Minun täytyy myöntää, etten oikein tavoittanut kirjan tarkoitusta kirjan poukkoillessa metsän kauneudesta tulisijan kautta lahopuuhun. Ehkä se on vain kokoelma filosofisia ajatuksia metsäpolun varrelta, joten sallittakoon minun sen sijaan poimia joitakin käpyjä sieltä täältä.

Metsän kauneus

Sivulta kuusitoista eteenpäin pohditaan tarvitsemmeko tieteellistä tietoa, ”jotta voimme tavoittaa luonnonprosessien kauneuden ja ymmärtää ja arvostaa voimia, jotka muovaavat maata ja elämää.” Lukiessani kirjoittajan esille tuomia perusteluja sekä tieteellisten tiedon että epätieteellisten lähestymistapojen puolesta, mieleeni tuli kokemukseni metsänsuojelijan uraltani kaukaisessa menneisyydessä. Minun metsäsuhteeni on syntynyt retkeilemällä Kainuun metsissä ilman sen suurempaa tieteellistä perustaa kuin kuusen ja männyn erottamisen toisistaan. Retkeilyjen syventyvässä opin myös erottamaan mikä puulaji syttyy parhaiten missäkin olosuhteissa. Tästä huolimatta tajusin metsäkiistojen syttyessä 90-luvun taitteessa, että jotkut metsät ovat liian hienoja hakattavaksi. Niiden suojelemiseksi jouduin minä ja moni muu opettelemaan tieteellisiä perustuja niiden suojelemiseksi. Siksi esittäisinkin, että metsien kauneutta voidaan ymmärtää ja arvostaa ilman tieteellistä tietoa, mutta niiden suojelemiseksi tarvitaan tieteellistä tietoa. Ilman lajikartoitustakin olisin rajannut suojeltavaksi täsmälleen samat järeäpuustoiset kuusikot ja männiköt sammaloituneiden maapuiden ja harmaantuneiden kelojen kera sekä havisevat haavikot.

Kuva: Pilkkapuun ohi kulkee heikosti erottuva polku. Haukilampi, H. Kelola-Mäkeläinen, 2014. Museovirasto. Kuvan käyttöoikeudet: CC BY-NC-ND 4.0.

Tulisijan äärellä

Kirjan seuraava osio, Tulisijan äärellä, sen sijaan osoittaa tahtomattaan, että tieteellinen tieto on kuitenkin tarpeen johdonmukaisten arvostelmien tekemiseen. Avotulen esteettisyys ja puun polton lumo lienee koodattu meidän geeneihin siitä lähtien kun ihminen kahlitsi tulen satoja tuhansia vuosi sitten antamaan lämpöä ja suojaa, se ei kuitenkaan tee puun pienpoltosta ympäristöystävällistä. Puulämmittäjä voi toki vaikuttaa puun pienpolttamisesta aiheutuviin päästöihin, mutta se ei muuta sitä tosiseikkaa, että parhaiten ja puhtaimmin puu palaisi suurissa voimalaitoksissa. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen 2010 julkaiseman terveysriskinarvion mukaan noin 250 suomalaista kuolee vuosittain ennenaikaisesti sairauksiin, joita aiheuttavat pienhiukkaset, jotka syntyvät puun poltosta vakituisten pientaloasuntojen lämmityksessä.

Kirjoittaja on toki oikeassa siinä, että ”Jos puuta ei polteta, hiilidioksidi vapautuu puun lahotessa”. s. 39 Lahoaminen tapahtuu kuitenkin vuosien kuluessa, jopa satojen, siksi puu ei ole hiilineutraali polttoaine. Toki puu polttaminen on paljon parempaa kuin kivihiilen polttaminen, mutta niin ovat melkein kaikki muutkin polttoaineet, paitsi turve.

Kuva: Pyhätunturi, Pelkosenniemi, Lappi, 1955, Suomen Rautatiemuseo, Suomen Rautatiemuseon kuvakokoelma, VR:n kuvakokoelma, Kuvan käyttöoikeudet: CC BY-NC-ND 4.0

Lahopuun lumo

Metsänsuojelijan taustastani johtuen, kohdistin eniten odotuksia päättävään lukuun Lahopuun lumoon. Valitettavasti koin luvun jääneen pahasti kesken sen päättyessä kalmistoon, lähtöön ja kuolemaan, kun minulle lahoava puu on aina ollut uuden alku, uusien puiden kasvualusta ja uhanalaisen metsälajiston koti. Tämä jakolinja kuoleman ja uuden elämän alulla taitaa olla se, joka määrittää ihmisten suhtautumisen aarniometsiin.

Jälkisana

Taisin edellä kertoa enemmän omista ajatuksistani, kuin arvosteltavana olevasta kirjasta. Toisaalta ajatusten herättäminen on selvästikin kirjan merkittävin ansio.

Kuva: Uittotyöntekijöiden laavu ja nuotio Säynäjäjokivarressa Sakari Pälsi, 1923 Museovirasto  CC BY 4.0