Jan Kuhanen, Kaisa Harju ja Markku Hokkanen käsittelevät kirjassaan suomalaisten pitkäkestoista suhdetta globaaliin etelään kehitysyhteistyökokemusten kautta. Kirja yhdistää edeltävän suomalaisen kehitysyhteistyötutkimuksen puutteita ja pyrkii täyttämään kahtalaista tutkimuksellista aukkoa. Kehitysyhteistyön kokemuksista on ennen kirjoitettu paljolti yksittäisten henkilöiden näkökulmasta elämäkerrantapaisina opuksina. Kehitysyhteistyön mieli ja mielettömyys – Suomalaiset Apumaassa 1965–2000 laajentaakin muistitietotutkimuksen koskemaan laajaa määrää suomalaisia kehitysyhteistyössä työllistyneitä yksilöitä lähes 40 vuoden ajalta yksien kansien sisään.

Tutkimus koostuu tulkinnoista ja koonneista, jotka on tehty haastattelujen ja muiden muistitietoaineistojen pohjalta. Aineiston tuottajina ovat olleet vuosien 1965–2000 välillä kehitysyhteistyötehtävissä ulkomailla työllistyneet suomalaiset yksityishenkilöt. Aineiston määrä huomioiden kohteet tarjoavat monipuolisia kuvauksia kehitysyhteistyöstä eri työnantajien ja eri maanosien näkökulmasta. Kirja liikkuu kivuttomasti eri organisaatioiden alaisuudessa työskennelleiden muistelijoiden välillä, mikä itsessään antaa hyvän kokonaiskuvan kehitysyhteistyöhön liittyvien toimijoiden monipuolisuudesta Suomessa ja kirjalle yhtenäisyyden tuntua, jossa mikään aihe tai yksilön kokemus ei tunnut muista irrallisena.

Teoksen aihe on, kuten kirjoittajat itsekin myöntävät, mielipiteitä herättävä. Kommentteja kehitysyhteistyön puolesta ja sitä vastaan esiintyy julkisuudessa aina vähintäänkin valtion budjetista keskusteltaessa. Kirjan tarkoitus onkin hyvin neutraalilla otteella täyttää tutkimuksellista aukkoa antamalla kehitysyhteistyössä työskennelleille, alan ”ammattilaisille”, mahdollisuus kuvata omaa suhdettaan kehitysyhteistyöhön niin idean kuin käytännönkin tasolla sekä eroja näiden kahden tason välillä. Myös konkreettiset kokemukset kentältä tulevat kirjassa käsitellyiksi.

Kirjassa liikutaan myös monipuolisesti yksilön oman kokemuspiirin erilaisten tekijöiden keskellä. Esimerkiksi sellaiset tekijät kuin yksilön omat odotukset, kielitaito ja sen puutteet, turvallisuustekijät, merkityksellisyyden tunteminen ja mahdollinen tuloksellisuus tekevät teoksesta hyvin kokonaisvaltaisen kuvauksen kehitysyhteistyössä työskennelleiden henkilöiden ajatuksista ennen kohdemaahan lähtöä, siellä työskentelyn aikana ja sen jälkeen. Näihin kolmeen ajankohtaan kirjan päärakennekin asetetaan.

Teoksen alkuperäisaineisto kattaa tutkimuksen pohjana olleiden haastattelujen ja muiden muistitietoaineistojen lisäksi laajan kattauksen arkisto- ja lehdistömateriaalia. Laaja aineiston käyttö antaa monissa kohdin lisää perspektiiviä ja taustatietoa tilanteisiin, joissa kehitystyöntekijät ”Apumaassa” olivat, sekä laajentaa kuvaa kehitysyhteistyöstä osana suomalaista kansallista keskustelua eri ajankohdissa.

