Musiikkia, matkoja ja magiaa

Joensuulaisen Jouni Mömmön (1955–1991) elämäkerta kuvaa musiikkiin, alkoholiin ja huumeisiin nojaavaa itäsuomalaista, turkulaista ja tukholmalaista nuorisokulttuuria 1970- ja 1980-luvuilla. Se on myös traaginen tarina mielenterveysongelmista, sivullisuudesta ja hylkäämisistä kärsineestä nuoresta, jonka haave rocktähteydestä toteutui vasta hänen traagisen kuolemansa jälkeen. Mömmön viimeisien vuosien bändiprojekti, Mana Mana, saavutti kulttimaineen ja toimi monen tulevan yhtyeen innoittajana. H. S. Arkon kirjoittama elämäkerta nojaa vahvaan lähdeaineistoon ja lukemattomiin haastatteluihin, mutta päästäkseen lähemmäs Mömmön ajattelua, kirjoittaja turvautuu eläytyvään ja metaforiseen kieleen.

Arkko, H. S.: Totuus palaa. Jouni Mömmön maailma. Like, 2018. 282 sivua. ISBN 9789520116934.

Jouni Mömmön (1955–1991) nimi tuli eteeni ensimmäisen kerran Gary Lachmanin vastakulttuuria ja esoteriaa kuvanneen Tajunnan alkemistit -teoksen lopusta löytyvästä pienestä katsauksesta suomalaiseen esoteriaan ja populaarikulttuuriin. Mömmö oli Mana Mana -yhtyeen keulahahmo, ja hänestä juuri ilmestynyt elämäkerta menee kirjakauppiaan mukaan ”kuin kuumille kiville”. Nuorena kuolleiden rocksankareiden elämä jaksaa kiinnostaa, vaikka kirjan lukija ehkä törmääkin varsinaiseen antisankariin ja traagiseen hahmoon. Koska Mömmö tunnetaan turkulaisen maagikon Reima Saarisen seuraajana, ostin itsekin kirjan.

Vahva lähdeaineisto, ajoittain kryptinen kieli

Tietokirjailija ja kääntäjä H. S. Arkon teos perustuu runsaaseen haastatteluaineistoon. Hän on tavannut huomattavan määrän Mömmön tunteneita, tavanneita tai lähistöllä pyörineitä ihmisiä. Osa haastateltavista esiintyy kirjassa ja lähdeluettelossa omalla nimellään, osa salanimellä, kuten vaikkapa raisiolainen ”tumma tyttö”. Osa haastateltavista on yksityishenkilöitä, osa tunnetumpia, kuten vaikkapa Sielun Veljet -yhtyeen jäsenet. Kaikki eivät halunneet muistella ristiriitaisia tunteita herättänyttä ystäväänsä tai tuttavaansa.

Arkko on perehtynyt myös laajaan joukkoon lähdekirjallisuutta rakentaessaan kulttuurihistoriallista kontekstia joensuulaistaustaiseen, sotaveteraanin ja kauppaopiston rehtorin poikaan, joka kirjautui Uppsalan yliopistoon, vietti vuoden–pari Tukholmassa 1970–1980-lukujen taitteessa, matkusti liian syvälle huumeiden maailmaan ja muuttui toiseksi, ja vietti elämänsä viimeisen vuosikymmenen aikana lukuisia jaksoja mielisairaaloissa ja psyykenlääkkeitä syöden.

Melko kryptisesti kirjoitettu teos jättää vähän väliä lukijan hämmentyneeksi siitä, kuka puhuu tai mitä tapahtuu. Lukuisien ihmisten haastatteluista rakentunut kuva on jäänyt monilta osin fragmentaariseksi. Teksti ajautuu ajoin myös oudoille sivupoluille. Tällaisesta esimerkkinä kuvaus Mömmön ja ”tumman tytön” elämästä Tukholmassa 1970-luvulla:

Nyt kokemuksellinen totuus nostaa päätään Mömmön maailmassa; merkitysviidakkoon hautautuneet toteemit – historiallisiksi faktoiksi kuvitellut monoliitit – murenevat pölyksi, jota tumma tyttö lakaisi työkseen: hän siivosi ja tarjoili aamiaista Hotel Komissa, missä eräs iranilainen kertoi kuvitelleensa, että muuttuisi uraohjukseksi naidessaan amerikkalaisen, mutta kun jenkki saattoi hänet kirottuun tilaan, hänestä tulikin kotiäiti. (s. 62.)

Erityisesti teoksen alkupuolella on tämänkaltaista tajunnanvirtaa, jota lukijan on vaikea seurata. Mielenkiintoinen, joskin edelleen vaikeasti seurattava, on kirjoittajan ratkaisu kuvata asioita, joita hän ei voi tietää, metaforisesti ja runollisesti eläytyen. Tällaisia ovat erityisesti Jouni Mömmön kokemukset ja ajatukset, sekä huumeiden tai mielen sairauden värittämät elämykset:

…hän oli alkanut nähdä aaltoilevia värejä, sävyjä ja tasoja, jotka haittasivat työntekoa Turun satamassa, ja kun pimeältä mereltä tunkeutuvassa tuulessa pyörteilevät lumihiutaleet tekivät olemassaolosta tuskaa ja muuttivat maailman kiehkuroiksi ja kaahkuroiksi, hän pelkäsi putoavansa mereen (s. 73).

Sielun Veljet syntyy

Luku Sielun Veljien synnystä ja Jouni Mömmön osallisuudesta siinä poikkeaa hyvällä tavalla aiemmin kirjoitetusta. Siinä kieli on selvää ja tapahtumat loogisia. Lieneekö syynä siihen se, että nyt lähteinä ovat ammattihaastateltavat, jotka ovat tottuneet kertomaan elämästään ja kokemuksistaan selvästi ja loogisesti, tarinoita muodostaen.

Sielun Veljet -albumin (1983) kansikuva. Levyllä soitti myös Jouni Mömmö (oudot äänet).

Aiempien lukujen fragmentaarisuus ehkä kuvaa sitä, että haastateltavat, joiden epämääräisiin muistoihin luvut rakentuvat, eivät olleet tottuneet koostamaan menneisyydestään koherenttia tarinaa, vaan muistivat niin kuin ihminen muistaa, fragmentaarisesti.

Jouni Mömmö oli siis vahvasti läsnä siinä vaiheessa, kun hänen ystävänsä Ismo Alanko ja Jouko Hohko kokosivat ympärilleen yhtyeen, joka harjoitteli intensiivisesti, muuttui ja muodostui legendaarisiksi Sielun Veljiksi. Itse yhtyeen nimi oli Mömmön keksimä.  Hän koki olevansa yksi yhtyeen jäsenistä, ja oli myös lavalla bändin ensimmäisillä keikoilla. Joskin hänen soittimensa kytkettiin pois vahvistimista, etteivät ne kuuluneet yleisöön asti.

Mömmö toimi myös bändin autokuskina, kunnes hänen harhansa ja maanisuutensa kävivät niin vahvoiksi, että kyytiläiset alkoivat pelätä. Siekkarit kolkuttelivat hulluuden rajoja musiikissaan ja esiintymisissään, mutta oikea, aito hulluus, josta Mömmö kärsi, oli heillekin liikaa.

Elämänsä loppuun asti Mömmö haaveili samanlaisesta rocktähteydestä kuin mitä hänen ystävänsä olivat saavuttaneet. Ehkä hän kärsi myös kateudesta, koska hän jäi tähtipölystä paitsi. Vielä aivan viimeisinä aikoinaan hän hakeutui Alangon, Hohkon ja Orman koteihin, mutta nämä sulkivat ovensa oudosti ja uhkaavasti käyttäytyneeltä Mömmöltä.

Mielenkiintoista, miten Sielun veljien Peltirumpu-kappale saa tässä teoksessa taas yhden taustatarinan. Olen itse kuullut 1980-luvulla kertomuksen siitä, miten peltirumpu sijaitsi Nätsi Rosvallin Tuiskulassa, jossa Sielun Veljet harjoitteli. Tässä tarinassa peltirumpu sijaitseekin raisiolaisessa lastenhuoneessa. Mene ja tiedä.

Turkulainen maagikko

Myös turkulaisesta magian harrastajasta, legendaarisen maineen saavuttaneesta Reima Saarisesta (1950–2003) kertova luku on onnistunut. Saarisesta kerrotaan myös alussa mainitussa Tajunnan alkemistit -teoksen loppusanoissa. Hänestä on myös oma lukunsa Perttu Häkkisen ja Vesa Iitin suomalaisen esoterian merkkihenkilöitä valottavassa Valonkantajat-teoksessa.

Arkko rakentaa Valonkantajia vahvemman ja koherentimman kuvan Saarisen elämästä ja magiasuhteesta. Hän on varmaankin löytänyt uusia, paremmin muistavia ja kertovia haastateltavia. Joskin Arkon käsissä Saarisen maagikon viitta onkin aiempaa repaleisempi ja vaihtunut koomikon ja väkivaltaisen alkoholistin kaapuun, ja suurin osa hänen kertomistaan huikeista seikkailuista osoittautuukin lähinnä toiveajatteluksi.

