Ensivaikutelma Kauko Röyhkän (os. Jukka-Pekka Välimaa, s. 1959) ja syksyllä 2019 pokkaripainoksena julkaistun Olli Lindholmin (s. 1964) elämäkertakirjojen ympärillä on nostalgia. Kuinka ihanan 1900-lukulaista! Kokeneet miehet muistelevat ja yleisön tehtävänä on ottaa vakavasti sutkautukset ”tytöistä”, takahuoneista, oletetusta promiskuiteetista ja holtittomasta alkoholinkäytöstä.

Yhteista tematiikkaa jatkaa nykyhetkessä jo romanttisen vanhanaikaiselta kuulostavan suhteen käsittely 1970-luvun lopun punk-liikkeeseen. Lindholmilla suhde oli palavasieluista osallistumista ja toimintaa, Röyhkällä muistelmien perusteella itsetunto-ongelmista kärsineen kirjallisuusnuoren imagonrakennusta. Ja kyllä, Lou Reed tulee jälkimmäisen osalta mainituksi riittävän moneen kertaan tärkeänä taustavaikuttajana.

Ajankuvan muutosta kuvaavaa onkin, että 2010-luvun lopulla ”suomirockin paha poika” Röyhkä on muuttunut osin parodiaksi omasta itsestään. Rajuiksi ja keskustelua herättäviksi aiotut ulosulot Facebookissa kääntyivät itseään vastaan, kun nykypäivän punkkarit perustivat Punk In Finland -keskustelufoorumille Röyhkän koomisiksi koettuja Facebook-päivityksiä pilkkaavan parodiaketjun. Lou Reedin nimen hokeminen, oikeistopopulismiin kallellaan olevat sananvapauskäsitykset ja ultrakonservatiivinen naiskuva olivat parodioitavien asioiden kärkipäässä nyttemmin jo bittiavaruuteen kadonneessa kirjoittelussa. Myös Röyhkän aikalainen, punkpiireistä itsekin lähtöisin oleva Jyrki Lehtola kommentoi Röyhkän tekemisiä huvittuneesti omassa kolumnissaan.

Rockia vai iskelmää?

Alkuvuodesta 2019 menehtyneen Lindholmin status porilaisen punk-liikkeen kiistattomana pioneerina ja pyhimyksenä vastaavasti oli muremaan päin viimeistään Iskelmä-Finlandia-palkinnon myöntämisen jälkeen vuonna 2008. Jo aiemmin häntä ja Yö-yhtyettä oli kritisoitu rockhenkisesti liiallisesta iskelmällisyydestä.

Lindholmille kritiikki oli myös konkreettista: kirjan mukaan hänen poikansa käski ”iskelmälaulajan suksia helvettiin” herättyään isänsä hengessä autonsa takapenkiltä epämääräisissä olosuhteissa. Testamentillisia piirteitä teos saa mukaan liitetystä ihailijakirjeestä, jossa Lindholmin tv-esiintymistä seurannut perushoitajafani on huolissaan suosikkinsa sinertävistä huulista ja mahdollisista sydänsairauksista.

Rock’n’roll-kliseiden pyörittelyn ulkopuolella molemmat teoksista palkitsevat lopulta lukijansa. Lindholmin opus on haastattelusessioihin perustuva keskustelukirja. Arno Kotron toimittamassa dialogissa Lindholm vaikuttaa juuri siltä Ollilta, rehelliseltä ja helposti innostuvalta ikuiselta porilaiselta, jollaisena hänet opittiin tuntemaan paitsi mediassa ja esiintymislavoilla myös rockbisneksen sisäpiireissä. Tässä suhteessa lukijan ei todennäköisesti tarvitse epäillä teoksen tai kerronnan luotettavuutta. Suurta marttyyria mies ei itsestään rakenna, myös virheet elämäntaipaleella myönnetään avoimesti. Suhde menneisyyteen on tässä mielessä reflektoiva ja kriittinen.

Analyyttisemmin toki olisi hyvä esimerkiksi pohtia, kommentoiko Lindholm kirjassa tapahtumia yksityishenkilönä vai rocktähteytensä synnyttämän narraation pohjalta? Oma käsitykseni on, että Lindholmin kohdalla erottelua on hankalaa tehdä. Rajaviivat roolien välillä olivat hyvin vaikeasti todennettavissa ja roolit päällekkäisiä. Jos teoksesta selkeitä puutteita hakee, kirjassa häiritsee lähinnä vain holtittoman väljä taitto, jolla teokselle on saatu venytettyä kahdensadan sivun mitta melko keinotekoisesti.

Isätön lapsuus

Röyhkä kirjoitti muistelmansa itse. Kritisoitavaa ei toimituksellisessa mielessä juuri ole. Vahva kirjallinen tausta tulee hyvin esille paitsi jouhevasti etenevänä kerrontana myös kokonaisuuden hallintana. Kyseessä on muistelmien ensimmäinen osa, joka on vieläpä rakennettu niin, että tulevia osia jää suorastaan kaipaamaan. Miten hän käsittelee suosion lopahtamisen uran alkuvaiheilla julkisuuskohun laannuttua, entä miten uuden nousun hakemisen erilaisilla mediatempauksilla satanisti-imagosta alkaen? Entä mikä on vastaus sosiaalisen median parodiailmiöihin 2010-luvun perspektiivissä?

