Klaus Mäkelä oli mukana keskeisenä henkilönä ja alkuunpanijana monissa 1960-luvun liikkeissä kuten Sadankomiteassa, Marraskuun liikkeessä ja Yhdistys 9:ssä. Muistokirjan artikkeleista monet ovat hauskoja ja oivaltavia, mutta mukana on myös valitettavasti melko ponnettomia kontribuutioita. Vaikka kyseessä onkin muistokirja, jotenkin analyyttisempää ja kriittisempää otetta olisi kaivannut.

Kirjoittajia kirjassa on kaikkiaan 31, joista useimmat ovat tunnettuja tutkijoita ja vaikuttajia – erityisesti 60-lukulaisina tunnettuja. Mäkelä oli lukenut ja hän liikkui sujuvasti tieteen rajojen yli oikeustietieteistä kielitieteisiin. Tämä näkyy myös kirjoittajakunnan koostumuksessa. Kirjan artikkelit ovat lyhyitä ja helppolukuisia – mutta usein melko pinnallisia. Mutta mukana on myös verraten seikkaperäisiä tekstejä kuten Pia Rosenqvistin, Astrid Skrettingin ja Kerstin Steniuksen artikkelit.

Tällaisia muisto- ja juhlakirjoja on kahta tyyppiä. Ensimmäisessä tyypissä kaikkien kirjoittajien, ystävien ja kollegoiden, tekstien keskeinen henkilö on juuri hän, jota juhlitaan tai muistellaan. Toisessa tyypissä kirjoittajat taas tuottavat tekstinsä omista aihepiireistään, ja muistamisen tai juhlinnan kohde ei esiinny jutuissa kuin satunnaisesti. Suurin osa tällaisista kirjoista on siltä väliltä, mutta Mäkelän muistokirja kuuluu melko puhtaasti edelliseen tyyppiin.

Kuva: Klaus Mäkelä ja Kettil Bruun 1970-luvulla, Elina Haavio-Mannila.

Elämäkerrallinen katsaus puuttuu

Vaikka kyseessä ei olekaan elämäkerta Klaus Mäkelästä, niin olisin silti odottanut edes lyhyttä elämäkerrallista katsausta: milloin Klaus Mäkelä syntyi, milloin tuli ylioppilaaksi, mitä hän opiskeli, millainen oli hänen työuransa? Tämä puute on yksi osoitus siitä, että kirja on aika lailla sisäänlämpiävä ja herättää varmasti paljon kysymyksiä niissä lukijoissa, jotka tuntevat Klaus Mäkelän korkeintaan nimeltä.

Kirjan artikkeleista monet ovat hauskoja ja oivaltavia kuten Tapani Brotheruksen, Ilkka Taipaleen, Risto Heiskalan ja Risto Jaakkolan tekstit, mutta mukana on myös valitettavasti melko ponnettomia kontribuutioita, jotka vaikuttavat vähän väkisin tehdyiltä.

Kirjassa on luettelo Klaus Mäkelän teksteistä mutta vain niiltä osin, kun ne on mainittu tässä muistokirjassa. Lisäksi tekstien alkuperäistä julkaisufoorumia ei ole mainittu, mikäli ne on julkaistu jo toisessa Mäkelän tekstejä sisältävässä kokoomateoksessa. Tällainen ei ole vakuuttavaa. Yksi tällainen puuttuva julkaisu on Pekka Sulkusen kirjasta The Saturated Society,Sosiologia-lehteen kirjoitettu arvostelu Tyylit ja rakenteet (2010), jossa Mäkelä voimakkaasti korostaa yhteiskunnan rakenteiden tutkimusta eikä ollenkaan hyväksy noin vain teesiä luokkajaon katoamisesta.

Voi tietysti olla niinkin, että koska Mäkelä kirjoitti paljon, hän ehkä suhtautui sangen suurpiirteisesti johonkin sellaiseen kuin julkaisuluettelon laadintaan. Tällöin täydellisen julkaisuluettelon laatiminen Mäkelän teksteistä olisi ollut nopealla aikataululla vaativa tehtävä.

