Suomen tataareilla on ollut jo sadan vuoden ajan vilkasta kulttuuriharrastusta: kirjallisuutta, musiikkia, teatteria, kesäleirejä ja ruokajuhlia. Tätä harrastusta piristi vastaitsenäistyneen Suomen poliitikkojen mielenkiinto Venäjän kansallisia vähemmistöjä kohtaan ja oman identiteetin etsiminen.

Osa tataareista halusi muistella kotiseutujaan, Volgan varren kyliä, mutta osa suuntautui Turkkiin ja innostui sen kulttuurillisesta modernisoitumisesta. Suomen tataarit jakautuivat sen mukaan, miten äidinkieltä pitäisi kirjoittaa ja mistä ottaa mallia oikeinkirjoitukseen, lainasanoihin ja kielen opetukseen lapsilleen.

Ristiriidat eivät kuitenkaan aiheuttaneet pelkästään mielipahaa ja hämmennystä, vaan myös hedelmällistä väittelyä ja kilpailua. Merkittävimpiin aktivisteihin kuului Hasan Hamidulla (1900-1988), joka kirjoitti vanhoilla arabialaisilla kirjaimilla ja suosi esi-isiensä mishäärimurretta, eikä Kazanin (Tatarstanin) neuvostokyrillistä tai Ankaran (Turkin) latinalaistettua kirjaimistoa.

Hamidullan muistelmateos ”Nik alay?” (Miksi niin?) julkaistiin seitsemässä osassa 1960- ja 1970-luvulla (takakannen esittelyn mukaan jo 1950-luvulta) omakustanteena ja pienenä painoksena, tarkoituksena säilyttää muistoja omassa suvussa. Muistelmien suomentaja Kadriye Bedretdin on itsekin kolmannen polven suomentataari ja valmistellut väitöskirjaansa Helsingin yliopistossa. Hänen julkaisemansa Hamidullan muistelmateos on edustava, kovakantinen tiiliskivi, jonka sivuilla on vasemmalla puolella suomennos ja oikealla puolella alkukielinen teksti latinalaisin kirjaimin nykytataariksi muokattuna.

Vertailu voi kiinnostaa kaikkia turkkilaisten kielten harrastajia, mutta ilmeisesti vasta väitöskirjassa kerrotaan yksityiskohtaisesti kielen muuttumisesta 60 vuodessa ja käännöksen ratkaisuista. Myös paikannimien tunnistaminen ja viittaukset tataarien keskinäisiin riitoihin voivat vaatia lukijalta ennakkotietoa tataarien historiasta, koska kirjasta puuttuvat ala- ja loppuviitteet (paitsi yksi Hamidullan oma selitys). Lopussa on henkilöluettelo (enimmäkseen syntymä- ja kuolinpäivin) ilman sivunumeroita ja luettelo Hamidullan muusta kirjallisesta tuotannosta. Kirjassa on myös kuvaliite ja Hamidullan omia piirroksia.

Kirja auttaa tataariyhteisöä säilyttämään Hamidullan henkistä perintöä ja valtaväestöä ymmärtämään maahanmuuton historiaa. Se on väkevä todistus tataarikulttuurin elinvoimaisuudesta ja Suomen vieraanvaraisuudesta aikoina, jotka olivat monin tavoin haasteellisempia kuin nykyisin. Bedretdin on ilman muuta tehnyt kulttuurityön, joka on kunnianosoitus tataariyhteisölle ja hyödyllinen koko Suomelle.

Venäjällä, Turkissa ja Australiassa asti on ihmetelty Suomen tataarien sitkeyttä kulttuurinsa, kielensä ja islaminuskonsa säilyttämisessä. Sitä saattoi edistää sekin, että suomalaiset pienenä kansana ymmärtävät ja arvostavat maahanmuuttajien huolta omaperäisyytensä puolesta. Suuremmissa maissa on ollut enemmän houkutusta ja painetta vaihtaa oma äidinkieli hyödyllisempään maailmankieleen. Suomessa kaksikielisyys ja uskonnonvapaus kuuluivat jo 1920-luvulla kansalliseen identiteettiin.

Sodissamme tataarit kunnostautuivat osin asevelvollisina ja osin vapaaehtoisina Suomen armeijassa. Tataarit suomalaistuivat, mutta eivät luopuneet omista perinteistään, vaan pitivät niitä elossa ja kehittivät niitä edelleen. Hamidullasta tuli Suomen kansalainen 16.2.1942. Keski-ikään ehdittyään hän kiukutteli nuorten tapainturmelusta ja kiittämättömiä sukulaisiaankin vastaan, mikä ei ole kirjailijoiden parissa harvinaista.

Hamidulla kuvailee elävästi kotikylänsä arkea, lasten seikkailuja ja koulunkäyntiä, uskonnollisia tapoja, lauluja ja ulkomaanmatkojaan Turkkiin asti 1920-luvulla. Muistelmat ovat kuitenkin aina subjektiivisia ja niitä on luettava kriittisesti. Kun Hamidullan väitetään viranomaisten kieltäneen hänen vuonna 1925 julkaisemansa lehden (s. xii-xiii), jää ihmettelemään, minkä lain nojalla niin olisi tehty, kun sensuuria ei ollut.

Itse asiassa Hamidulla kertoo (s. 152-153) ”ministeriön” pyytäneen Hamidullaa nimeämään henkilön, joka voisi korvata matkoille lähteneen turkologin Martti Räsäsen ”sensuurissa”. Todellisuudessa sensuuri oli lakkautettu jo vuonna 1919 ja Räsänen lienee ollut lehden nimellinen vastaava päätoimittaja. Hamidullan mainitsema yksi vapaakappale lehdestä lienee pyydetty Helsingin yliopiston kirjastolle painovapauslain 13 §:n nojalla. Hamidullan lainaama ”osaston” kirje viittaa ”tohtori” Räsäseen, vaikka tohtori Räsäsestä tuli vasta vuonna 1927. Toisaalta lisensiaatti Räsästä kutsuttiin ”tohtoriksi” aiemminkin sanomalehdissä ja hänen työnsä yleisesikunnassa vuodesta 1926 viittaisi siihenkin mahdollisuuteen, että hän olisi tarjoutunut Hamidullan takuumieheksi YE:n osasto 2:ssa. Hamidulla kertoo kuitenkin lopettaneensa lehden myös tilaajien puutteesta.

Muutenkin Hamidullalla näyttäisi olleen epämääräisiä käsityksiä Suomen lainsäädännöstä, kuten siviiliavioliiton vaikutuksesta aviopuolison omistusoikeuksiin (s. 464-465).

Sivujen 474-476 tekstit eivät vastaa toisiaan. Sivulta 490 puuttuu runon lopusta suomennos sanalle ”käräb” (taistelulaiva?), mutta sekään ei ymmärtämistä haittaa.