Tuore ja onnistunut näkökulma aiheeseen

Kirja asettaa virkistävällä tavalla suomalaisen kehitysyhteistyön kaanonin myös uudenlaisen jakolinjan keskelle. Muista tutkimuksista poiketen Kuhanen, Harju ja Hokkanen löytävät suomalaisesta kehitysyhteistyöstä erilaisen ja eriävän murroskohdan, jonka selityksenä on eräänlainen sukupolvikokemusten eroon pohjautuva jako. Kirjoittajat jakavatkin suomalaiset kehitysyhteistyöntekijät tarkasteluaikavälillään kahteen sukupolveen ja pyrkivät sillä osaltaan selittämään myös haastateltujen kokemuksissa ja ominaisuuksissa esiintyviä hienoisia eroavaisuuksia. Jakolinjan valitseminen, asettaminen ja esittäminen tästä näkökulmasta on erittäin tervetullut näkemys suomalaiseen kehitysyhteistyötutkimukseen. Tavallisemmin tutkimuskirjallisuudessa jakolinjat on kohdistettu ennemmin kansallisiin tai kansainvälisiin poliittisiin murroskohtiin, mikä saa Kuhasen, Harjun ja Hokkasen kirjan korostamaan uudella tavalla suomalaista erityisyyttä sekä pohtimaan kehitysyhteistyön asemaa Suomessa uudella tavalla. Kehitysyhteistyön eritahtinen kehitys muihin politiikan lohkoihin nähden jää toki kirjassa korostumatta uuden jakolinjan esiintuomisesta huolimatta. Toisaalta kirjoittajien esittämä muutos ei ole samalla tavalla selvärajainen murroskohta, vaan pikemminkin pitkällä aikavälillä tapahtunut käänne kehitystyöntekijöiden joukossa.

Merkittävä tutkimustulos jakolinjassa tuntuu olevan samanaikaisesti muutos yksilöiden omissa taustoissa sekä muuttuneissa vaatimuksissa työntekijöille. Kärjistäen, kun ensimmäisen sukupolven suomalaiset kehitysyhteistyötyöntekijät olivat kaivonrakentajia, olivat myöhemmän sukupolven yksilöt viemässä tietotaitoa (vaikka sitten kaivonrakentamisesta) kehittyviin maihin globaalissa etelässä. Tämä ei kuitenkaan merkittävällä tavalla muuta yksilön kokemusta globaalista etelästä ja puutteista Suomessa annetussa perehdytyksessä uuteen yhteiskuntaan sopeutumiseksi.

Mielenkiintoinen näkökulma kirjassa on myös ajan myötä kasvava konsulttitoimistojen vaikutusvalta ja merkitys osana Suomen ohjailemaa kehitysyhteistyötä. Yritysten ja eturyhmien kilpailu kehitysprojekteista korostaa ehkä selkeimmin tutkimuskohteiden näkemää ja kokemaa muutosta kehitysyhteistyön kentässä sen kohdemaissa ja päätöksentekoketjujen taustalla. Vastuun siirtäminen kaupallisille toimijoille näyttäytyykin tavoitteena kontrolloida yhä paremmin suomalaisen kehitysyhteistyön laatua ja osaajien hyödyntämistä. Samalla myös kehitysyhteistyötoiminnan suurimmat ongelmat on ollut mahdollista siirtää muiden ratkaistavaksi.

Onko kehityksen ideaalilla väliä?

Yksi kirjan perustavanlaatuinen kysymys onkin muistitietoaineiston pohjalta löytää kohteistaan yhteisiä selittäviä tekijöitä globaalissa etelässä työskennelleille henkilöille ja heidän kokemuksilleen. Kirjassa nostetaan esiin niin ideologiset kuin aatteellisetkin tekijät sosialismista kristinuskoon, mutta myös uralle houkutelleet taloudelliset edut ja mahdollisuus moninaisiin kokemuksiin oman maan rajojen ulkopuolella. Moni globaalissa etelässä työskennellyt kuvaakin omaa suhdettaan päätökseen siirtyä kehitysyhteistyötehtäviin monitekijäisenä prosessina, jossa sekä ideologiset että aineelliset tekijät sekoittuvat ja muodostavat yksittäisen henkilön kohdalla oman perusteiden viidakon, jonka perusteella päätös lähtemisestä on tehty. Tiettyjä samankaltaisuuksia löytyy toki useiden yksilöiden kesken. Monessa tapauksessa työhön lähtevän perhe (useimmiten vaimo, mahdollisesti myös lapset) joutuu mukautumaan poikkeukselliseen tilanteeseen ja myös tämä näkökulma tuodaan oivallisesti esiin teoksen käsittelyluvuissa. Perheelle sopeutuminen uuteen maahan ilman mitään kiinnittymispintaa näyttäytyykin yksilön kannalta ikävimpänä kokemuksena globaalista etelästä ja kuvaa yksittäisen yksilön ratkaisujen vaikutuksen moniin muihin.