Kuten moni edeltäjänsä, Arkkokin kirjoittaa esoterian sisällä kulkevista hahmoista – tässä siis Saarisesta ja Mömmöstä – tavalla, joka tekee heistä friikkejä koheltajia. Ehkä he sitä olivatkin, mutta tekstin reunamilla häämöttää ajatus ”oikeista” ja asiallisista magian harjoittajista, joita nämä teoksen kuvaavat hahmot eivät olleet.

Näkökulma Mömmön elämään, magian harjoittamiseen, bänditoimintaan ja parisuhteisiin on ylhäältäpäin katsova, osin naurettavaksi tekevä ja ajoittain metaforapuuroon hukkuva.

Etäiseksi jäävä päähenkilö

Ehkä juuri siitä syystä teoksen päähenkilö, Jouni Mömmö, jää lukijalle etäiseksi. Ehkä hän jäi etäiseksi aikalaisilleenkin. Hän eli pitkäksi venähtänyttä nuoruuttaan elämänsä loppuun saakka. Samaan aikaan kun ystävät ja tutut rakensivat uraa muusikkoina tai muilla aloilla, solmivat parisuhteita ja saivat lapsia. Erityisesti lapsiaan he halusivat suojella sulkiessaan kotinsa ovet Mömmöltä tämän viimeisinä vuosina.

Huumeet ja psyykelääkitys sekä jonkinlainen mielen tasapainoa järkyttävä sairaus – joka ehkä diagnostisoitiin ja lääkittiin aikanaan väärin, mutta joka kuitenkin selvästi vaivasi ja vaurioitti Mömmöä – siirsivät hänet omaan, päänsisäiseen maailmaansa, jonne muilla ei ollut pääsyä ja joka teki hänestä toisille vieraan ja vaikeasti lähestyttävän.

Mömmön läheisemmäksi ihmissuhteeksi nousee teoksen perusteella hänen oma isänsä, joka jaksaa huolehtia ja huolestua aikamiespoikansa elämästä, laskujen maksamisesta, ruuan hankkimisesta, sairaalaan toimittamisesta. Mielenterveyspotilaan omaisen äärimmäisen raskas elämä jää nyt vähän sivuosaan, mutta on kyllä luettavissa ja aistittavissa teoksen marginaaleista.

Kuolemanjälkeinen tähteys

Mömmö haaveili ja jossain määrin toteuttikin haavettaan rocktähteydestä. Jostain syystä haaveeseen ei liittynyt kiinnostusta opetella soittamaan. Jouni Mömmö oli rocktähti, jonka soittimet irroitettiin vahvistimista, jotta ne eivät häirinneet muuta yhtyettä. Hänen tunnetuin ja pisimpään toiminut yhtyeensä, Mana Mana, teki joitain levyjä ja joitain keikkoja, jotka teoksen kuvauksesta päätellen epäonnistuivat tavalla tai toisella. Soittajat eivät olleet paikalla, ja jos olivatkin, eivät olleet läsnä vaan enemmän tai vähemmän päihtyneitä.

Mömmön kuolema epäonnistuneen itsemurhayrityksen jälkeen herätti hänen ystävänsä ja tuttavansa. Mömmön maine alkoi kasvaa ja hänen musiikillista näkemystään alettiin arvostaa.  Nopeasti Mömmön kuoleman jälkeen eri kokoonpanoilla esiintymistä jatkanut Mana Mana sai kulttibändin maineen. Teoksen viimeisessä luvussa nostetaankin esiin niitä lukuisia suomalaisia bändejä ja muusikoita, jotka ovat tavalla tai toisella saaneet Mana Manalta ja Jouni Mömmöltä vaikutteita. Kerrotaanpa Dead Kennedys -yhtyeen Jello Biafran olleen innostunut Mana Manan kitaristin Otran soitosta ja asenteesta.

Totuus palaa on ainoa Mana Manan levytys Jouni Mömmön elinaikana, jolla soittaa yhtyeen varsinainen kokoonpano.

S. A. Arkon koostama elämäkerta on tärkeä kulttuurihistoriallinen teko, joka nostaa näkyviin elinaikanaan marginaaliin jääneen, mielenterveysongelmista, sivullisuudesta ja hylkäämisistä kärsineen sekä nuorena menehtyneen Jouni Mömmön traagisen tarinan.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *