Lavatähti ja kirjamies on herättänyt paljon keskustelua, kun tunnettu elämäkertakirjailija on kajonnut Katri Helenaan, lähestulkoon viimeiseen suomalais-kansalliseen ikoniin, jossa viattomuutta on vielä jäljellä. Omat vapaamieliset ystävätkin pitävät kirjaa sopimattomana, sellaisetkin jotka tuntevat teoksen vain valituista lainauksista iltapäivälehtien sivuilla.

Haluttiinpa tai ei, Katri Helena – ei ihmisenä, vaan julkisuuden henkilönä – on kappale suomalaista kulttuurihistoriaa, niin kuin Sillanpää tai Mika Waltari. Vaikka rakkauskertomuksen kirjoittajan itsensä motiivit eivät ymmärrettävästikään ole kansalliset tai kulttuurihistorialliset, ajattelin että kirja on lukemisen arvoinen. Minua kiinnosti tietää, millaisen kuvan Rajala piirtää naistähdestä ja meistä suomalaisista tähdestä heijastuvan valon kautta.

Tähtikuva on kiltti, tähden raamit ahtaat, eikä meistä suomalaisista luotu kuva juurikaan yllätä. Paikoin kansallisen rekvisiitan kierrättäminen tuntuu liian imelältä.

Mutta Lavatähti ja kirjamies on enemmän omaelämäkerrallinen teos – hyvässä ja pahassa. Rakkauskertomuksen päähenkilö on Panu Rajala eikä Katri Helena. Tätä joidenkin on ehkä vaikea niellä. Minulle teoksen omaelämäkerrallinen mieskertoja, Panu Rajalan oloinen professori ja kirjailija, ilmeni jotenkin surullisena hahmona, ikuisena kulkijana ja onnen etsijänä, jota kukaan ei saa valollaan talttumaan, vaan hänen on jatkettava kulkuaan – ja kirjoittamistaan.

Mutta kirjoittaa ja kertoa Panu Rajala osaa, vaikka tämä teos ei mikään kaunokirjallisuuden klassikko olekaan. Lause on lyhyt, eloisa ja siivekäs.