Antti-Ville Kärjän artikkelikokoelma jakaantuu kuuteen lukuun. Luku yksi on luonteeltaan johdantoluku, jossa tekijä asemoi tutkimustaan eri kentille. Sitä seuraa neljä tapaustutkimusta. Ensimmäisessä paneudutaan Suomen taidemusiikin historiaan ja Edward Saidin hengessä siinä havaittuun musiikilliseen orientalismiin. Toinen tapaustutkimus analysoi ”mustan musiikin” suomalaisia historioita ja historioitsijoita. Kolmas tapaus ikään kuin jatkaa edellisen luvun teemaa, kun tarkasteluun otetaan erityisesti suomirap. Nyt keskiössä eivät enää ole musiikinlajista laaditut tekstit ja historiat, vaan eräät keskeiset rap-muusikot ja heidän tekemisensä sekä heidän itseymmärryksensä omasta tekemisestään ja sen merkityksestä. Neljäs tapaustutkimus luotaa suomalaisten ”n-laulujen” historiaa. Loppuluvussa teoksen teemoja kootaan yhteen.

Artikkelikokoelma on sananmukaisesti kokoelma jo muualla muodossa tai toisessa julkaistuja artikkeleja. Tämä tarkoittaa, että samoja asioita – esimerkiksi teoreettisia lähtökohtia – toistellaan yhä uudelleen kunkin artikkelin kohdalla. Lukijan ja teoksen yleisen luettavuuden kannalta olisi ollut hyväksi, mikäli tekijällä olisi ollut tilaisuus muokata materiaalista monografia. Tämä olisi tarkoittanut esimerkiksi sitä, että teoksen olisi avannut nykyistä johdantolukua jäsentyneempi ja perinpohjaisempi teoreettinen johdantoluku, jonka teemoihin ei enää jatkoluvuissa selittävästi palata. Tapaustutkimusluvuissa alussa esiteltyä teoreettista arsenaalia hyödynnettäisiin itse tutkimukseen ja tulkintaan, eikä käytetyistä työkaluista enää käytäisi keskustelua.

Artikkelikokoelman johdantoluvussa tekijä asemoi työtään etnomusikologian ja musiikinhistorian kenttään. Tässä tekijä korostaa musiikin olevan sosiaalinen ja kulttuurinen ilmiö, ei ”omalakinen saareke” (s. 18). Tekijä korostaa oikeuttaan tutkia myös (länsimaista) populaarimusiikkia historiallisena ja sosiologisena ilmiönä etnografista kenttätyötä vaativan, vanhakantaisen muiden ja muualla sijaitsevien kulttuurien pariin menemisen sijasta. Tekijä painottaa eroavaisuuttaan edeltävään, Suomessa kirjoitettuun musiikin historiaa, sillä on ”eri asia kirjoittaa ”Suomen väestön musiikista” kuin ”Suomessa olevan väestön musiikista” (s. 35), mikä jälkimmäinen asia on tekijän tavoite ja erottaa hänet edeltäjiensä valtavirrasta.

Suomalainen väestö on ennen kaikkea maahanmuuton myötä viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana muuttunut yhä monimuotoisemmaksi: tämä näkyy myös musiikissa ja sen pitäisi näkyä myös musiikin tutkimuksessa ja ilmeisesti yleisemminkin kaikessa musiikkiin liittyvässä kirjoittelussa. Tämän lisäksi tekijä yleisellä tasolla esittelee kirjansa keskeisen teoreettisen viitekehyksen, joka on jälkikolonialistinen teoria.

Musiikin kanonisoitujen kertomusten analyysi

Ensimmäisessä luvussa tekijä myös määrittelee teokselleen yleisen tehtävän. Se on musiikin historian kanonisoitujen kertomusten, arvovalintojen ja myyttien analysointi. Tarkastelua ”ohjaa kysymys siitä, millainen historia Suomen ja suomalaiselle musiikille on kirjoitettu” (s. 9). Historiankirjoitusta voi ja sitä on syytäkin tarkastella kriittisesti. Kuten useimmat meistä tietävät, jokainen aika kirjoittaa historian aina uudelleen. Tällä kiteytyksellä tarkoitetaan sitä, että kunkin ajankohdan ymmärrys menneisyydestä – sen keskeisistä tapahtumista, niiden merkityksestä, kehityskuluista jne. – kumpuaa ajankohdan omista tiedonintresseistä.

Yleisellä tasolla on niin, että kirjoitamme historiaa (ja luemme sitä) ymmärtääksemme itseämme ja nykypäivää, emme tavoittaaksemme ”objektiivista totuutta” menneistä tapahtumista. Historia on ihmisen tekemää, kokemaa ja tulkitsemaa ja ainakin kokemus ja tulkinta muuttuvat ajan – ja/tai paikan – muuttuessa. Ja tähän liittyen: historia on eri asia kuin menneisyyden tapahtumat; historia on niistä rakennettu kertomus. Itselle koulutettuna historioitsijana tämä on niin itsestään selvää, että on hyvä välillä lukea tekstiä, jossa tämä havainto on ikään kuin juuri hetki sitten valjennut kirjoittajalle (esim. s. 9). Oman ammattikunnan itsestäänselvyydet eivät ole itsestäänselvyyksiä kaikille.

