Myötäsukaisesti mediaruhtinaasta

Lauri Karénin Yksityinen valtiomies on ainoa Aatos Erkon hyväksymä elämäkerta itsestään. Se julkaistiin vasta kun Erkko ja hänen vaimonsa Jane olivat kuolleet. Vaikka kirja on hetkittäin liian myötäsukainen, se ainakin paljastaa, mitä Sanomien suurmies itse ajatteli kotitaustastaan, jättiperinnöstään ja sen vaalimisesta, maailmanmenosta ja siihen vaikuttamisesta yleisemminkin.

Karén, Lauri : Aatos Erkko. Yksityinen valtiomies. Otava , 2018. 249 sivua. ISBN 978-951-1-32599-4.

Aatos Erkko (1932–2012) myönsi haastatteluja erittäin harvoin, mikä lienee suuren mediayhtiön johdossa toimivalle miehelle epätavallista. Hänen puheitaan siteerattiin useammin maakuntalehdissä kuin Helsingin Sanomissa, mikä on ymmärrettävää. Toimitus halusi korostaa riippumattomuuttaan, vaikka Erkko näyttää olleen melkoinen itsevaltias, ainakin jos uskomme Lauri Karénin (1927–2006) kirjoittamaa elämäkertaa Yksityinen valtiomies.

Kirja perustuu pitkälti Aatos Erkon haastatteluihin; muut tätä Sanomien suuromistajaa ja kansainvälisestikin arvostettua vaikuttajaa kuvailevat teokset ovat syntyneet ilman kohteen omaa myötävaikutusta. Toki tekijä keskusteli kirjaa tehdessään myös monien muiden media-alan ihmisten ja poliitikkojen kanssa.

Tilatun kirjan kohtalona hyllytys

Kirjan synty- ja julkaisuhistoria on sinänsä mielenkiintoinen, ja sitä valaisevia esipuheita on teoksessa peräti kolme. Kirjoittajan puheenvuoron, joka sisältää lähinnä vain kiitokset eri suuntiin, lisäksi teoksen taustaa valottavat Lauri Karénin tytär Michelle, joka tapasi isänsä esimiehen jo pienenä tyttönä ja muistaa hänet leppoisana joskin vähäpuheisena hahmona, perheystävänä jonka kylässäkäynti tuntui valtiovierailulta. Michelle Karénin mukaan kirja oli nimenomaan tilaustyö: Aatos Erkko pyysi jo eläkkeelle siirtynyttä, Helsingin Sanomien ulkomaankirjeenvaihtajana toiminutta Lauri Karénia tehtävään.

Kun elämäkerta sitten valmistui, Erkko luki sen, piti lukemastaan – ja sulki teoksen omaan kassakaappiinsa. Sinne se jäi hänen kuolemansa jälkeenkin, koska vaimo Jane Erkko ei halunnut sitä julkaistavaksi, vaikka Aatos Erkko oli nimenomaan ilmoittanut, että kirjan saisi hänen kuoltuaan julkaista.

Jane Erkon kuoleman jälkeen Michelle Karén etsi isänsä käsikirjoituksen ja tarjosi sitä Otavalle, joka oli aiemmin julkaissut Helsingin Sanomien ja sen omistajasuvun vaiheita valottavan teoksen Loistavat Erkot – patruunat ja heidän päätoimittajansa (Antti Blåfield, 2014). Tieto kirjan ilmestymisestä aiheutti viime talvena jopa jonkinlaista pikkukohua ainakin media- ja kustannusalan piireissä.

Erkkojen kotona otettu perhekuva luultavasti 1940-luvun lopulta. Aatos Erkko on kuvassa keskellä. Kuva arvosteltavasta teoksesta / Päivälehden arkisto.