Kirjoittajat ansiokkaasi välttävät kuitenkaan asettamasta epäitsekästä yleishyödyllistä (altruismi) motivaatiota ja yksilön omaa arvoa sekä etua (individualismi) eräänlaiselle kaksinapaiselle akselille, jonka ääripäiden väliin kaikki kirjassa esiintyvät yksilöt sekä heidän näkemyksensä ja muistonsa asettuvat. Kuhasen, Harjun ja Hokkasen kirjassa ääripäitä kuvaavat lainaukset ja näkemykset tulevat kyllä esille, mutta eivät hallitse analyysia, joka aineiston pohjalta teoksessa on esitetty. Kirjoittajakolmikko ei myöskään arvota tutkimuskohteiden moraalista asemaa suhteessa toisiin yksilöihin eikä esitä, että toiset motivaatiot kehitysyhteistyöhön lähtemiselle olisivat olleet aikojen saatossa ”vääriä” tai enemmän vääriä kuin toiset. Lukija voi itse arvioida, kuinka ajattelee tutkimushenkilöiden arvoetiikasta ja pääsee suhteuttamaan niitä omaan maailmankuvaansa.

Kehitysyhteistyö-termin kehitys näyttäytyykin Kuhasen, Harjun ja Hokkasen kirjassa eräänlaisena mysteerinä, joka vilahtelee pitkin tekstiä, mutta ei suorana liityntänä kehitysyhteistyössä työskennelleisiin yksilöihin. Jokaisella heillä on luonnollisesti oma näkemyksensä siitä, mitä kehitys kulloinkin on, mutta kehitys ja sen saavuttaminen itsessään ei näyttäydy merkittävä selittävänä tekijänä toimijajoukolle. Lukijan pohdittavaksi jääkin, hyötyivätkö kehitysyhteistyön tekijät siitä sen saajia enemmän. Kehitysyhteistyö näyttäytyykin monissa kohdin kirjaa ulkomaankomennuksena siinä missä joku muukin työrupeama Suomen rajojen ulkopuolella. Merkittävä huomio kirjassa on myös, että työn vaativuus ja merkittävyys eivät useinkaan näyttäydy olevan toisiinsa sidottuja tekijöitä.

Teoksen toimitukselliset ja tutkimukselliset puutteet

Ansiokkaasta tulokulmasta ja virkistävästä tutkimusotteesta huolimatta Kuhasen, Harjun ja Hokkasen kirjassa esiintyy kuitenkin myös teknisiä ongelmia. Kolmen kirjoittajan yhtenäinen kirjoitustyö tuntuu välillä epäkoherentilta. Syynä lienee olleen se, että yksittäistä tekstinkohtaa on saattanut uudelleenkirjoittaa useampi tutkija, jolloin tekstikokonaisuuden yhteneväisyys on hieman kärsinyt. Välillä on mukava lukea pitkiäkin suoria lainauksia haastatelluilta, mutta ne sijoittuvat paikoin epätasaisesti kirjan kokonaisuuteen nähden. Lisäksi yhden haastatellun kehitysyhteistyökonkarin nimen kirjoitusasu vaihtelee niin, että on mahdoton tietää, onko hän oikeasti nimeltään Kyto vai Kytö Salin. Jos yksi tutkimuksen useasti viitatuista alkuperäislähteistä kirjoitetaan useamman kerran eri tavoin, mitä tutkimukselta voi oikein odottaa? Lisäksi esimerkiksi suomen kielessä monien karsastama omata-verbi toistuu paikoin tekstiä turhan monta kertaa.

Myös visuaalisesti teos jättää toivomisen varaa. Kuvitusta teokseen olisi voinut lisätä, kuten monissa muissa kehitysyhteistyötä käsittelevissä teoksissa on totuttu näkemään. Kuvasto olisi elävöittänyt tekstiä sekä potentiaalisesti laajentanut kirjan mukaansatempaavuutta. Nyt kirjassa esiintyvät harvat kuvat olivat ainoastaan Suomessa tai Afrikassa otettuja, eivätkä juuri tee eroa kirjan ulkoasuun. Ratkaisu on toisaalta ymmärrettävissä, sillä teoksen kuvittaminen on aikaa ja resursseja kuluttava osa toimitustyötä. Ainakin kirjaa varten tehdyistä graafisista kuvaajista olisi voinut tehdä oman luettelonsa sisällysluettelon jatkoksi.

