Henkilöistään kirja muistetaan, ja vielä kun kirjaakaan ei lueta, jatkavat tunnetuimmat henkilöhahmot elämäänsä triviatiedossa: koominen Don Quijote, traaginen Hamlet, ristiriitainen madame Bovary.

Vaikka lukijan samastuminen henkilöihin tai henkilöiden välisiin suhteisiin on tarkemmin määrittymätön prosessi, lukijan yksilöitymisen historia on edennyt samaa tahtia henkilöhahmojen yksilöitymisen kanssa. Kirjalliselta hahmolta on opittu odottamaan luonteenpiirteitä, jotka ovat olemassa vain kirjan sisäisessä maailmassa: hahmon ei tarvitse olla uskottava psykologisesti tai sosiaalisesti, riittää kun hän on mielekäs ja kiinnostava kaunokirjallisuuden omien lakien mukaisesti.

Romaanihenkilön muodonmuutoksia kartoitetaan Pirjo Lyytikäisen ja Päivi Tonterin samannimisessä artikkelikokoelmassa. Kyse on opiskelijoiden pro gradu -töihin pohjautuvista artikkeleista, jotka tieteellisesti ovat ihan yhtä hallittuja kuin ammattitutkijoiden artikkelit, mutta joissa on etuna innostus ja hivenen käytännöllisempi lähestymistapa kuin etabloituneen tutkijan tekstissä.

Ehkä ainoa ongelma kokoelmassa on joidenkin muotikäsitteiden kritiikitön käyttö: kirjoitetaan vielä syvällä paradigman sisäpuolella, jopa silloin, kun käsiteltävänä ovat medioiden rajanylitykset. Tämä rajoittanee artikkeleiden luettavuuden kirjallisuudentutkijoiden omaan piiriin.

Kauempaa katsottuna Romaanihenkilön muodonmuutoksia antaa monipuolisen kuvan tämän päivän kirjallisuudentutkimuksesta ja pystyy osoittamaan, että vanhoissakin teoksissa riittää uudelleenarvioimista. Klassikoista, kuten Ahosta, Canthista ja Tove Janssonista, tarjotaan tuoreuttavia mallianalyysejä, Anja Kaurasen ja Monika Fagerholmin teoksiin taas testataan naissubjektiuden keskustelluimpia teorioita.

Luonnolliset uhrit

Kiinnostavin kirjan artikkeleista on Riikka Rossin analyysi suomalaisen naturalismin henkilökuvauksesta. Rossi soveltaa 1800-luvun myöhäisteoksiin fysiikasta tuttua ’entropian’ käsitettä metaforisessa merkityksessä seuraten erityisesti David Baguleyn teosta Naturalist Fiction (1990). Henkilöhahmon elämää tarkastellaan elementaarisena osana teoksen maailmaa ja analysoidaan miten kirjaa hallitseva ”naturalistinen fysiikka” luo vaikutelman kohtalonomaisuudesta, jossa ihminen väistämättä kulkeutuu kuolemaan ja rappioon.

Entropia-käsitteen avulla naturalismi paljastetaan ideologiseksi kirjallisuudeksi. Rossi käyttää kolmea lukumallia nostaen kohdeteoksista esille poeettisia vivahteita riippuen siitä, kehen on kohdistunut huomio yhteiskunnan traagisimpana hahmona. Rossin dynaamisiksi nimeämät henkilöhahmot palvelevat kertomuksen poetiikkaa ainoastaan osana kuvatun yhteiskunnan olennaisia tapahtumia. Traagisessa entropiassa hahmot puolestaan näkevät välähdyksenomaisesti totuuden omasta elämästään, mutta tragedialle ominainen tunnistaminen ei johdakaan identiteetin eheytymiseen vaan hajoamiseen. Kolmantena mallina Rossi käyttää ”staattista entropiaa”, jossa olosuhteiden uhri, useimmiten naishahmo, ei voi vapautua tilansa tajuamisesta edes kuolemalla. Esimerkiksi Juhani Ahon kuvaama Papin rouva (1893) joutuu tyytymään nihilistiseen ymmärrykseen tilanteestaan.

Naturalistinen kirjallisuus ei pelkästään osoittanut romantiikan lupauksia tyhjiksi, se myös esitti poliittisen vaatimuksen elämästä entropian ulkopuolella. Ristiriitojen ratkaisemattomuus – representaatiossa, saati todellisessa elämässä – edisti osaltaan yksilöiden itselleen esittämiä vaatimuksia siitä, että kunkin on yksin ratkaistava suhteensa yhteiskuntaan.

