Suomen valtiolippu nostettiin ensimmäisen kerran Kustaanmiekan linnoituksen suureen lippusalkoon 12. toukokuuta 1918. Sama päivämäärä otettiin kolme vuotta myöhemmin perustetun Ehrensvärd-Seuran juhlapäiväksi. Seura oli perustettu edistämään Suomenlinnan muinaismuistoja koskevaa ohjelmaa.

Kun oli kulunut sata vuotta seuran perustamisesta, ilmestyi seuran ja Kansallisarkiston yhteistyönä laaja teos, joka kertoo paitsi seuran historian myös ja ennen kaikkea Suomenlinnan tarinan kautta sen olemassaolon. Kaikkiaan 18 kirjoittajaa mukaan luettuna useita artikkeleja kirjoittaneet teoksen toimittajat valottavat Suomenlinnan historiaa laajalti Ruotsin, Venäjän ja Suomen historiaan liittyvänä kokonaisuutena.

Teos käsittelee Suomenlinnaa osana eurooppalaista ja Itämeren valtapolitiikka yhtä hyvin kuin rakennushistoriallisena ja kulttuurihistoriallisena kaksikielisenä esityksenä. Marju Veemäen toteuttama teoksen ulkoasu on hieno luku- ja katseluelämys.

Ruotsin aika

Teos jakautuu kolmeen pääosaan. Ruotsin aikaa tarkastelee Jussi Nuorteva taustoittavassa artikkelissaan, joka tuo esiin merilinnoituksen rakennustarpeen, Suomen puolustuksen itää vastaan.

Esiin nousee luonnollisesti sotamarsalkka, kreivi Augustin Ehrensvärd, joka sai tehtäväkseen rakentaa laivastoa tukeva merilinnoitus pienen Helsinki-nimisen kaupunkipahasen ulkopuolelle. Linnoitus osoittautuikin hyväksi tueksi Ruotsin saaristolaivastolle Kustaa III:n sodassa. Tähän aikakauteen on sisällytetty kuvaus Ehrensvärdin hautajaisista, joka oli suuri tapahtuma ruotsalaisessa Suomessa. Jaksoon sisältyvät myös  kuin kertomukset Viaporin telakasta, ja ikään kuin hyvänä lisänä kertomus suomalaisten/ruotsalaisten nuorten miesten retkestä Yhdysvaltain vapaussotaan.

Päivi Happonen aloittaa kulttuurihistorialliset katsauksensa tarjoamalla kuvan Helsingin ja Viaporin suhteista – Viapori toi Helsinkiin jotain, mitä sieltä oli ennen puuttunut – maallista loistoa ja seurapiirielämää.

Venäjän aika

Ruotsin ja Venäjän välillä käytiin 1809-1809 sota, joka oli osa Napoleonin sotia ja jonka seurauksena venäläiset miehittävät Suomen. Tähän sotaan liittyy myös tapahtuma, josta on puhuttu ja kirjoitettu sen jälkeen laajalti sotakirjallisuudessa. Venäläinen sotaväki valtasi Helsingin parisen viikkoa sodan syttymisestä ja piiritti linnoitusta maan puolelta. Ruotsi lupasi apua heti, kunhan jäätilanne sen sallisi, mutta se ei riittänyt. Viapori antautui lähes taistelutta 3. toukokuuta 1808, josta syystä sen komentaja vara-amiraali Carl Olof Cronstedt on saanut petturin leiman otsaansa historiassa. Antautumisen syitä on selvitetty, eikä leiman lyöminen komentajaan ole itsestäänselvyys. Viaporin antautumista on rinnastettu Viipurin menetykseen jatkosodan aikana kesällä 1944.

Isäntä linnoituksessa vaihtui ja Viaporista tuli nyt Venäjän pääkaupungin turva yhdessä Kronstadtin ja Tallinnaan aiotun sotasataman kanssa. Viapori itse asiassa kuului hallinnollisesti Venäjään ja Helsingin kaupunki Suomen suuriruhtinaskuntaan.