Teosten perusteella Röyhkää ja Lindholmia yhdistää mielenkiintoisella tavalla isätön lapsuus. Biologisten isien läsnäolo lapsuudessa ja nuoruudessa on ollut minimaalista, jolloin kirjojen annin perusteella miehen ja isän mallit on pitkälti haettu populaarikulttuurista. Mediasta ja bändielämässä opitut rocktähti-identifikaatiot ovat eittämättä antaneet kehityskaariin oman vaikutteensa. Röyhkän kirjan nimi on suora viittaus hänen Marjatta-äitiinsä.

Lindholmilla miehen mallin rakentaminen rockhengessä näkyy paitsi ilmeisinä visuaalisina tunnusmerkkeinä myös itsetuhoisena käyttäytymisenä. Röyhkällä vastaavasti punk-ajan nihilistinen provokaatio hieman John Lydonin tyyliin eittämättä on rakentanut identiteettiä. Herttaista menneen maailman uhoa tai ei, vieraisiin pöytiin huutelemista ilmenee aika ajoin vielä 60-vuotiaana julkaisuissa muistelmissakin.

Taiteilijoiden tukijalat

Lukijan päätettäväksi toki jää mikä osa kerronnasta on Röyhkän tähtikuvan rakentamista ja mikä selkeämmin ”Välden” tai ”Pekan” yksityishenkilön sanomisia. Toisinaan nämä roolit näyttäisivät menevän Röyhkältä itseltäänkin sekaisin menneitä muistellessa.

Kaksikkoa yhdistää myös moniselitteinen suhde tärkeimpään taiteelliseen yhteistyökumppaniin. Lindholmin tapauksessa suhde Yö-yhtyeen sanoittajaan ja säveltäjään Jussi Hakuliseen näyttäisi elämäntaipaleen loppupuolella jo hieman selkiytyneen. Menestysvuosien suoranainen työmaasimputus Hakulisen suhteen sai 2000-luvulla neuvottelevampia piirteitä vaikka lopulta kaksikon välille jäikin säröjä.

Ilman Hakulisen lauluntekotaitoa Yö-yhtye ja Lindholm tuskin koskaan olisivat lyöneet läpi itseään musiikkimaailmassa. Moni Hakulisen tuon ajan teoksista kuuluu nykyisellään suomirockin kaanoniin.

Röyhkällä vastaava tukijalka uran alussa oli kitaristi ja tuottaja Riku Mattila. Hänet muistelmateos nostaa esille asianmukaisesti. Ehkä roolia olisi silti voinut vielä korostaakin. Röyhkän tuotannon arvostetuimmat teokset ovat pääosin Mattilan valvovan silmän alla tehtyjä. Mattila on vaikuttanut paitsi muusikkona Röyhkän bändeissä myös valinnut tuotantoon otettavia lauluja ja tätä kautta määrätietoisesti ohjaillut Röyhkän uraa.

Jo esikoissoololevyllä Steppaillen Mattilan osuus oli vahva. Hän käytännössä vastasi uuden Narttu-yhtyeen perustamisesta alkuperäisten oululaisten ja turkulaisten bändiversioiden osoittauduttua toimimattomiksi. Historiatriviasta kiinnostuneille kirjasta ilmenee myös, että Turun Narttu-yhtye oli jo tekemässä levyä Hilse-levy-yhtiölle ennen Mattilan urateknistä väliintuloa. Tässä mielessä olisikin ehkä hyvä kysyä missä määrin ”self-made man” Röyhkäkään lopulta on ”omaehtoisuutta ” ja ”tinkimättömyyttä” korostavien punk-oppien hengessä.

Lapsuus, opiskelijaelämä ja politiikka

Isättömyyskokemusten ulkopuolella molemmat kirjat tarjoilevat mielenkiintoista ajankuvaa kohteidensa lapsuuden ja nuoruuden miljöistä. Etenkin Röyhkän maalailemat kuvat lapsuuden eräretkistä ja esimerkiksi Turun opiskelijaelämästä 1980-luvun alussa ovat hienosti ja hauskastikin rakennettuja. Samalla teos saa myös yllättäviä poliittisia ulottuvuuksia. Röyhkä kokee joidenkin aikalaisensa tavoin etenkin 1970-luvun taistolaisliikkeen olleen vierasta hänen yksinhuoltajaperheensä työväenluokkaiselle elämänkululle Oulun Tuirassa.

Argumentti on mielenkiintoinen ja aihepiiriä olisi kenties hyvä tutkia laajemminkin. Ikonisoitunut narraatio 70-lukulaisesta ”taistelevasta työväenluokkaisuudesta” saattoi sittenkin olla totta vain siellä mihin työväenluokkainen arki ei reaalitodellisuutena juurikaan yltänyt.

Fazerin musiikkikerhon ja marxilaisen opintopiirin välillä oli mitä todennäköisimmin luultua ammottavampi aukko Tuirasta Varissuolle ja Jakomäkeen. Osittain oletettu kuilu saattaa selittää myös tässä ajassa radikalisoitumaan pyrkiviä poliittisia virtauksia, joidenka retoriikasta Röyhkäkään ei näyttäisi vanhetessaan olevan täysin osaton.