Musiikin historiaa tarkasteltaessa olisin kernaasti nähnyt, että aineistossa olisi tiukemmin eroteltu toisistaan varsinaiset musiikin historiateokset ja toisaalta journalistiset ja ’fanipohjalta’ kirjoitetut tekstit. Nyt näitä kaikkia tekstityyppejä käsitellään samalla tavoin ”historiana”. Mielestäni akateemiseen musiikinhistoriaan on syytä soveltaa erilaista tarkastelutapaa ja kriteeristöä, kuin journalistiseen tai ’fanipohjalta’ tehtyyn tekstiin sovelletaan. Tekstikritiikin – jota ilmaisutapoihin ja sanavalintoihin puuttuminen myös edustaa (esim. s. 98) – eräs lähtökohta on, että tekstillä on aina tyylilajinsa (genrensä), kontekstinsa ja jopa eri lukijakuntansa, jotka kaikki muovaavat sitä miten sanotaan ja miten sanotaan. Yhdellä työkalulla ei ole järkevää käsitellä kaikkia materiaaleja.

Teoriaa voidaan pääsääntöisesti käyttää kahdella tavalla. Toinen niistä on myllyttää aineisto teorian läpi ja katsoa mitä syntyy. Näin menetellen yleensä löydetään juuri sitä, mitä teoria olettaakin löydettäväksi. Toinen tapa on käyttää aineistoa teorian koettelemiseen: pitääkö teoria tämän aineiston valossa paikkansa. Nähdäkseni tässä kirjassa on toimittu ensimmäisellä tavalla ja kaikki aineisto on myllytetty jälkikolonialistisen teorian läpi. Lopputulemana on löydetty juuri niitä seikkoja, joiden varaan teoria on rakennettu. On löydetty esimerkiksi rodullistamista, eksotisointia (orientalismia) ja rasismia. Löydökset pitävät paikkansa.

Toinen kysymys on, onko hedelmällistä neljässä eri luvussa eri aineistoilla tehdä samaa, sillä tulos on jo tullut selväksi. Olisiko esimerkiksi ”n-laulujen” historiaa tutkittaessa ollut relevanttia lähestyä laulutekstejä kaunokirjallisina teksteinä – eikä lausumina sosiaalisesta todellisuudesta kuten nyt näyttää tehdyn – ja soveltaa niihin taiteentutkimuksen tai kirjallisuudentutkimuksen teoreettisia työkaluja? Tällöin lopputulos olisi tässä kirjakokonaisuudessa ollut mielenkiintoisempi ja se olisi saattanut olla myös sävykkäämpi kuin pelkkä uudelleen saatu jälkikolonialistinen lopputulos. Se olisi saattanut olla myös erilainen. Nyt lukukokemuksesta tuli elävästi mieleen Ariel Dorfmanin ja Armand Mattelartin teos Kuinka Aku Ankkaa luetaan (suom. 1980).

Raskaslukuinen, mutta ytimeltään ansiokasa

Kärjän teos on nykymuodossaan hyvin raskaslukuinen. Suurelta osin tämä johtuu siitä, että kirjaan on koottu aiemmin julkaistuja artikkeleita, jotka on kehystetty johdantoluvulla ja loppuyhteenvedolla. Teoksesta puuttuu monografialle ominainen esityksen sulavuus. Toisaalta junnaavuus luo myös vaikutelmaa siitä, tekijä on ikään kuin ristiretkellä. Sen kohteena tuntuvat olevan ainakin Suomessa musiikin historiasta kirjoittaneet ammattilaiset ja amatöörit, jotka ovat kirjoittaneet siitä väärin tai väärällä tavalla.

Tämä lukijalle välittynyt kuva voi olla myös virheellinen. Sen lähde saattaa olla Kärjän tapa kirjoittaa. Tyyli on tökkivää, paikoitellen pikkunäppärää ja paikoitellen jopa aggressiivisen oloista, esimerkiksi näin:

”Historiantutkijalla ei silti ole minkäänlaista velvollisuutta tuottaa saumatonta kehityskertomusta valitsemastaan aiheesta, oli se kirjakapitalistin kannalta tai oppiainevastaavan mielestä miten toivottavaa hyvänsä.” (s. 222)

Tai näin:

”Tuhatvuotisten tai taivaallisten valtakuntien nimeen vannovat fasistit ja fundamentalistit ovat tietysti toista mieltä, tajuamatta omaa häviävän pientä – mutta toistuvaa – osuuttaan ihmiskunnan menneisyydessä ja historiassa.” (s. 14–15)

Tyyli tuo mieleen myös sen, että kirjoittaja katsoo olevansa hyvällä asialla ja on täynnä henkeä ja paatosta. Tieteelliseen tekstiin tällainen tyyli ei kuitenkaan liene paras valinta.

Olen Kärjän kanssa kuitenkin kirjan suurista linjoista melko yksimielinen. Historiaa ja myös musiikinhistoriaa pitää kirjoittaa aina uudestaan. Sitä on kirjoitettava monista näkökulmista, siis myös ”vallattomien” tai ”äänettömien” näkökulmasta. Jälkikolonialistisen näkökulman soveltaminen musiikin historiaan tai Suomessa esitettyyn tai esitettävään musiikkiin on relevanttia. Maan väestöllinen monimuotoistuminen haastaa vanhoja käsityksiä, toimintatapoja ja rakenteita myös musiikin kentällä, ja hyvä niin.

Viitattu kirjallisuus
Dorfman, Ariel & Armand Mattelart: Kuinka Aku Ankkaa luetaan : Imperialistinen ideologia Disneyn sarjakuvissa. Suomentanut Eija Pokkinen David Kunzlen englannintamasta laitoksesta: How to read Donald Duck. Helsinki: Love-kirjat, 1980.