Heini Junkkaalan kirjoittama Pirkko Saision elämäkerta Sopimaton on arvokas kulttuuriteko. Kirjan tarinat ulottuvat yli 70 vuoden ajalle ja syvemmällekin sukuhistoriaan. Pirkko Saisio on instituutio, joka on kirjoittanut omasta elämästään mutta myös jostakin aivan muusta: unimaailmasta, historiasta, mielikuvituksesta. Tätä kaikkea hän on hyödyntänyt lukuisissa eri rooleissaan.

Laajan ja merkittävän uran kuvailun ohessa kutkuttavimpina jäävät mieleen, hieman yllättäen, yksityiskohtaiset anekdootit sukulaisista. Niistä melko kaukaisistakin, joista ei vielä ole kerrottu uutisissa. Saision Ulla-tätiä ja äitiä Junkkaala käsittelee erityisellä lempeydellä. Tarina Ulla-tädin siirtymisestä merille keittäjäksi ilman minkäänlaista keittotaitoa saa nauramaan ääneen. Saima-mummon kotona tylsistyminen taas voidaan nähdä jopa lähtökohdaksi tarinoiden kehittelemisen tarpeelle.

Isän toimiminen aktiivina Suomi-Neuvostoliitto-seurassa ja äidin siirtomaatavarakauppa ovat ympäristö, joka ei voi olla muovaamatta ihmistä. Tästä huolimatta Saisiolla tuntuu olevan ulkopuolisen terävä katse esimerkiksi kommunismiin ja myöhemmin taistolaisuuteen. Hengellinen etsintä taas on tälle ateistiselle lapsuusympäristölle vastakkaista, lähes kapinaa.

Yksi asia riipaisee ja paistaa silmiin kirkkaasti: Tyttären Elsa Saision rooli josta käsin hän sekä muuttaa Saision elämän että ottaa siitä vain kohtuullisen osan. Äiti lähti vastarakastuneena Honksunsa eli Pirjo Honkasalon kanssa toisinaan seikkailuille maailmalle, kun Elsa oli vielä pieni, ja ”Ainoa, minkä hän [Elsa] muistaa, on syvä yksinäisyyden kokemus”. Tämä huolimatta laajasta ystävien hoitoringistä, kuitenkin ilman katkeruutta muisteltuna.

Elsan näkökulmat ovat rehellisiä mutta ehkä hieman pidäteltyjä. ”Ahkeruus asettuu Saikin kohdalla kiinnostavaan valoon”, toteaa tytär viiltävän nasevasti, kun uskomattoman tuottelias äiti saa teoksia nopeaan tahtiin valmiiksi, vaikkei rennosti mökkeillessä näyttäisi siltä.

Junkkaala arvioi, että Pirkko Saisio on mahdollisesti suojellut tytärtään sillä, ettei Elsaa ole niin paljon käsitelty kirjoissa. Vaikuttaa siltä, että tytär suojelee myös äitiään. Vielä jää jokin salattu ydin, jonne mikään julkisuuden tai arkistolampun valo ei yllä, ja hyvä näin.

Tyttären Elsa Saision kommentit ovat siis itselleni kirjan riipaisevin ja samalla rajatuin sisältö. Huolimatta yhtäläisyydestä äidin ja tyttären taiteilijan töissä ja arvomaailmoissa, äiti-lapsi-suhde on vielä jotakin muuta. Siitä tekisi mieli lukea lisää, ja juuri siksi sitä on pitänyt suojella. Elämäkerran perusteella vaikuttaa siltä, ettei Saisio itsekään koe tulleensa täysin nähdyksi omille vanhemmilleen. Valehtelijan peruukki -esityksen kohdalla puhutaankin äitien pohjattomasta syyllisyydestä.

Äitiä ja tytärtä yhdistää muun muassa unimaailma. Koskettavalla tavalla tämä voi ylittää ajan ja paikan, kuolemankin, rajat. Unimaailma, hengellisyys, taistolaisuus – Saisiossa on useita ristiriitaisia puolia, joita hän itsekin pystyy kommentoimaan tarkkanäköisesti ja huumorilla.