Kansainvälistä mutta kylmää

Sukutausta ja lapsuudenperhe määrittivät Aatos Erkon elämän. Isoisän, Eero Erkon, perustamasta Päivälehdestä oli tasavallan ensi hetkillä ja jo ennen niitäkin tullut Helsingin Sanomat, joka isän, Eljas Erkon, kaudella kasvoi maan suurimmaksi sanomalehdeksi. Se synnytti ympärilleen kokonaisen lehtiperheen, josta puolestaan tiedonvälityksen monipuolistuessa kasvoi moneen suuntaan haarautuva ja useisiin maihin etabloituva mediatalo. (Tosin nyttemmin ”rönsyjä on karsittu”, kuten talouselämässä on tapana nimittää innostuksen vallassa, mutta hiukan harkitsemattomasti tehtyjen laajennusten peruuttamista ja perusbisnekseen keskittymistä).

Lapsuudenkodin ilmapiiri vaikuttaa olleen käsittämättömän kylmä. Lehtiyhtiötä johtavalla ja aktiivisesti politiikkaa tekevällä Eljas Erkolla ei ollut aikaa lapsilleen, eivätkä isän ja pojan välit muodostuneet läheisiksi myöhemminkään. Myös suhde äitiin oli viileä. Liikuttavaa on, että Aatos Erkko nimeää läheisimmäksi ihmiskontaktikseen lapsuudenperheensä sveitsiläisen lastenhoitajan.

Vanhemmille oli täysin selvää, että mediayhtiön miespuolinen perijä ottaa huostaansa yrityksen, joka jo Eljas Erkon aikana oli alkanut kasvaa. Ilta-Sanomat oli perustettu Helsingin Sanomien iltapäiväpainokseksi Mäntsälän kapinan aikaan 1932; sitä ennenhän lehden painatuksen jälkeen tietoon tulleista uutisista tehtiin kaduilla kaupattavia ”sähkösanomia”. Vaikka Aatos Erkko ei käynyt lukiota loppuun, hän pääsi isänsä suhteilla opiskelemaan Columbia Universityn journalistikouluun. Amerikasta tarttui uusia ideoita, joita sitten sovellettiin Sanomissa; Aatos itse ryhtyi Viikkosanomien päätoimittajaksi 21-vuotiaana.

Viikkosanomien päätoimittaja Aatos Erkko työpöytänsä ääressä 1953. Kuva: Wikimedia Commons.

Yksityistä diplomatiaa

Lehtiyhtiön päivittäisessä operatiivisessa toiminnassa Erkko työskenteli reilut 20 vuotta, suurimman osan ajasta toimitusjohtajana, kunnes vetäytyi vuonna 1976 hallituksen puheenjohtajaksi. Kirjan mukaan hän tuolloin myös ”vapautui viemään Suomea maailmalle pienen maan keskeisenä kansainvälisenä vaikuttajana ja kaikkein korkeimman tason yhteyksien solmijana ja ylläpitäjänä”.

Määritelmä ei ole Erkon itsensä esittämä – hänen kykyjään yksityisenä diplomaattina kehuvat kirjassa monet. Esimerkiksi presidentti Martti Ahtisaari toteaa, että ”Aatos Erkolle aukeavat monet sellaisetkin ovet, jotka pysyvät kiinni kaikkien muiden suomalaisten edessä”. Näyttää olevan näin; mediamoguli Rupert Murdochin, ruotsalaisen Wallenbergin suvun ja huippudiplomaatti Henry Kissingerin lisäksi hänen ystävä- ja tuttavapiiriinsä lukeutui monia muita vaikuttajayksilöitä, muun muassa Ruotsin kuningas perheineen.

Kirjoittaja kertoo – osin Erkon omiin sanoihin, osin toisten suomalaisten median, talouselämän ja politiikan vaikuttajien haastatteluihin nojautuen – useita esimerkkejä tilanteista, joissa ainoastaan Aatos Erkon laajat suhteet ovat tuoneet Suomeen vaikkapa kansainvälisiä kokouspuhujia. Erkko itse ei ole yleensä ollut näissä tilanteissa näyttävästi esillä, mutta vieraat ovat saaneet arvonsa mukaisen kohtelun ja kestityksen hänen kirkkonummelaiskartanossaan.

