”Inkerinsuomalaiset ovat Suomesta Inkeriin noin 300 vuoden aikana muuttaneiden suomalaisten jälkeläisiä”. Näillä sanoilla Inkerin kirkon neljä vuosisataa –teoksen toimittajat aloittavat kirjan kuvaamisen takakannessa. Lähtökohta on tärkeä tehdä selväksi heti alussa, sillä suomalaisten tietämys Inkeristä ja inkeriläisistä on yleisesti ottaen varsin heikko.

Kirja nimi on hieman harhaanjohtava, minkä seikan tekijätkin toteavat. Inkerin kirkkoa ei ollut olemassa vielä 1600-luvulla. Oli vain luterilaisia seurakuntia, jotka kuuluivat Ruotsin luterilaiseen kirkkoon. Seuraavalla vuosisadalla Inkerin seurakuntia hallinnoivat Liivinmaan, Viron ja Suomen kirkkoviranomaiset. 1800-luvulla perustettiin saksalaisten johtama Venäjän luterilainen kirkko, johon Inkerin seurakunnat kuuluivat. Inkerin kirkko itsenäistyi vasta Venäjän vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen.

Kirjoittajat käyttävät Inkerin kirkko -nimeä inkeriläisseurakuntien muodostamasta kokonaisuudesta 1600-luvulta lähtien. Tämä yksinkertaistaminen vaikuttaa perustellulta, sillä eri kirkkojen hallinnolliset vaiheet tulevat kirjan sivuilla vastaan monimuotoisina ja sotaisina. Tavallisen kansan kannalta pappi, seurakunta ja oman kylän kirkko kuuluivat yhteen. Hallinnollisilla rakenteilla ei ollut ihmisille merkitystä.

Kirjaa on mainostettu toistaiseksi ainoana tieteellisesti pätevänä kokonaistutkimuksena Inkerin evankelis-luterilaisen kirkon ja kansan 400-vuotisesta historiasta. Sitä se todennäköisesti onkin, ylisanoista huolimatta. Teoksen viisi kirjoittajaa ovat alansa asiantuntijoita: filosofian tohtori Mika Sivonen, dosentti Jyrki Paaskoski, professori emeritus Eino Murtorinne, teologian maisteri Varpu Myllyniemi ja professori emeritus Jouko Sihvo.

Kirjoittajat ovat jakaneet Inkerin kirkon vaiheet viiteen osaan kronologisesti. Ratkaisua ei voi moittia. Osat ovat tasapainoisia sivumäärällä mitaten ja muutenkin. Teoksen viimeisessä osassa löytyy epätasapainoa. Siinä kuvataan muun muassa toisen maailmansodan dramaattiset vaiheet saksalaisten miehittämässä Länsi- ja Keski-Inkerissä sekä Leningradin piiritykseen jääneiden kohtalo. Tämä jakso sivuutetaan melko lyhyesti. Enemmänkin siitä olisi saanut irti.

Kuva: Kaste ja ehtoollistilaisuus inkeriläisille. Viipuri, Tienhaara 1941, kuvaaja Sot.virk. T.Nousiainen. Sa-kuva.

Lähteitä löytyy, ja erityisesti muistelmia on runsaasti. Inkeriläisten keskuudessa uskonnon jano oli suurta, ja kirkollista toimintaa Inkerissä hoiti muutama suomalainen pappi. 63 000 inkeriläisen Suomessa viettämää aikaa kuvataan yleisluonteisesti. Noin 8000 Suomeen jääneestä tai Ruotsiin muuttaneesta inkeriläisestä on vain hajamainintoja.

Kirjan hallitseva näkökulma on kirkollinen. Kaikkea tapahtunutta tarkastellaan luterilaisten silmälasien läpi, mikä lienee ollutkin tekijöiden tarkoitus. Onneksi kirjoittajien katse nousee kirkollisesta tapahtumakeskeisyydestä laveammalle tasolle ansiokkaasti, mutta ote herpaantuu kirjan loppupuolella. Tavallista lukijaa ajatellen laveamman näkökulman soisi jatkuvan loppuun saakka.

Inkeriläisen identiteetin elementit

Maailma on muuttunut erittäin paljon siinä ajassa, jonka kirja kattaa. Inkeriä ei enää ole, ja sen kansa on hajaantunut moneen maahan. Teoksen sisältö painottuu luonnollisesti kirkon ja seurakuntien toiminnan kuvaamiseen. Papiston roolit, seurakuntien hallinnot, kirkonkokoukset sekä taistelujen ja sodan melskeet tulevat kerta toisensa jälkeen vastaan kirja sivuilla. Pietarin kaupungin rakentamiselle ja sen merkitykselle Inkerin seurakunnissa annetaan runsaasti huomiota. Pietarin ympäristön monimuotoisuus oli kuin Venäjän keisarikunta pienoiskoossa. Kaupunkikuvaa hallitsi keisarikunnan valtionuskonto ortodoksisuus monine kirkkoineen ja rukoushuoneineen. Sijansa kirjassa saavat myös muiden kirkkokuntien kirkkorakennukset, kuten juutalaisten synagogat ja islamilaisten moskeijat.

