Aavetaloja ja ihmiskohtaloita -teoksen esipuheessa Mauri Karvonen, joka on aavetarinoiden tutkija ja historian maisteri, kertoo että kyseisessä kirjassa hänen tarkoituksenaan on peilata kansanperinnettä ja aavetarinoita oikeaan historiaan.

Kirjaan, joka on jo kolmas samanniminen (aikaisemmat osat ovat ilmestyneet vuosina 2016 ja 2018), on valikoitu 14 kohdetta eri puolilta Suomea. Joukossa on kartanoita kuten Halikon Wiurila ja Tampereen Haihara, hotelleja kuten Hämeenlinnan Aulanko, Kuopion Puijonsarvi, Oulun Uusi Seurahuone ja Rovaniemen Pohjanhovi, mutta myös museoita ja teattereita. Mukaan mahtuu yksi linnoitusalue eli Helsingin Suomenlinna, Fiskarsin vanha ruukkimiljöö sekä kokonainen kaupunki, Hamina.

Karvosen mukaan hänellä ei ole tarvetta todistaa yliluonnollisen olemassaoloa, koska 95 prosentille näistä kummallisista sattumuksista löytyy luonnollinen selitys, mutta hän haluaa kertoa paikkoihin liittyvät aavetarinat ja samalla valottaa paikkojen historiaa.

Menneisyyden ohella hän tulee kertoneeksi myös sen, missä käytössä talot ovat nykyisin. Ihan viisasta, sillä esimerkiksi Halikon Wiurila on yksityiskoti, jonka nurkille ei ole sopivaa mennä kuikuilemaan vaikka puistossa vaeltava päätön mies ja vaalea hääpukuinen neito tai viljamakasiinissa kaikunut pikkulapsen itku kuinka kiinnostaisivat.

Suurin osa kirjan kohteista on kuitenkin suuren yleisön saavutettavissa, ja aavetarinat saattaisivat jopa luoda outoa hohtoa tavalliseen hotelliyöpymiseen. Tätä voi halutessaan kokeilla useissa eri paikoissa eri puolilla Suomea, joskaan yliluonnolliset ilmiöt eivät tiettävästi missään sisälly majoituspaikan palvelulupaukseen.

Talo, ihmiset, aavetarinat

Jokaisen kohteen käsittelytapa on sama. Ensin kirjantekijä kertoo rakennuksen historian: rakennuttajan, suunnittelijan, rakentamisajankohdan ja vuosikymmenten tai vuosisatojen varrella tehdyt muutokset. Tämän jälkeen seuraa muutama pienoiselämäkerta talossa asuneista tai vierailleista kuuluisista suomalaisista tai paikan nykyisistä omistajista. Joissakin tapauksissa vierailijoiden yhteys paikkaan on ohuehko eli kertakäynnin varassa, mutta sinänsä tarinat ovat kiintoisia ja täynnä detaljeja. Sekä historian henkilöiden että nykytoimijoiden elämäkertojen täsmälliset aikamääreet ja muut huomionarvoiset seikat ovat kohdallaan. Ja ihmekös tuo: lähdeluettelon mukaan tekijän käytössä on ollut melkoinen pino kirjallisuutta, jokunen opinnäytetyö ja paljon lehtiartikkeleita. Näitä on täydennetty haastatteluin ja nettisivustoja selaamalla.

Yleensä esillä on rakennuksen käyttötarkoitus eri aikoina: esimerkiksi Oulun Uutta Seurahuonetta ei alun perin rakennettu ravintolaksi, vaan talo oli rakennuttajansa, merikapteeni Johan Fredrik Petrellin ja hänen perheensä yksityiskäytössä. Niinpä talo tunnetaankin Oulussa Petrellin palatsina. Kirjasta selviää lisäksi, että historiansa varrella se on ehtinyt palvella muun muassa rautakauppana, ja muutakin liiketoimintaa tiloissa on ollut. Talon rakennuttaneen merikarhun väitetään nykyisin kuljeskelevan palatsinsa toisessa kerroksessa tai seisovan kabinetin ikkunassa merelle tuijottaen.

Jokaiseen kohteeseen liittyy useita aavetarinoita. Ne on taitettu omaksi kokonaisuudekseen asiatekstin jatkoksi. Kyse ei aina ole varsinaisista haamuista, vaikka niitäkin kirjassa on runsain mitoin. Häipyvistä hahmoista on havaintoja miltei joka kohteessa: karmaisevin lienee veriseen t-paitaan pukeutunut mies, joka kävi ojentamassa ruusun Haminan upseerikerhon tarjoilijalle ja hävisi sen jälkeen kuin maan nielemänä. Päättömiä sotilaita ja menneiden vuosisatojen asuihin pukeutuneita naisia on tavattu monissa paikoissa, mutta yliluonnollisen läsnäolo saattaa näkyä ja tuntua myös syttyvinä ja sammuvina valoina, itsestään liikkeelle lähtevänä hissinä, jääkylmänä ilmavirtana tai vain omituisena ahdistuksen ja pelon tunteena.

Kuulohavaintojakin on: useilla tyhjillä ullakoilla tai portaikoissa kaikuvat askeleet, tamperelaisen Haiharan kartanon mailla kuuluu Kaukajärveen hukkuneiden hevosten hirnuntaa.