Kirjaan sisältyy myös toistakymmentä valokuvaa, jotka on sijoitettu hiukan mielikuvituksettomasti kirjan loppuun omaksi osastokseen. Jotkut kuvista ovat kuitenkin erikoisen mielenkiintoisia ja tuovat muun muassa esiin Mäkelän ”muovikassi-kädessä-habituksen”. Monet kuvista ovat kuitenkin turhan pieniä.

Teoksen esipuheessa luonnehditaan Mäkelää tutkijana ja kansalaisena kirjoittamalla, että Mäkelä oli ”kansainvälisesti arvostettu alkoholitutkija, tieteen kehittäjä, ajattelija, yhteiskunnallisten uudistusten vaikuttaja, satojen intohimojen yhteiskuntatieteilijä ja suomen kielen salarakastaja”. Mielestäni Mäkelää voisi kutsua yksinkertaisesti  ”osallistuvaksi sosiologiksi”, kuten 1960-luvulla konservatiiviset yliopistomiehet hänen kaltaisiaan kutsuivat, tai että Mäkelä harjoitti burawoylaista ”julkista sosiologiaa” (public sociology).   Tällaisessa sosiologiassa keskeistä ei ole niinkään ankara tiede vaan laajemman yleisön kiinnostuksen herättäminen yhteiskunnan ilmiöihin kantaa ottamalla. Esimerkiksi kun joskus 1990-luvulla Mäkelä piti silloisesta kiinnostuksen kohteestaan puhetavoista vierailuluennon Turussa, hän esitti teesin, jonka mukaan suomalaisessa yhteiskunnassa ei ole sellaisia luokka- ja alue-eroja puheessa kuin vaikkapa brittiläisessä tai ranskalaisessa yhteiskunnassa. Kun sitten kysyin häneltä, minkälaiseen aineistoon ja tutkimukseen hän väitteensä perustaa, hän ikään kuin ohitti kysymykseni turhana nipottamisena.

1960- ja 1970-luku olivat suomalaisessa sosiologiassa vahvasti ”rakennesosiologian” aikaa: ihmisten käyttäytymiseen vaikuttivat ennen kaikkea yhteiskunnan rakenteet kuten luokka- tai aluerakenne. 1980-luvulla tapahtui kielellinen käänne ja yhteiskunnallisia ilmiöitä alettiin tutkia semiotiikan kautta. Ääritulkinnoissa yhteiskunnallinen eriarvoisuuskin oli vain eräs puhetapa, diskurssi, yhteiskunnasta. Taisi olla niin, että yhteen aikaan hyvin monen sosiologin johtava teoreetikko oli esimerkiksi Saussure eikä kukaan perinteinen sosiologi. Tämän suuntauksen johtavia lanseerajia oli Suomessa Klaus Mäkelä.

Diskurssianalyysilla oli varmasti oma tärkeä tilauksensa, mutta yhteen aikaan se näytti kokonaan syrjäyttävän ”rakennesosiolgian” varsinkin yliopistoissa. Jonkinlainen arvio siitä, miten siunauksellista tämä on suomalaiselle sosiologialle ollut, olisi ollut paikallaan. Joka tapauksessa rakennesosiologiaa on taas 2000-luvulla alettu arvostaa, kuten Mäkelä itsekin yhdessä viimeisistä teksteistään on tehnyt, mutta selvä kuilu on jäänyt rakennesosiologian ja lingvistisen suuntauksen väliin.