Rakkaudet

Kirja tuo arkisesti ja luonnollisesti esille naisten välistä rakkautta. Saision täytyi kuitenkin piilotella naissuhteessa elämistä paitsi oman sukunsa kesken, myös opiskeluaikanaan Teatterikorkeakoulussa. Onkin tärkeää näyttää, että myös vahvan oloista persoonaa voi haavoittaa syvästi sillä, ettei hänen läheisintä ihmissuhdettaan hyväksytä eikä nähdä.

Teatterikorkeakoulussakin Saisiota jopa pyydettiin piilottamaan suhde Eeva Elorantaan. Tässä kuvauksessa järisyttävintä kuitenkin ovat kömpelöt anteeksipyynnöt: aidosti avarakatseisten opettajien hiljainen vastarinta, halaukset ja kuiskaukset.

Kirja normalisoi myös ihmisen seksuaalisuutta yleensä. Saision ihastumisista kerrotaan vailla tarpeetonta draamaa ja ilman häivääkään moralisointia. Kirjassa kerrotaan esimerkiksi pakkomielteestä laulajaan seitsemänkymppisenä ja nuorempana näyttelijä Jonna Järnefeltiin. Junkkaala kysyy: ”Voiko seksuaalienergiaa edes erottaa luovasta energiasta? Haluaisin nähdä sen kirurgin, jolta tämä operaatio onnistuu.”

Pitkä, 9 vuoden suhde Eeva Elorantaan käsitellään ja sen tuskainen loppu juuri vauvan synnyttyä. Sekin kerrotaan, kuinka Elsa-tytär sai alkunsa.

Sopivat ja laajennetut roolit

Saisio kertoo käyttävänsä itsestään mieluiten kirjailijan titteliä. Sen lisäksi hän on ainakin näyttelijä, näytelmäkirjailija ja laulaja. Saision kirjailijuus alkoi jo lapsena eikä täysin itsestäänselvistä olosuhteista – työläisperheessä Helsingin Kalliossa ei ollut edes kirjahyllyä.

Heini Junkkaala kysyy haastateltaviltaan Saisiota kuvaavaa adjektiivia. Rohkea, arvioi moni. Paljon, arvioivat Elsa Saisio ja Ritva Siikala. Rehellinen, kiihkeä, näkevä, sanovat ystävät ja kollegat. Nämä adjektiivit vahvistavat lukijan mielikuvaa. Tekstistä löytyy kuitenkin myös tuntemattomampia puolia: tarvitsevuus, seurankipeys, vaikeus sanoa ei, kyky kestää häpeää ja päästä sen yli. Herkkä omatunto ja varovaisuus yhtyä samanmielisten kuoroon.

Adjektiiveista kirjan kanteen on päätynyt Sopimaton. Sen antajaa ei löydy, ellei Junkkaalan omia alkusanoja lasketa. Kirjan kansilehdessä kerrotaan, ettei Saisio ole koskaan sopinut hänelle annettuihin rooleihin. Tästä jokainen lukija saa tehdä oman tulkintansa. Itselleni tämä sopimattomuus ei kuitenkaan noussut päällimmäisenä esiin. Pikemminkin Saisio on sopinut, omalla tavallaan, todella moninaisiin rooleihin. Kenties jokin pilke silmäkulmassa, roolia raivaten ja rajoja heilutellen, mutta kuitenkin. Lisäksi Saisio on taistellut saavuttaakseen joitakin rooleja, kuten vaikkapa työläiskirjailijan tittelin. Tittelin saatuaan hänen on kuitenkin ollut aika jatkaa eteenpäin: ”Tukehtuisit, jos jäisit siihen, missä olit.” Naisen roolista taas kerrotaan, että ”muu, toinen, moni ja vaihtuva alkoivat tuntua sinusta oikeilta sukupuolilta.”

