Jos suhde Karl Marxiin on ollut ristiriitainen, niin sitä on ollut myös hänen oma suhtautumisensa erityisesti Venäjään. Kirjan Marx ja Venäjä toimittaja Vesa Oittinen kuvaa suhdetta viha-rakkaussuhteeksi. Nuori Marx oli nykytermein ilmaistuna russofobi, jolle Venäjä näyttäytyi
kaukana idässä sijaitsevana demokratian ja edistyksen vihollisena. Silti tämä ”idän barbaria” kiehtoi Marxia siinä määrin, että hän myöhemmin, 1870-luvulla, jopa opetteli venäjän kielen. Myös Pääoman vieraskielinen käännös ilmestyi ensimmäisenä venäjäksi, kolme vuotta ennen ranskannosta.

Oittisen toimittamaan kirjaan on koottu muutama vuosi sitten Tampereella pidetyn Marx-seminaarin esitelmät. Karl Marx ry:n ideoiman seminaarin lisäksi kirjaan on otettu mukaan pari lisäpuheenvuoroa. Tavoite on hyvin mielenkiintoinen: Neuvostoliiton virallinen valtioideologia onnistui pitämään yllä harhakuvaa, että maassa olisi toteutettu juuri ”Marxin oppeja”. Samalla kirjan implisiittinen lähtökohta – nyky-Venäjää ei voi ymmärtää ilman Neuvostoliittoa – on tärkeä. Toisin sanoen kysymys historian läsnäolosta ulottuu jo esimerkiksi Paasikivenkin pohtimaan teemaan: mikä Neuvostoliitossa edusti jatkuvuutta ja mikä katkosta vuoden 1917 jälkeen.

Arkiajattelussa Marx kuten kommunismikin yhdistyi usein Venäjään. Itse asiassa hyvinkin länsimainen ajattelija Karl Marx onnistuttiin upottamaan osaksi venäläistä historiaa, jossa hänestä tehtiin ihan omalaatuisensa ajattelija. On silti uskomatonta, että marxismin varsinaista historiaa ei ole vieläkään kirjoitettu Venäjällä, kuten Oittinen toteaa esipuheessaan.

Eräs kirjan kiinnostavimmista artikkeleista, Marxismi ja bolševismi, on Venäjän tiedeakatemian filosofian laitoksen professori Vadim Mežujevin käsialaa. Marxista, maan ensimmäisestä auktoriteetista julkaistiin Neuvostoliitossa kyllä koottuja teoksia, mutta ei pystytty irrottautumaan ideologisesti sallituista klisheistä ja stereotypioista. Marx ja Engels halusivat vapautua ideologiasta vaihtamalla sen tieteeksi, kun taas Neuvostoliitto vaihtoi tieteen – tieteen nimissä – ideologiaksi ja kultiksi.

Vain Venäjällä oli tapana verrata marxismia uskontoon ja Marxia uuteen messiaaseen. Mežujevin leninismin erotti marxismista nihilistinen suhtautuminen demokratiaan. Vasta puoluevalta oli leninismiä, jota Mežujev kuvaa itämaisen despotian modernisoidummaksi versioksi. Marxille sen sijaan ei edes pälkähtänyt päähän heittää pois liberaalin demokratian saavutuksia vaan laajentaa niitä sosiaalisilla oikeuksilla. Käsite proletariaatin diktatuuri sai Marxilla äärimmäisen laajan
demokraattisen sisällön – Napoleon III edusti porvariston diktatuuria. Demokratian saavuttamisen jälkeen vallankumous lakkaakin olemasta historian veturi.

Voi se olla niinkin, mutta tässä jonkinlaiset tarkemmat käsitehistorialliset viittaukset olisivat olleet paikallaan. Olisi voitu vaikkapa muistuttaa, kuinka pitkä matka Euroopan vuodesta 1848 oli vielä yleiseen äänioikeuteen – tuolloin edistyneimmilläänkin vain alle 10% kansalaisista saattoi vaikuttaa äänestämällä.

Karl Marx ei pitänyt itseään filosofina vaan historioitsijana, Mežujev kirjoittaa. Tämä yksityiskohta on nähdäkseni jäänyt yleismies Marxin varjoon, vaikka esimerkiksi Hayden White käytti häntä yhtenä esimerkkinä pääteoksessaan Metahistory (1973). Historioitsija Marxin ongelmaksi tosin muotoutui tulevaisuuden ennustaminen menneisyydestä ”löydettyjen” lakien perusteella. Jo Marxia vanhempi äärikanta on, että vaikka aurinko on tähän asti noussut, ei ole varmaa, että se nousee myös huomenna.

Mežujev muistuttaa, ettei Marxilla ollut sosialistisen valtion teoriaa. Hän ei asettanut tehtäväkseen kuvata tulevaa yhteiskuntaa vaan sitä, miten eletään historiallisessa ajassa, jossa kommunismikaan ei merkitse historian loppua. Tulevaisuus ei ole jonkin uuden ja poikkeavan luomista vaan ihmisen vapauttamista ylipäätään talouden ja valtion vallasta. Yhteiskunnallisuuden samaistaminen vain talouteen on suotta mennyt Marxin piikkiin: hänestä itsestään se oli puhtaasti porvarillinen käsitys
yhteiskunnasta.

Marx oli eurooppalainen ajattelija, jota pitää tarkastella eurooppalaisessa kontekstissaan. Häntä ei voida syyttää siitä, mitä Venäjällä tapahtui hänen nimissään. Venäjä yritti marxismin kielellä ilmaista omia ongelmiaan ja takapajuisuuttaan, joihin muillakaan puolueilla ei ollut vastauksia. Tasavalta sinänsä ei ratkaissut asioita vaan vaihtoehtoja tarvittiin kahteen nopeutetun modernisaation ongelmaan: Pitäisikö yhtäältä vanha ja kollektiivisesti maan omistanut talonpoikaisyhteisö hajottaa ja rohkaista teollistumista? Toiseksi kanta piti määritellä myös kansallisuuskysymykseen, jossa bolševikit päätyivät suurisuuntaiseen yritykseen yhtenäisvaltion säilyttämiseksi.

Jos ei suorastaan tarvitsisi kysyä, millä aikavälillä esimerkiksi Irak on demokratisoitavissa, niin Venäjällä käydyt keskustelut voidaan kuitenkin suhteuttaa esimerkiksi yleisempiin kehityksen ideoihin. Marxin venäläiset lukijat olivat jo 1870-luvulla pohtineet ongelmaa, onko Venäjän käytävä läpi tietoisesti sama prosessi kuin Marxin kuvaamassa uuden ajan Englannissa.

Lenin toisaalta luki ”läntistä” Marxia, mutta lisäsi ja muutti teoriaa tarpeen mukaan. Aimo Minkkinen kirjoittaa kiinnostavasti Leninin suhteesta Marxin kuvaamiin esimerkkeihin. Lenin esimerkiksi luki vuonna 1905 mitä Marx ja Engels olivat kirjoittaneet kumouksista. Samaten Lenin hahmotteli uuden valtion rakennetta vihkoonsa Pariisin kommuunin kokemusten perusteella. Ja vielä kun kesällä 1918 tilanne oli synkimmillään ja kumoukselliset valmistelivat pakoa Moskovasta, vuoden 1848 kirjoitukset päätettiin kääntää venäjäksi.

Mielenkiintoista tässä lähestulkoon orjallisessa kopioinnissa on yleisempi teorian ja käytännön suhde. Nähdäkseni Lenin oli ennen kaikkea organisaattori, joka käytti hyväkseen Marxin ja Engelsin teorioita ja politisoi ne uudelleen. Lenin ja myöhemmin Stalin hyppäyttivät Venäjän kapitalistisen kehitysvaiheen yli. Tämä toi omat ongelmansa ja eräs kirjan perusteeseistä onkin se, ettei Neuvostoliiton perusteella voida laittaa yhtäläisyysmerkkejä alkuperäisten Marxin teorioiden kanssa.

Yhtäältä ”läntinen” teoria tuotiin Venäjälle, mutta samalla se kotoutettiin omaan ympäristöön sopivaksi. Tässä yhteydessä on houkuttelevaa kysyä, mitä tämä tarkoittaa esimerkiksi nykyisin (uus)liberalismin tapauksessa? Venäjällä ovat jälleen vahvistuneet äänenpainot, ettei maan tarvitse seurata kaikessa länsimaita vaan hahmotella omia mallejaan, jotka ovat omaperäinen sekoitus länsimaista liberalismia ja perinteisempää autoritaarista ajattelua. Nähdäkseni sekä liberaalit länsimaistajat, että heidän vastustajansa ovat voineet vedota modernisaation kehityskulkuun ja siinä tapahtuneisiin virheisiin. Tämä selittänee osaltaan putinilaisen etuliitedemokratian suosiota nyky-Venäjällä.

Epäsuorasti kirja houkuttelee myös ajattelemaan, etteivät poliittiset aatteet olekaan vain universaaleja teorioita vaan tuottavat myös kulttuurisia variaatiota. Mieleeni tulee eräs Venäjä-tutkija, joka vuonna 1992 sanoi nähdyn sen, mitä venäläiset ovat tehneet sosialismille, katsotaan mitä he tekevät liberalismille. Tämän ei ole tarkoitus halventaa venäläisiä, vaan pikemminkin suhtautua tietyin varauksin teorian ja käytännön suhteeseen, erityisesti tilanteessa, jossa johonkin tiettyyn ympäristöön luotu teoria koetaan istuttaa johonkin toiseen, erilaiseen tilanteeseen. Ilmeisesti sekä teorian kopioiminen että soveltaminen ovat ongelmallisia, mutta vielä paljon ongelmallisempaa olisi koko teoreettisen ajattelun hylkääminen.