Samoin tutkimuksellisesti teos jättää toivomisen varaa. Kirjan ilmestyessä loppuvuodesta 2023, on viimeisten vuosien ajalta julkaistua (tutkimus)kirjallisuutta hyödynnetty siinä hyvin niukalti, eikä perusteita tälle ratkaisulle esitetä teoksessa. Esimerkiksi Agricolassa jo aikaisemmin arvostellut Marjo Mäenpään (2023) Tulivuorikaupunki Kongossa – Avustustyötä Afrikan sydämessä hänen henkilökohtaisista kokemuksistaan kehitysyhteistyötehtävissä ja Jukka Pääkkösen (2022) Horisontissa reilumpi maailma – Solidaarisuus-järjestön matka sissiliikkeiden tukijasta naisten ja tyttöjen puolustajaksi  järjestön 50-vuotisesta kehitysyhteistyötoiminnasta olisivat tarjonneet tarttumapintaa myös erittäin ajankohtaiseen kirjallisuuteen, edes maininnan tasolla. Myös Pekka T. Peltolan, Anna-Leena Simulan ja Anja Finnen (2021) toimittama Suomalaiset maailman metsissä oppimassa ja opettamassa olisi jo itsessään antanut paljon lisää kokemuksia suomalaisen tietotaidon viennistä maailmalle ja tukenut esimerkiksi orvoksi jäänyttä Elinkeinoelämän keskusarkiston Stora Enso -aineistoa. Samoin esimerkiksi Suomen Kristillisen Lääkäriseuran kehitysyhteistyöarkistoaineistot olisivat voineet antaa teokselle lisää syvyyttä.

Myös muita suomalaisen kehitysyhteistyöhön sekä Suomen ja globaalin etelän suhteisiin liittyviä perusteoksia uupuu lähdeluettelosta. Esimerkiksi Risto Isomäen (1999) Paljasjalkavallankumous – kymmenen vuotta myöhemmin, Timo Kivimäen ja Pami Aallon (1995) Sanat ja teot Suomen kehitysyhteistyössä sekä Outi Hakkaraisen, Miia Toikan ja Thomas Wallgrenin (2003) toimittama Dreams of solidarity: Finnish experiences and reflections from 60 years – vain muutamia mainitakseni – olisivat helposti laajentaneet teoksen lähdepohjaa relevanteilla teoksilla juuri suomalaisten toimijoiden kehitysyhteistyökokemuksien näkökulmasta.

Tieteellisen tutkimuksen kohdalla tulisi myös sen metodi esitellä laajemmin. Nyt se jää vajavaiseksi. Haastattelujen käyttö ja eräänlaisten mikrohistorioiden koostaminen ovat suosittuja nykyisen historiantutkimuksen muotoja. Hieman ennen arvosteltavaa teosta ilmestynyt ja enemmän suurelle yleisölle suunnattu Ville Soimetsän, Essi Jouhkin ja Liisa Lalun (2023) toimittama Teiniliiton historia Vimmaa ja voimaa: Suomen Teiniliitto ja yhteiskunta 1939–1983 antaa paremmat eväät muistitiedon ja aikalaiskokemusten tieteellisten metodien ja teorioiden käytöstä kokonaisuutena tutkimukseen nähden sekä samalla hyödyntää aivan tuoreinta temaattista tutkimuskirjallisuutta. Heidän tutkimuksessaan muistojen subjektiivisuuteen ja nostalgiaan kiinnitetään metodologian esittelyssä myös enemmän huomiota. Kuhanen, Harju ja Hokkanen antavat taas muistamiseen liittyvästä tutkimuksesta yksinkertaisemman kuvan, toteuttavat muistitiedon keräämisen niukemmin sekä jättävät viittamatta teoksessa hyödynnetyn aineistojen keräämiseen tarkoitetun lumipallomenetelmän teoriaan ja menetelmällisiin ongelmiin.