Linnoituksen rakentamista jatkettiin, se toimi Venäjän laivaston tukikohtana, joskin suuri osa sotaväkeä oli majoitettu Helsingissä oleviin kasarmeihin. Helsingin merkitys kasvoi muutenkin. Tsaari halusi sijoittaa sinne keskushallinnon pois Turusta, joka oli liian lähellä Ruotsia ja sen vaikutuspiiriä.

Pietari-Helsinki-Tallinna – oli kolmio, jolle Venäjän luoteisvaikutusta rakennettiin. Virastojen siirtäminen ja perustaminen toi mukanaan myös Turun Akatemian siirron ja samalla sivistyselämä ja seurapiirielämä suuriruhtinaskunnassa keskittyi Helsinkiin. Olo tuntui auvoiselta ja suomalaisuus otti ensi askeleensa varsin vapaassa henkisessä ilmapiirissä suuriruhtinaskunnan uudessa pääkaupungissa.

Tokihan venäläinen vaikutus näkyi – se näkyi niin sotaväkenä vapaa-ajallaan kaduilla kuin seurapiireissä tuomassa pietarilaista hehkua ja eurooppalaista tunnelmaa kaupungin piireihin.

Ohimenevä Krimin sota kosketti myös Suomen rantoja ja Viaporin pommitukset elokuussa 1855 muistetaan. Mutta elämä rauhoittui taas, kunnes vuosisadan vaihteen jälkeen Venäjällä syntyneet levottomuudet ylsivät myös Viaporiin ja Helsinkiin. Sotaväki, radikalisoituneet matruusit etunenässä, nousi kapinaan vuonna 1906 vallitsevaa järjestystä vastaan, ja sen sai tuta erityisesti upseeristo. Kapina oli myös alkua suomalaisten keskinäiselle vihanpidolle reilut kymmenen vuotta myöhemmin. Kapina tukahdutettiin ja kapinoiotsijoille kävi huonosti.

Suomalainen Suomenlinna

Yhtä huonosi kävi niiden laillista hallitusta vastaan nousseiden punakapinallisten, jotka tappionsa jälkeen sullottiin Suomenlinnan ahtaisiin vankilatiloihin, joissa taudit levisivät ja tuoni niitti satoaan. Vankileiristä tuli sittemmin pakkotyölaitos, kunnes tilanne rauhoittui ja elämä palasi jokseenkin uralleen.

Suomenlinnasta tuli nyt itsenäisen Suomen armeijan tukikohta, jonne sijoitettiin rannikkotykistöä, laivastotukikohta, merivartiolaitos ja Merisotakoulu. Kunnes ajan myötä tämäkin toiminta laantui kun puolustusajattelu muuttui ja entisestä merilinnoituksesta tuli lopulta yksi Helsingin kaupunginosa. Perustettiin Suomenlinna hoitokunta kunnostamaan saarta – ei linnoituksena – vaan asukkaiden kotiseutuna ja yli miljoonan nykyturistin käyntikohteena. Alkoi syntyä Suomenlinnan idylli, jonka vaalimisessa Ehrensvärd-Seuralla edelleenkin on keskeinen rooli.

Teos on todella mielenkiintoinen läpileikkaus paitsi itse kohteestaan myös laajasta kontekstista ja siitä, miten tuollainen sotilaallinen ja myös kulttuurinen voimakeskus voi vaikuttaa lähiseudun kaupunkielämään. Kirjoittajat ovat alansa asiantuntijoita, käännöksistä ovat vastanneet käännöstoimisto ACC Global, Magdalena af Hällström, Jussi Nuorteva ja osissa tekstejä tekijä itse. Artikkeleissa ei ole lähdeviitteitä, mutta aiheeseen liittyvää kirjallisuutta tarjotaan tekstien lopussa.