Haminaan ja Suomenlinnaan liittyy paljon tarinoita

Karvosen kirjan perusteella vaikuttaa siltä, että yliluonnollisia ilmiöitä esiintyy eniten siellä, missä rakennuskanta on vanhaa ja talojen menneisyyteen liittyy joko väkivaltaisia tapahtumia tai onnetonta rakkautta – joissakin tapauksissa näitä molempia. 1700-luvulla vanhan Vehkalahden markkinapaikan tilalle perustettu ja 1800-luvulla peräti kolmesti palanut Haminan kaupunki tuntuu olevan varsinainen kummitusten tyyssija. Aaveita on liikuskellut raatihuoneella, kaupungin kahdessa museossa ja kolmella hautausmaalla, samoin upseerikerholla. Linnakkeen muureilla kuulemma kaikuu torvensoitto muulloinkin kuin Hamina Tattoon aikana, vaikka soittajaa itseään ei näy. Parilla seudun kartanollakin on omat kotikummitukset.

Toinen kummituskeskittymä on Helsingin edustalla sijaitseva Suomenlinna. Sinne sijoittuvien tarinoiden paljoutta ei oikeastaan tarvitse edes ihmetellä, paikka kun on palvellut monenlaisessa käytössä varuskunta-alueesta vankilaan. Suomenlinna onkin esimerkki paikasta, jossa aavehavainnot yhdistyvät luontevasti tiettyihin aikakausiin ja tapahtumiin. Valleilla saattaa marssia ruotsalaisiin 1700-luvun lopun univormuihin pukeutuneita sotilaita, ja ravintola Walhallan pihalla, jossa sisällissodan jälkiselvittelyjen aikana ammuttiin yli 70 ihmistä, on joidenkin asiakkaiden mielestä edelleen ahdistava, synkkä ja uhkaava tunnelma. (Itse en ole tuota havainnut, vaikka piipahdan pizzalla pari kertaa kesässä.) Suomenlinnaan sijoittuu myös pari onnetonta rakkaustarinaa, joiden päähenkilöt joko hukuttautuivat tai päättivät päivänsä itse muulla tavalla.

Onko aaveilla huumorintajua?

Esipuheessaan tekijä sanoo pyrkivänsä vastaamaan kolmeen kysymykseen: Miksi henkilöstä kerrotaan tiettyä tarinaa? Miksi hän edelleen kummittelee? Miksi juuri tästä kohteesta kerrotaan kummitustarinoita?

Tyhjentäviä vastauksia näihin kysymyksiin ei kirjasta kuitenkaan saa, sillä aavemaisista tapahtumista kertoessaan Karvonen ja hänen haastattelemansa henkilöt, joita on kymmenittäin, lähinnä arvailevat, mikä mahtaisi olla syynä siihen, että tästä elämästä erkaantunut henkilö ei halua pysyä poissa entisiltä kotikonnuiltaan, vaan jää säikyttelemään pahaa-aavistamattomia museon kesätyöntekijöitä, hotellin yöportieeria tai muita autioihin huoneisiin osuneita kokijoita.

Ilmeisesti on niin, että aaveet pelkäävät paitsi päivänvaloa, myös lähempää tieteellistä tai edes puolitieteellistä tarkastelua. Sama tuntuu pätevän joihinkin havainnoitsijoihin. Esimerkiksi presidentti Urho Kekkonen, jonka väitetään kohdanneen Rovaniemen hotelli Pohjanhovissa yöpyessään yliluonnollisen ilmiön, ei kertonut kenellekään asiasta lähemmin.

Muutamien tarinoiden perusteella vaikuttaa siltä, että osa aaveista on hyvin ystävällisiä, jopa huumorintajuisia eli tykkää tehdä erilaisia kepposia. Pari nälkäistä kulkijaakin on tavattu: Fiskarsin kartanon keittiöstä katoaa aina silloin tällöin muutamia ahvenfileitä, ja Puotilan kartanon keittiömestarilta kartanon kummitus vei kulhollisen pilkottuja vihanneksia eikä vaivautunut edes palauttamaan tyhjää kippoa.

Vaasassa sijaitsevan Pohjanmaan museon perustanut professori puolestaan on varsin tarkka tilojen siisteydestä: siivoojan selän takaa kuuluu yskintää, jos lattialle meinaa jäädä roskia.

Kirja on hauskasti taitettu – aavetarinat poikkeavat taitoltaan erittäin selvästi muusta tekstistä – ja runsaasti kuvitettu. Melkoinen osa kuvista on tekijän itse ottamia, ja ne esittävät tekstissä käsiteltyjä rakennuksia ja miljöitä nykyasussaan, mutta mukana on myös Museoviraston ja erilaisten muiden toimijoiden kuvamateriaalia. Tekstissä on paikoin luettelomaisuutta, mikä johtunee siitä, että asiaa on paljon mutta luvuista ei ole haluttu tehdä kovin pitkiä.

Historianharrastajan kepeä kesäkirja? Miksipä ei, vaikka ei yliluonnollisiin ilmiöihin uskoisikaan.