Samanaikaisesti haastatteluja tai haastateltavia ei kuitenkaan pyritä Kuhasen, Harjun ja Hokkasen toimesta sitomaan riittävällä tavalla suomalaiseen kehitysyhteistyötoimijuuden isompaan kokonaisuuteen osana käsittelylukuja. Jokainen haastateltava on kuin oma yksilönsä, jonka sisäisen motivaatio, kokemukset ja näkökulmat selittävät heidän kokemuspiiriään Apumaa-työskentelystä. Yleisempiä suomalaisia tavoitteita ja poliittista tukea kehitysyhteistyösuhteiden syventämiselle ei tässä yhteydessä oikeastaan nosteta esiin, vaan ne esitetään yleistävänä kertomuksena ennen varsinaisia käsittelylukuja. Lukija saakin helposti käsityksen, että jokainen lähtijä on tehnyt päätöksensä tästä riippumattomassa tyhjiössä omien tavallisesti taloudellisten tai ideologisten motivaatioiden ajamana – eikä edes kohdemaanosalla tunnu olevan mitään vaikutusta kokemuksiin. Kirjassa viitataan siihen, että kehitysyhteistyö oli ulkoministeriön ulkosuhdepolitiikan jatke, joka ratkaisevalla tavalla vaikutti tehtyihin tuki- ja projektipäätöksiin. Tämä suhde ei kuitenkaan näy kirjan käsittelykappaleissa syvemmin tai tunnu vaikuttavan nimeksikään tutkimuksen kohteisiin. Lisäksi esimerkiksi kansainvälinen dekolonisaatioaalto sekä muut vastaavat ulkoiset syyt nostetaan kirjan alkuosassa esiin, erillään muistitiedon analysoinnista. Jos lähtijöiden päätökset on tosiasiassa tehty selkeästi ilman kansallisen asenne- ja päätöksentekoilmapiirin vaikutusta, olisi toivottavaa, että tähän asiaan olisi myös kirjan sivuilla tartuttu.

Parjatun kehitysyhteistyön puolustuspuheenvuoro?

Kirjan ansiokkainta antia on sen tapa esittää kehitysyhteistyöhön liittyviä lieveilmiöitä ja haastateltavien niistä esittämiä näkemyksiä. Kirjoittajat eivät mässäile alkoholinhuuruisilla välistä vetäjillä tai korruptoituneilla paikallistoimijoilla, mutta samanaikaisesti nostavat esiin myös kehitysyhteistyön ihannetta murtavia kokemuksia lähes 40 vuoden ajalta. Niin taudit, puutteelliset asumisolosuhteet kuin mustan pörssin runsaus esiintyvät työntekijöiden kokemuksissa, mutta harvinaisina ääri-ilmiöinä. Samalla kuitenkin suomalaisesta periksiantamattomuudesta, sisusta, ammennettiin luovia ratkaisuja kohdemaassa kohdattuihin ongelmiin. Suomalaiset näyttäytyvätkin työssään kykeneväisinä, vaikkakin tietyllä tavoin eristäytyneinä paikallisväestöstä.

Negatiivisia kokemuksia ja näkökulmia esiintyy teoksessa kuitenkin kokonaisuuteen nähden vähän, vaikka saattaisivatkin ehkä olla aihetta tuntemattomalle lukijalle sen herkullisinta antia. Voinee tulkita, että joko kokemuksiaan jakaneet suomalaiset kehitysyhteistyötyöntekijät eivät ole oikeasti kohdanneet näitä negatiivisia lieveilmiöitä siinä määrin kuin julkisessa keskustelussa saatetaan antaa ymmärtää tai sitten nämä kokemukset on jätetty tarkoituksellisesti enimmin osin muistitietojen ulkopuolelle. Kehitysyhteistyökomennuksilla, kuten kirjassa asia esitetään, ongelmista vaikenemisella saattoi myös edistää oman epävarman ja usein määräaikaisen työn jatkumista. Vaikenemisenkulttuurin tematiikkaa olisikin siksi voinut käsitellä kirjassa laajemmin. Negatiivisimmat kokemukset tuntuvatkin pohjautuvan lähinnä oman taustaorganisaation Suomen päässä tapahtuvaan toimintaan tai oikeammin sen puutteisiin sekä yleisemmin rivien välistä puskevaan mahdolliseen kiinnostuksen puutteeseen kehitysyhteistyötä kohtaan. Negatiiviset kommentit työnantajasta onkin helpompi antaa anonyymina tai ammatillisen uran jo päätyttyä.