Naturalismista tuttuja kriisitilanteita käsitellään myös Minna Maijalan artikkelissa. Maijala tulkitsee yksilöitymisilluusioiden traagisuutta erityisesti Minna Canthin tapauksessa. Canth kuvasi tuhoavaa intohimoa fysiologisena psykologiana, ympäristön tuottamana sisäisyytenä. Samalla artikkelissa osoitetaan miten paljon olemme etääntyneet Canthin aikakauden odotushorisontista. Liian helposti tulemme tulkinneeksi Canthin henkilöhahmoja itsenäisinä, sisältä käsin psykologisoituvina hahmoina.

Keksityt selviytyjät

Kirjalliset henkilöhahmot ovat kiinnostavimmillaan silloin, kun ne ovat tunnistettavia, mutta vaikeasti selitettäviä. Tällaiset hahmot valmistuvat kirjan kuvaamissa ihmissuhteissa, mutta heidän tunnistettavuudelleen ja muistettavuudelleen annetaan vinkkejä, jotka voivat olla hyvinkin vaatimattomia, lukijan psykologista silmää pilkkaavia ominaisuuksia; kirjallisuushistorian tunnetuimpia tapauksia lienee Franz Biberkopf, ”mies joka halusi elämältä muutakin kuin voileipiä” (Alfred Döblin).

Romaanihenkilön muodonmuutoksia -kokoelma osoittaa kiehtovan ristiriitaisiksi modernejakin henkilöhahmoja, päällisin puolin positiivisia selviytyjiä, jotka osoittautuvat absurdeiksi sankareiksi ja sankarittariksi. Sari Valkeajoki analysoi muumilaakson hahmoja eksistentialismin ihmiskuvaa vasten. Muumi-kirjojen sympaattisen ahdas ihmiskuva perustuisi Valkeajoen mukaan sille, että nuo fantasialliset otukset voivat löytää ”omia luontaisia ominaisuuksiaan vastaavat tehtävät ja niiden myötä olemassaololleen tarkoituksen. Samalla he yleensä auttavat jotakuta toista kohti autenttisempaa olemista.”

Paula Immonen käsittelee omassa artikkelissaan Anja Kaurasen Ihon aika -romaanin (1993) naiserityistä identiteettiä. Rossin artikkelin tavoin tässäkin annetaan uusia määritelmiä tutuille käsitteille: kirjallisessa kuvauksessa sen paremmin identiteetti kuin tarinan kokonaismerkitys ei ole mitään kokonaiseksi valmistuvaa, vaan tavoitteena on avata uusi merkityspinta tuttujen asioiden välille, tarjota lukijalle uudenlaista suhteellisuudentajua.

Niini Heinonen analysoi hieman samanlaisia piirteitä vieläkin postmodernimmassa teoksessa, Monika Fagerholmin Diivassa (1998). Diiva on korostuneen itsetietoinen ja metafiktiivinen kasvukertomus, jonka kohdalla itsensä kontrolloitu paljastaminen sopii butlerilaiseen performatiivisten identiteettien teoriaan kuin nymfetti prinsessasatuun. Tätä romaanin valmiiksi pureskelemaa lähtökohtaa ei artikkelissa juuri ylitetä vaan tyydytään läpikäymään intertekstuaaliset ainekset, joista Diiva minäänsä kokoaa.

Suurimman sivumäärän artikkeleiden joukossa saa Päivi Tonterin analyysi Juhani Ahon Juhan (1911) saamista filmatisoinneista; parhaat elokuvasovitukset ovat kuin hyviä kirjallisuuskritiikkejä, muistuttaa Tonteri. Henkilöhahmojen filmitulkinnat korostavat Ahon hahmojen kontrasteja (vakaa Juha, häilyvä Shemeikka, kehittyvä Marja) ja myös kommentoivat aiempia tulkintoja, etenkin Aki Kaurismäen versiossa. Tonterin analyysi ei kuitenkaan tuo henkilöhahmojen poetiikkaan mitään merkittävästi uutta ja perusopintoihin sopivaa teorialähdettä etsivä lukija voikin hakeutua suoraan Kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä -teoksen (2001) luokse.