Kuva: Pyhän Marian luterilainen kirkko Pietarissa 2012. Kuvaaja (c) Alex ’Florstein’ Fedorov. Wikimedia Commons

Kirjan tavoitteena on tarkastella kirkon merkitystä inkeriläisten identiteetin muodostumiselle, vahvistumiselle ja heikkenemiselle eri aikoina. Kirjoittajat pyrkivät selvittämään uskonnollisen elämän ja yhteiskunnallisten muutosten merkitystä inkeriläisten eri vaiheissa. Heidän näkemyksensä mukaan identiteetin elementeiksi muodostuvat luterilaisuus, suomen kieli ja tietty kulttuurinen eristyneisyys. Myös yhteinen kärsimyshistoria tulee monissa kohdissa vastaan.

Vähemmistön ja enemmistön välisten suhteiden tarkastelu nostaa esille kysymyksen venäläistämispolitiikasta ja suomalaisuuden säilymisestä. Inkerin kirkon vaiheiden kuvaus pyrkii olemaan vähemmistönä eläneiden luterilaisten inkerinsuomalaisten selviytymistarina venäläisen enemmistön puristuksessa. Neuvostovallan pari ensimmäistä vuosikymmentä venäläistivät inkeriläisiä ja nakersivat heidän elämänolojaan enemmän kuin edeltäneet 300 vuotta yhteensä. Vasta vuonna 1992 uudet inkeriläisseurakunnat muodostivat itsenäisen Inkerin evankelis-luterilaisen kirkon.

Vaiettu aika vaietaan

Kirjoittajat ovat käyttäneet hyväkseen aiempaa tutkimusta, yleisteoksia ja artikkeleita inkerinsuomalaisten vaiheista. Varhaisimmista lähteistä tekijät mainitsevat papistosta laaditut paimenmuistot eli matrikkelit, joita on löydetty 1600- ja 1700-luvuilta. Ne sisältävät tarkkoja tietoja pappien ja seurakuntien vaiheista ja esimerkiksi kirkkojen rakentamisesta. Laaja kotimaisen arkistoaineiston ohella on hyödynnetty Ruotsin, Saksan, Viron ja Venäjän arkistoja. Muistelmakirjallisuuden käytön ongelmat tunnistetaan, ja niitä sanotaan tulkitun kriittisesti.

Myös uusinta tutkimusta on hyödynnetty. Lähdeteoksina mainitaan muun muassa toisen maailmansodan jälkeen ennen Neuvostoliiton hajoamista julkaistu keskeisin Inkeri-kirjallisuus. Niiden yhteiseksi nimittäjäksi todetaan Inkerin kansan kohtalot neuvostoaikana. Kaiken kaikkiaan kirjallisuusluettelo on laaja ja kattava.

Suomettuneisuuden aika sivuutetaan teoksessa valitettavan sujuvasti. Inkeriläisten jatkosodan aikaiset väestönsiirrot Suomeen ja palautukset Neuvostoliittoon vaiensivat sodan jälkeen lähes kaiken keskustelun inkeriläisistä. Ne johtivat siihen, että Inkeri-tutkimus jäi Suomessa varsin ohueksi pitkäksi aikaa. Inkeriläisten olemassaolo unohdettiin. Vasta Gorbatsovin perestroika avasi mahdollisuuden uudelle Inkeri-tutkimukselle ja tukeutumiselle Pietarin ja Moskovan laajoihin arkistoihin.

Yhteenveto jää puuttumaan

Massiivinen teos houkuttaa yleensä lukemaan vähemmän kuin ohuet sukulaisensa. Inkerin kirkon neljä vuosisataa on kooltaan suuri kirja, mutta tekstisivuja sivuja siinä on vajaat 350. Kirjan taitto on tehty kaksipalstaiseksi, mikä helpottaa lukemista. Kirja kuvitus on kattavaa ja informatiivista. Toimitustyössä on onnistuttu yhdenmukaistamaan eri kirjoittajien tyylit yllättävän sujuvaksi tekstiksi.

Kirjan lopusta saa vaikutelman, että se päättyy jollain tavalla kesken. Lukija jää kaipaamaan jonkinlaista analyysiä tai yhteenvetoa neljänsadan vuoden ajalta. Tästä puutteesta huolimatta teoksen ehdoton ansio on kokonaisvaltainen ja perspektiiviä tuova yleisesitys Inkerin kirkon ja inkerinsuomalaisten vaiheista.