Toisaalta tuntuu siltä, että tutkimuksen kannalta hedelmällisimmät aiheet olisivat olleet juuri nimenomaan vaiettujen tai lähtökohtaisesti kehitysyhteistyön kaanonin kannalta negatiivisten ajatusrakenteiden käsittelyssä. Tähän kirjassa viitataan, mutta vaikuttaa siltä, että se myös tietoisesti sivuutetaan. Kehitysyhteistyön vaiettuihin puoliin keskittyvä kappale ei kata edes kymmenystä koko kirjasta, vaikka sisältää pitkiäkin lainauksia ja viittauksia useisiin haastatteluaineistoihin. Aineistoa analysoitavaksi näyttäisi siis olevan!

Myöskään rasismiin liittyviä asioita ei tutkimuksessa juurikaan nosteta esiin. Lähinnä kuvataan niitä rasistisia kohtaloita, joita suomalaiset joutuivat kokemaan saapuessaan globaalista pohjoisesta tietotaitoineen ja suurine rahatukkoineen tekemään muutosta globaalissa etelässä. Sen sijaan tutkimuskohteena olevien yksilöiden muistitietoaineiston rasistisia ja epäkorrekteja ilmaisuja ei nosteta tutkimuksessa esille tai analysoida osana muistitiedon esittämistä. Näihin voisi lukea muun muassa kirjan nimessä käytetyn termin ”Apumaa”, joka asettaa kohdemaan selvästi alempaan asemaan.

Vaikuttavin kokemus muistitietoaineistoissa näyttää painottuvan ”karvaaseen” kotiinpaluuseen. Merkittävin tekijä ulkomaankomennuksella tuntuikin kaikkien rahallisten ja kokemuksellisten etujen ohella olevan muutos ja kehitys yksilön omassa maailmankuvassa. Arki Suomessa ei enää tuntunut samalta ja paluu vanhaan mahdottomalta, kun oman elämän perspektiivi oli muuttunut pysyvästi kohti moninaisempaa identiteettiä –maailmankansalaisuutta. Hyvinvointikuilu ja elintasoerot eri maiden välillä sekä esimerkiksi teknologinen kehitys Suomessa aiheuttivat sen, että kehitysyhteistyötyöntekijä saattoikin kokea itsensä ”vieraaksi omalla maallaan”. Lisäksi Suomessa arvostus tehtyä työtä kohtaan saattoi näyttäytyä mitättömänä. Vaikka paluu töihin globaaliin etelään oli lähtökohtaisesti aina mahdollisuus, esimerkiksi perheeseen tai uraan liittyvät tekijät eivät sitä aina enää mahdollistaneetkaan.

Tarpeellinen, mutta puutteellinen päänavaus

Kuhasen, Harjun ja Hokkasen kirjasta tulee ikävä kyllä kokonaisuutena hieman huolittelematon kuva. Kirjoittajat ovat tehneet tutkimuksen eteen paljon työtä, mutta hieman lisää perspiraatiota olisi ehkä kaivattu niin työn hiomiseen kuin kokonaisuuden yhdenmukaisempaan käsittelyyn. Jo yksi toimituksellinen tarkastuskierros lisää olisi nostanut kokonaisuuden pykälää korkeammalle ja poistanut kirjasta ilmiselvimpiä ongelmia.

Kirjan luettuaan esittää lisäksi herkästi kysymyksen: Tässäkö oli tosiaan kaikki, mitä saatavilla olevasta aineistosta saatiin irti? Kirja lupaa paljon, mutta jättää paikoitellen tuntuman, että työ jää kesken. Lisäksi monet kirjassa välittyvät kokemukset esittävät hieman yllätyksettömän kokonaisuuden – näitä asioita lukija pystyy odottamaan kirjassa esiintyvänkin. Tulevaisuudessa tutkijoille on onneksi mahdollisuus päästä tutustumaan enimpään osaan aineistoa ja tehdä omat johtopäätöksensä siellä esiintyvistä asioista ja ilmiöistä.

Kirja loppuu arvioon siitä, että tarvetta vastaavanlaiselle tutkimukselle olisi ehdottomasti myös vastaanottajien näkökulmasta. Mikäli kehitysyhteistyövarojen vastaanottajia olisi mahdollista haastatella edes samassa laajuudessa kuin tässä tutkimuksessa, olisi mahdollista saada käsitys niistä mahdollisista kokemuksellisista eroista ja väärinkäsityksistä, joita ihmisten välillä on ollut. Kirja on hyvä lähtökohta, mutta kaipaa ehdottomasti jatkoa ja lisää syventymistä aihealueeseen.