotta sitten ilmestynyttä opusta. Toinen niistä kertoi Sirpa Kähkösen Kuopiosta, toinen Jussi Vareksen (Reijo Mäen dekkarihahmo) Turusta. Molemmat olivat pienempiä kuin tämä Waltari-fanien käsikirja. Myös Olavi Paavolaisen elämään liittyvistä paikoista on tehty esseekokoelma.