Yksi Mäkelän vetämistä instituutioista on ollut vuodesta 1971 asti toiminut lukupiiri, jossa luetaan sekä ajankohtaista yhteiskuntatieteellistä kirjallisuutta että klassikkoja kuten Marxia. Weberiä, Durkheimia. Kirjasta käy ilmi, että viimeisinä vuosina Mäkelän kiinnostuksen kohteiksi nousivat myös skottilaiset valistusfilosofit ja taloustieteilijät kuten David Hume, David Ricardo ja Adam Smith. Tämä todistaa Mäkelän kiinnostuksen laaja-alaisuudesta, sillä lienee aika epätavallista, että sosiologin intressipiiriin kuuluu sekä kielellinen käänne että tiukan analyyttinen skottilainen valistus. Koska itse kirjoitin jo 1980-luvun alussa pari artikkelia Adam Smithistä (Adam Smithin merkitys yhteiskuntaluokkien teorialle ja Adam Smithin moraalifilosofian pääpiirteet) ja pidin luentosarjankin Ricardosta, kysyin kerran Mäkelältä, aikooko hän julkaista jotain tämän kiinnostuksensa tiimoilta? Mäkelä vain murahti ja sanoi harkitsevansa asiaa. En tiedä, julkaisiko jotain? Mutta sekin oli Mäkelää, että lanseerattiin monia asioita ja herätettiin muissa ihmisissä mielenkiintoa kyseisiin asioihin, mutta omalta osalta asia jätettiin silleen.

Pokeria Katmandussa

Kirjassa kerrotaan myös Mäkelän harrastuksista. Näistä kenties odottamattomin lienee ollut intohimoinen pokerinpeluu. Itse sain tietää tästä Mäkelän vakavamielisestä harrastuksesta Katmandussa Nepalissa. Vuoden 1986 sosiologian maailmankongressi pidettiin New Delhissä. Kongressin jälkeen oli järjestetty matkoja paitsi eri puolille Intiaa myös Nepaliin tai jopa Bhutaniin. Olimme Ahti Laitisen kanssa ainoat suomalaiset erään tanskalaisen matkatoimiston reissulla Nepalissa. Yövyimme Kalla-nimisessä hotellissa. Eräänä päivänä saavuimme kirkkaasta auringonpaisteesta hämärään hotellin baariin, jossa ensin havaitsin Anttilan muovikassin ja sitten Klaus Mäkelän, joka oli tullut Katmanduun omia teitään. Klasu kertoi olleensa seuraamassa jotain uskonnollista juhlaa ja siellä väentungoksessa hänen muovikassistaan oli varastettu lompakko. Nyt hän halusi pelata pokeria ansaitakseen rahaa. Itse en ole ollut koskaan innostunut sellaisiin epävarmoihin sijoituksiin kuin pokerinpeluuseen rahasta mutta suostuin tällä kertaa. Olin kuitenkin pelatessani hyvin varovainen ja jätin pienenkin nokituksen väliin, jos minulla ei ollut kunnon peliä. Tämä suututti selvästi muuten niin joviaalia Klasua ja päätinkin kokonaan lopettaa pelaamisen melko pian. Hän sätti minua ja olin aika lailla hämmästynyt.

Tällaiset kirjat eivät ole tavallisesti kohteeseensa nähden kovin kriittisiä. Näin on tässäkin tapauksessa ja yhtään poikkipuolista sanaa en Mäkelästä löytänyt. Päin vastoin Mäkelä tuntuu olleen monelle kirjoittajalla suorastaan palvonnan kohde. ”Klausin korvaavaa yhdyshenkilöä ei ole ilmaantunut. Eikä ilmaannu”, kirjoittaa eräs. Toinen taas mainitsee Klaus Mäkelän ”olevan tällä hetkellä ehkä kansainvälisesti tunnetuimman sosiologimme”. Voiko ylipäänsä kenestäkään objektiivisesti sanoa näin? Jotenkin analyyttisempää otetta olisin kaikesta huolimatta kaivannut.

Tämän arvostelun voisi kuitenkin lopettaa mukaillen Risto Heiskalaa, joka taas mukailee Klaus Mäkelän kirjoittamia suosituksia: Edellä sanotun pohjalta ja äskeisestä kriittisestä arviosta huolimatta suosittelen erittäin lämpimästi mitä suurimmalla mielihyvällä tämän kirjan pitämistä suuressa arvossa.