Kirjan kahden osan runsaat 1300 sivua sisältävät suuren määrän kirjoituksia: reilusti yli sata eriluonteista artikkelia ja yli kolmekymmentä kääntäjäesittelyä sekä laajat bibliografiat ja hakemistot. Tässä yhteydessä ei ole mahdollista käsitellä kirjan hyvin erilaisia ja -laajuisia kirjoituksia erikseen eikä edes esimerkinomaisesti. Kukin aihepiiri vaatisi oman arvionsa, jottei käsittelystä tulisi virheiden, puutosten tai omien mieltymysten luettelua. Käsittelen tässä teosta yleisemmällä temaattisella tasolla.

Hankkeen kestosta ja lopputuloksen massiivisuudesta huolimatta kriittinen lukija löytää teoksesta puutteita, tulkinnallisia painotuksia, ylimalkaisuuksia ja jopa suoranaisia virheitä, joita kirjaa koskevassa keskustelussa ja arvioinnissa onkin nostettu esiin. Tässä tulee valitettavalla tavalla esiin painotuotteen – erityisesti näin massiivisen teoksen – yksi heikkous: täydennyksiä ja korjauksia on myöhäistä tehdä. Ei ole todennäköistä, että aiheesta julkaistaan vastaavaa teosta lähivuosikymmenien aikana, joten – kaiken oikeellisen tiedon ja pätevien näkemysten ohella – mahdolliset virheet, kyseenalaiset painotukset ja vajavaisuudet tulevat näkymään pitkään suomennoskeskustelussa. Kenties hankkeen (nykyisellään päivittämättömien) kotisivujen kautta voitaisiin tarjota joitain korjauksia ja lisäyksiä, joihin teoksen käytöstä saadut kokemukset antavat aihetta? Tämä lisäisi niin teoksen luettavuutta kuin luotettavuutta ilman että pitäisi kirjoittaa teos uudelleen. Lisäksi ainakin yksittäisistä aiheista – esimerkiksi kirjoista, suomentajista, kirjallisuuksista – tullaan varmasti kirjoittamaan uusia täydentäviä, eri näkökulmia avaavia ja korjaaviakin kirjoituksia.

Kaikista mahdollisista puutteistaan ja vioistaan huolimatta Suomennoskirjallisuuden historia on tärkeä ja vaikuttava teos. Täydellistä kirjaa on mahdotonta kirjoittaa tai toimittaa, mutta teoksen toimittajat ovat onnistuneet kiitettävästi epäkiitollisessa tehtävässään kootessaan kiinnostavia kirjoituksia eri aikojen ja aihealueiden suomennoksista. Historiallisesti ja temaattisesti teos tarjoaa monipuolista luettavaa suomennoksista, suomentamisesta, suomen kielestä ja yhteiskunnan muutoksista. Visuaalisesti kirja on hieman raskas, koska sinänsä mielenkiintoista ja hyvin valikoitua mustavalkokuvitusta ja muuta aineistoa on käytetty melko niukasti. –
Käännöskirjallisuuden (kansi)kuvituksen historia olisikin itsessään erittäin mielenkiintoinen tutkimuskohde.

Teoksen päätoimittajana on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori H. K. Riikonen ja sen muut toimittajat ovat dosentti Urpo Kovala Jyväskylän yliopistosta, professori Pekka Kujamäki Joensuun yliopistosta ja yliopistonlehtori Outi Paloposki Helsingin yliopistosta. Kirjoittajina on laaja joukko suomalaisia kääntämisen, käännöstutkimuksen, kielen, kirjallisuuden ja kulttuurihistorian asiantuntijoita. Toimitus ei ole halunnut ohjeistaa kirjoittajia kovin tiukasti (I: 12) ja kirjoituksissa näkyykin omaleimaisia valintoja, rajauksia ja näkökulmia. Suurin yhteinen rajoittava tekijä on tila, mikä on kaikissa tapauksissa merkinnyt sitä, että vain pieni osa kunkin aiheen suomennoksista voidaan esitellä. Kirjoittajien valinnoilla onkin kanonisoiva vaikutus oman aiheensa suomennosten suhteen. Toisaalta eri kirjoituksissa tuodaan – perustellusti – usein esiin myös niitä aukkoja ja puutteita, joita kyseisellä alueella suomennosten suhteen on. Esimerkiksi tieteis- ja fantasiasuomennoksista kirjoittava Vesa Sisättö toteaa monesti, miten sattumanvaraista ja harmillista joidenkin tiettyjen teosten kääntämättömyys on: ”Monilta merkittäviltä kirjailijoilta on suomennettu vain yksi teos, joka kaikissa tapauksissa ei ole edes kirjailijan tärkein, saati sitten paras tuotos” (II: 508).