Saisio on toteuttanut vahvasti omia visioitaan kirjoissaan ja näytelmissään. Elämäkerta näyttää myös toisen roolin: Saisio on vankka yhteistyön tekijä, joka nauttii pukuhuoneista.

Professoriaika Teatterikorkeakoulussa saa moniäänisen kuvauksen. Kerrotaan, kuinka Saisio opetti opiskelijoille uusia metodeja kirjoittamisen lukkojen poistamiseksi. Osalle opetus ei sopinut, ja professori itse myönsi sen auliisti. Kenties myöskään opettajan tai etenkään byrokraatin roolit eivät olleet Saisiolle niitä omimpia. Elämäkerturi Heini Junkkaala analysoi myös omaa rooliaan vallankumouksessa, jossa opiskelijat torppasivat Saision jatkon. Ympyrä sulkeutuu monella tavalla: Junkkaala aloitti itse 1.1.2024 dramaturgian ja näytelmän kirjoittamisen professorina Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa.

Pitkä kirje sinulle

Junkkaala käyttää oivaltavaa sinä-muotoa elämäkertansa kohteesta. Muoto tuo tekstiin henkilökohtaisuutta, kuin pitkän kirjeen tuntua. Sinä-muoto meinaa lipsahtaa kirjan arvioonkin, sillä se houkuttelee mukaan keskusteluun, kuin kohteen tuntisi hyvinkin. Kuinkahan auliisti tässä kohtaa on syytä tunnustaa, että itse olen nähnyt ja lukenut vasta murto-osan Saision tuotannosta: neljä suuren lavan musikaalia ja nelisen romaania. Olen oikeastaan yllättynyt ja hieman kauhistunutkin, kuinka juuri nämä itse tuntemani teokset tuodaan esiin lähinnä sivulauseissa.

Loppua kohti elämäkerturi joutuukin toppuuttelemaan itseään: Hän ei voi enää kuunnella Saision tarinoita, koska elämäkerta ei muuten koskaan valmistuisi. Tämä elämäkerturin tuska väikkyy kirjassa mielenkiintoisesti läpi matkan. Junkkaala pohtii muistojen ja muistamisen totuutta, etenkin kun kertojana on armoitettu tarinankertoja ja liioittelija. Mutta koska jokaisen muisti on rajallinen, miten kukaan voisi muistella lapsuuttaan, jos muistiin ei voisi luottaa?

Työ on laaja, ja jopa kustannustoimittaja joutuu kieltämään Junkkaalaa menemästä enää yhteenkään arkistoon. On kiintoisaa lukea myös Junkkaalan kokemasta ohimenevästä hermostuksesta ja pelosta ja jopa avuttomuudesta joidenkin Saision lähes magiaan yltyvien tarinoiden kanssa: ”Se, mitä olen juuri lukenut, ei käy järkeen, se ei jäsenny, aukea eikä selity rationaalisesti”, kuvaa Junkkaala tutkittuaan Saision erikoista lausuntoa aiheesta ”Mikä on pyhää” Lahden Mukkulan kirjailijakokouksessa kesällä 2003.

Saisio on niin omanlainen ja moniulotteinen persoona, että vaikuttaisi mahdottomalta olla hänen kanssaan kaikesta samaa mieltä samaan aikaan. Tämä näkyy myös suhteessa niin kutsutun Honksun eli Saision puolison, 40 vuoden ajan rinnalla kulkeneen elämänkumppanin Pirjo Honkasalon, kanssa. Honksu ja Saikki tarvitsevat ehdotonta omaa tilaa – tai ainakin Honksu tarvitsee.

Saision omaa liikutusta Junkkaala kuvaa esimerkiksi tämän Teatterikorkeakouluun pääsyn yhteydessä. Kaikki koettu ei olekaan kirjailijasta ”sanan mitan päässä”.

”- – [Ä]lä mene vielä pois tulipallopuu” on itkettävä kiteytys elämästä seitsemänkymppisenä, uudesta puutarhainnostuksesta Madeiran-kodissa ja jatkuvasta elämänjanosta.