Varsinaiseen politiikantekoon Aatos Erkko ei näytä tunteneen minkäänlaista vetoa. Ei, vaikka Mauno Koivisto toisen presidenttikautensa aikana pyysi häntä Suomen suurlähettilääksi USA:han.

Aatos Erkko (oik.) esitteli helmikuun 1981 venemessuilla Urho Kekkoselle entisoityä Kultaranta II -venettä. Kuva arvosteltavasta teoksesta. © Hans Paul / Lehtikuva.

2000-luvun alkuvuosien maailma oli toisenlainen

Toimitusjohtajan tehtävät jätettyään Aatos Erkko pysyi Sanomien hallituksen puheenjohtajana aina vuoteen 2001 eli lähes seitsemänkymppiseksi. Hän ei silloinkaan varsinaisesti jättäytynyt eläkkeelle, vaan jatkoi työtä mukavilta ja läheisiltä tuntuvien asioiden parissa – ja vastasi lopulta omalla tavallaan muistelmia ja/tai elämäkertaa koskeviin pyyntöihin.

Se, että teos on kirjoitettu melkein 15 vuotta sitten, näkyy aihepiirissä, asioiden käsittelytavassa ja kielessä. Vuosituhannen alussa printtilehdillä meni vielä lujaa, Sanoma-konserni kasvoi kohisten sekä Suomessa – etenkin WSOY-kaupan myötä – että ulkomailla. Koko Euroopan valloitus oli odotettavissa ihan niillä hetkillä, eikä digitaalisuuden uskottu muodostavan minkäänlaista uhkaa. Kansainvälinen turvallisuuskin tuntui olevan hallinnassa tukevammin kuin nyt.

Joko tuo auvoinen tilanne tai kirjoittajan asenne aiheuttaa sen, että Aatos Erkko näyttäytyy elämäkerran lehdillä lähes erehtymättömänä ja moneen suuntaan kurottavana ihmisenä. Hän suunnittelee Sanomalan painon tilaratkaisuja osaavammin kuin oikeat arkkitehdit, kestitsee kirkkonummelaiskartanossaan maailmanpolitiikan mahtimiehiä, visioi tulevaisuutta vuosikymmenten päähän mutta siteeraa samalla sanatarkasti 1600-luvun oppineita ajattelijoita. Jossakin kohtaa lukija alkaa ihmetellä, eikö vuosikymmenten varrelle ole mahtunut edes pientä, jälkeenpäin hauskana anekdoottina kerrottavaa tohelointia. Ehkä niitä tehtiin yhtiössä vasta sen jälkeen, kun Erkko oli hellittänyt otteensa vallan kahvasta?

Myös suomen kieli on muuttunut – ’tehtäväkuva’ ja ’elämänkerta’ särähtävät nykylukijan korvaan, samoin muutama muu kirjassa käytetty ilmaus. Mutta mielenkiintoinenhan teos toki on. Mielestäni kirjan parasta antia ovat pohdinnat sukutaustan, kasvatuksen ja perinteiden vaikutuksesta ihmisen elämään. Kultalusikka suussa syntyminen kun ei aina ole ihan kivaa: Aatos Erkolle se taisi olla varsinainen trauma koko hänen elämänsä ajan. Suuria paljastuksia on turha odottaa, mutta kirjasta kyllä selviää, mitä Aatos Erkko itsestään, elämästään ja elämäntyökseen uskotusta mediakonsernista – muusta maailmanmenosta ja siihen puuttumisestaan puhumattakaan – ajatteli.

Selviää kirjasta sekin, mikä mediaruhtinaasta olisi tullut, jos hän olisi nuorena poikana saanut vapaasti valita ammattinsa.

Aatos Erkko olisi halunnut mennä merille.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *