Antero Uiton ja Carl-Fredrik Geustin kirjoittama Taistelu Suomenlahden ulkosaarista valottaa kaikkien kuuden asutun itäisen Suomenlahden saaren (Suursaari, Tytärsaari, Lavansaari, Seiskari sekä pikkusaaret Someri ja Narvi) historiaa pitkältä ajalta. Vaikka ”taistelu” on kirjan nimessä yksikössä, sisäsivuilta niitä löytyy monia eli talvi- ja jatkosodan lisäksi sisällissodan tapahtumat. Ja vaikka pääpaino on kirjan nimen mukaisesti sotahistoriassa, mukaan mahtuu myös kuvauksia matkailusta ja hylkeenpyynnistä, kalastuksesta ja merenkulusta sekä yleensäkin elämisen ehdoista näillä karuilla, sääolosuhteiden usein eristämillä ulkosaarilla.

Tarton rauha jätti saaret Suomelle

Suursaari ja Tytärsaari sekä pikkusaaret Someri ja Narvi tunnettiin kansainvälisestikin viimeistään myöhäisellä keskiajalla. 1500-luvun lopulla piirretyssä hollantilaisessa merikartassa näkyvät Hooghe Landt, Somera ja Nerue. Syrjäiset saaret pääsivät kartalle, koska ne sijaitsivat strategisesti tärkeän vesiväylän varrella. Niiden ohi oli kulkenut jo viikinkien idäntie, myöhemmin reitti kauppakaupunki Viipuriin ja Venäjän tsaarien hallintokaupunkiin Pietariin.

Suomen suuriruhtinaskunnassa alkoi matkailu kehittyä, ja Suursaarikin esiteltiin Suomen Matkailijaliiton vuonna 1890 julkaisemaan matkaoppaassa. Turistia neuvottiin kulkemaan Kotkan kautta luotsiveneen tai jaalan mukana. Hyvällä myötätuulella 4–5 peninkulman (ei siis meripeninkulman vaan 40–50 km) matka kesti 3–5 tuntia, ja koska saaren matkailupalvelut olivat varsin vaatimattomat, opas suositteli ottamaan Kotkasta mukaan mm. säilykkeitä ja olutta. Uiton ja Geustin teokseen on lainattu myös kerrassaan viehättävä kuvaus saaren maisemista.

Vaikka saaret olivat periferiaa, mikään varsinainen takapajula ne eivät olleet jos kohta taloudellinen hyvinvointikin oli suhteellista. Lääkäriä, apteekkaria tai eläinlääkäriä ei ollut edes saarista suurimmassa eli Suursaaressa ja postikin jouduttiin noutamaan Kotkasta tai Haminasta, mutta kalastus kannatti ja Venäjän-vienti veti Pietarin läheisyyden takia. Lavansaarelaisilla, joita saaren parissa sadassa talossa asui kaiken kaikkiaan noin 1300 henkeä, oli iso purjelaivasto: 80 alusta purjehti Ruotsin, Suomen ja Venäjän satamien välillä. Hylkeenpyynti oli tuottoisaa: saarilla oli oma hyljekoirana käytetty rotu (Seiskarinpystykorva tunnetaan edelleen ja pentueita syntyy, mutta virallisesti sitä ei ole hyväksytty omaksi rodukseen).

Tarton rauhanneuvotteluissa silloinen Neuvosto-Venäjä olisi halunnut saaret, mutta suostui lopulta niiden demilitarisointiin. Saarelaisten elintaso säilyi varsin vaatimattomana: purjelaivojen aikakausi oli ohi, parhaat kalavedet jäivät Venäjän puolelle, ja matkailu alkoi merkittävässä mitassa kasvaa ja tuoda vaurautta lähinnä Suursaareen vasta 1930-luvun loppupuolella.

Siitä, miten tarkkaa työtä kirjoittajat ovat teosta kootessaan tehneet, on esimerkkinä vaikkapa se, että Tarton rauhansopimuksestakin on otettu mukaan Suomenlahden ulkosaaria koskettelevat artiklat aivan sanasta sanaan.

1900-luvun alkupuolta käsittelevä luku on muutenkin mielenkiintoinen ja runsaasti kuvitettu. On hienoja ilmakuvia jossa asutus näkyy kokonaisuudessaan, on kylämaisemia ja asukkaita askareissaan. Suojeluskunnat eivät saarilla saaneet samanlaista mahtiasemaa kuin mantereella 1930-luvulla, mutta saarista tuli normaalin merivartiotoiminnan ohella myös suomalaisten sotilastiedustelutukikohtia.

Valtauksia ja takaisinvaltauksia

Talvisodan edellä käydyissä neuvotteluissa Neuvostoliitto uudisti jälleen parinkymmenen vuoden takaisen vaatimuksensa Suomenlahden saarista. Suomen hallitus ei suostunut muuhun kuin että Suursaaren eteläosa olisi annettu venäläisten valvontaan. Stalin ja Molotov eivät pitäneet tätä riittävänä myönnytyksenä, joten sodan pelossa saaret tyhjenivät pikavauhtia.

Kaikki asukkaat eivät silti ehtineet evakkoon, eivät etenkään merivartijat. Lavansaaren merivartioaseman koko henkilökunta sai surmansa Neuvostoliiton sota-aluksen tulittaessa heidän venettään. Viisi suursaarelaista siviilimiestä souti seulaksi ammutulla soutuveneellä talvisen yön pimeydessä Kotkaan, jossa heitä epäiltiin vakoilijoiksi. Asukkaita jäi myös neuvostoarmeijan vangeiksi; lyhyen vankilajakson jälkeen heidät palautettiin runnelluille kotipaikoilleen. Helmi-maaliskuussa 1940 saaret toimivat tukikohtana neuvostojoukoille, jotka yrittivät hyökätä mantereelle Kotkan itäpuolelle.

Kuusisen hallituksen lehdet ja muut talvisodan ajan neuvostojulkaisut antavat kuvaa siitä, miltä asiat naapurin puolella tuolloin näyttivät – tai siis miltä niiden haluttiin näyttävän, vahvaa propagandaahan silloin tehtiin. Kirjan lähteistö vaikuttaa muutenkin varsin monipuoliselta; sekä Suomen että Venäjän arkistot ja molemmissa maissa ilmestynyt tutkimuskirjallisuus on käyty ilmeisen tarkkaan läpi.

Painopiste jatkosodan tapahtumissa

Suurimman painoarvon saavat jatkosodan tapahtumat; niiden tärkeyttä ja moninaisuutta korostaa käsittelyn jakaminen kahteen päälukuun. Ensimmäisessä käydään läpi vuosien 1941 ja 1942 tapahtumat; tuolloin Suomi miehitti, menetti ja uudelleenvaltasi Suursaaren. Venäläiset olivat luopuneet saaresta vapaaehtoisesti joulukuussa 1941, mutta valtasivat sen takaisin heti vuoden vaihduttua.

Varsinainen Suursaaren valtaus, kenraali Aaro Pajarin joukkojen iso ja suurta huomiota saanut operaatio tapahtui maaliskuun 1942 lopussa. Samalla vallattiin Tytärsaari, mutta idempänä sijaitsevat Lavansaari ja Seiskari pysyivät venäläisten hallussa. Somerista taisteltiin rajusti heinäkuussa 1942, se jäi kuitenkin suomalaisille.

Suursaarta alettiin linnoittaa heti maaliskuisen valtauksen jälkeen, ja siellä käytiin taisteluja vielä sittenkin kun Suomi ja Neuvostoliitto olivat jo solmineet välirauhan. Tuolloin maihinnousua yrittivät saksalaisjoukot, joiden Tanne Ost – operaatio oli iso mutta ilmeisen epätoivoinen ja paljon uhreja vaatinut operaatio (sitäkin käsitellään myös venäläisestä näkökulmasta). Tässä kohtaa kuvitus on karmeimmillaan, rantavesissä kelluu ruumiita.

Kirjoittajat selostavat yksityiskohtaisesti sekä operaatioiden kulun että niihin osallistuneiden ja niitä avustaneiden ilma- ja merivoimien joukkojen toiminnan. Vuonna 1943 suomalaisten TK-kuvaajien käyttöön tulleen värifilmin ansiosta maisemia ja linnoitusrakennelmia voi katsella myös väreissä.

Näyttävät kuvat, paljon karttoja ja piirroksia

Syksyllä 1944 saaret jäivät Neuvostoliitolle. Ne olivat useiden vuosikymmenten ajan Leningradin puolustusvyöhykettä ja pelkästään sotilaskäytössä. Tämän vuosituhannen alussa matkailupalveluja yritettiin kehittää ja saarille pääsyä helpottaa, mutta yrityksissä ei ole onnistuttu. Niinpä saarten nykytilasta kertova luku onkin varsin lyhyt ja sävyltään lähes lohduton.

Yksityiskohtaisesti käsiteltyjen sotaoperaatioiden ohella kirjan parasta antia on kuvitus, joka kiinnostanee niitäkin ihmisiä, jotka eivät erota torpedoa merimiinasta ja joille aseiden kaliiberit ja kantamat ovat jääneet vähän vieraiksi. Osin kotiseutuyhdistyksiltä ja yksittäisiltä keräilijöiltä, osin arkistoista ja museoista – myös tekijöiden omista kokoelmista ja venäläisiltä tutkijakollegoilta – saadut kuvat kattavat niin sodan kuin rauhan ajat. Taistelujen kulkua selventävät piirrokset.

Tekijöiden kirjoitustyyli on sen verran yhtenäinen, että jos haluaa tietää, kumpi minkäkin osuuden on tehnyt, on paras tarkistaa asia sisällysluettelosta, josta löytyvät toisen tekijän (C-F. Geust) nimikirjaimet hänen kirjoittamiensa alalukujen kohdalta.