Sinänsä yli 80 euron hinta on kohtuullinen näin kattavasta teoksesta, mutta ehkä niin suuri ettei kirja nousse kovin korkealle myydyimpien kirjojen luettelossa. Se on kuitenkin niin monipuolinen ja -ulotteinen, että sen soisi kyllä leviävän ja kuluvan kirjallisuuden ja kulttuurihistorian harrastajien ja ammattilaisten käsissä. Ainakaan aiheiden puolesta käyttäjien joukkoa ei ole rajattu: aiheet ulottuvat ensimmäisessä osassa uskonnollisesta kirjallisuudesta tietokirjallisuuteen, arkkiveisuista iskelmiin, lastenkirjallisuudesta antiikin klassikoihin, sarjakuvista lyriikkaan. Toisessa osassa käsitellään eri kieli- ja kulttuuripiirien kirjallisuuksia, käännöskielen kysymyksiä, sekä kääntämisen teoriaa, normeja ja kritiikkiä. Lukuisten kääntäjäesittelyjen kautta voi kurkistaa (kenties) mielikääntäjänsä maailmaan ja työhön, joskin nykykääntäjät on rajattu näiden profiiliartikkeleiden ulkopuolelle. Niinpä esimerkiksi Eeva-Liisa Mannerin Oscar Parlandin romaanista Förvandlingar (suom. Muuttumisia, 1966) yhteistyössä Parlandin kanssa tekemästä käännöksestä Tuula Hokka toteaa seuraavaa: ”Jos siis ruotsalaiset haluavat lukea lopullisen version 1945 julkaistusta Förvandlingar-romaanista, Mannerin suomennos pitäisi kääntää ruotsiksi” (II: 492). Kääntäjän rooli ja käännösten merkitykset eivät tosiaankaan ole yksiselitteisiä tai -suuntaisia.

Yksi itseäni suomennoskirjallisuuden yhteydessä mietityttänyt ulottuvuus on kustantamoiden merkitys. Varsinkin pienempien kieli- ja kulttuurialueiden kirjallisuuden suomentamisen kohdalla kustantamoiden kulttuuritehtävä tulee selkeästi esiin. Niinpä esimerkiksi hyvin maantieteellisesti ja historiallisesti laajaa ”muun englanninkielisen kirjallisuuden” alaa käsittelevä Jopi Nyman toteaa uusseelantilaisen, erityisesti maorikirjallisuuden kohdalla seuraavaa: ”On merkillepantavaa, että [Keri] Hulmen teosta lukuun ottamatta kaikki maorikirjallisuus tulee pienkustantajilta, Kääntöpiiriltä ja Likeltä” (II: 187). Kielen ja kulttuurin kentän toimijoina kustantamoilla on keskeinen vaikutus siihen, mitä kirjallisuutta käännetään. Sen vuoksi olisi odottanut, että myös tätä puolta suomennoskirjallisuuden historiasta olisi käsitelty enemmän kuin ensimmäisen osan kustannustoiminnan historiallisten alkuvaiheiden esittelyn osalta nyt on tehty. Nyt aiheen käsittely jää usein viittauksenomaiseksi tai se peittyy aiheen muuhun käsittelyyn. Historiallisesta näkökulmasta aihe olisi varmasti tarjonnut kosolti pohdittavaa.

Toinen toiveiden tynnyrin täytteeksi tuleva havaintoni koskee tietokirjallisuuden suomentamista. Tähän kiinnittävät huomiota myös Markku Soikkeli omassa arviossaan ja päätoimittaja Riikonen itse Turun Sanomien haastattelussa. Kun ottaa huomioon tietokirjallisuuden keskeisen aseman suomeksi julkaistussa kirjallisuudessa (ks. Opetusministeriön ja Tilastokeskuksen raportteja), tulisi tietokirjallisuuden käännöksiä käsitellä nykyistä laajemmin. Kirjassa on vain Tuomo Ahon ja Pia Mänttärin aihetta käsittelevät – ja kustantajienkin roolia sivuavat – kaksi koostavaa kirjoitusta sekä kuusi pientä erityisesittelyä. Sinänsä ansiokasta, että tietokirjallisuus on ylipäänsä otettu mukaan, mutta tältä osin työlle totisesti toivoisi jatkoa.

Suomennoskirjallisuuden historia on itsessään historiallinen saavutus. Vaikka siinä on väistämättä puutteita, eivät nämä vähennä sen arvoa. Se on korvaamaton lähdeteos ja käsikirja suomennoskirjallisuuteen liittyvissä kysymyksissä. Se tarjoaa runsaasti materiaalia niin aineistoja, suomentajan työtä kuin teoreettisia seikkojakin koskevia kysymyksiä pohtivalle.