Helsingin Sanomista on kirjoitettu useita kirjoja. Omissa muistelmissaan näkemyksensä ovat esittäneet mm. musiikkikriitikko Seppo Heikinheimo (Mätämunan muistelmat, Otava 1997) ja valokuvaaja Kalle Kultala (Kuvien palvelija, Tammi 1985) sekä päätoimittajat Keijo K. Kulha (Elämää apinalaatikossa – päätoimittajan näkökulma julkisuuteen, Edita 2002) ja Janne Virkkunen (Päivälehden mies, WSOY 2013). Vanhempaakin kirjallisuutta on: Pertti Klemolan Helsingin Sanomat – sananvapauden monopoli (Otava 1981) nimesi lehden suoranaiseksi valtiomahdiksi, ja sen edeltäjää, Päivälehteä, ovat muistaneet niin aikalaiset kuin tutkijat.

Myös lehden omistajasuku on ollut esillä kirjoissa eri aikoina: niin Päivälehden perustaja Eero Erkko kuin hänen poikansa Eljas ovat saaneet omat elämäkertansa (Seppo Zetterberg: Eero Erkko, Otava 2001; Ohto Manninen – Raimo Salokangas: Eljas Erkko. Vaikenematon valtiomahti, WSOY 2009). Yhtiön viimeisestä suuresta henkilöomistajasta on Leena Liukkonen kirjoittanut keskusteluihin ja kirjeenvaihtoon perustuvan teoksen (Aatos, Siltala 2014). Lisäksi lehti ja sen tekijät ovat olleet esillä lukuisissa kulttuurihenkilöiden muistelmissa; Päivälehden arkistoonkin on koottu sadoittain lehteä tavalla tai toisella koskevia haastatteluja.

Toimittaja Antti Blåfieldilla on siis ollut käsissään valtaisa aineisto, kun hän on lähtenyt kirjoittamaan Loistavat Erkot -teostaan, jonka alaotsikkona on Patruunat ja heidän päätoimittajansa. Kirja kuvaa valtakunnan päälehden kehitystä mielenkiintoisesta näkökulmasta: kolmen kustantajan – isän, pojan ja pojanpojan eli Eero, Eljas ja Aatos Erkon – sekä lehteä heidän aikanaan luotsanneiden 18 päätoimittajan kautta. Jokerina pakassa on yhdeksästoista – hänen päätoimittajakautensa ajoittuu pääosin patruunoidenjälkeiseen aikaan.

Läsnä mutta sivussa

Kirjan kansikuva pistää lukijan hieraisemaan silmiään: ei kai tuo pönkkähameinen neitonen kuulu sukuun? Tuskinpa tuon ikäinen on vielä päässyt päätoimittajaksikaan? Missä Erkot ovat?

Lukijalle-osion ensiriveiltä löytyy selitys: mannekiinin takana seisoo Aatos Erkko, selin katsojaan. Blåfieldin mukaan tämä kuvaa kustantajan asemaa: hän vaikuttaa ja piiloutuu, omistaa ja luopuu, on läsnä mutta silti sivussa.

Aatos Erkkoon nähden tämä ehkä pitääkin paikkansa, mutta hänen isänsä ja isoisänsä olivat kyllä huomattavasti näkyvämpiä hahmoja. Toki myös Aatos osallistui lehdentekoon, alkuaikoina suorastaan huvittavan pieniin yksityiskohtiin puuttuen. Vasta viimeisinä vuosinaan hän vetäytyi, tekisi mieli sanoa että erakoitui, ja sai jonkinlaisen myyttisen maineen sekä yhtiössä että etenkin sen ulkopuolella.

Kuten sanottu, teoksen lähdeaineisto on todella runsas. Kirjallisuusluettelo on seitsemän sivun mittainen, ja painamattomina lähteinä on mm. 130 Päivälehden arkistoon tallennettua sekä yli 30 kirjoittajan tekemää haastattelua. Tämän kaiken sulattaminen ja sen muokkaaminen jänteväksi, järkevän mittaiseksi (kaikkine lähdeluetteloineen ja henkilöhakemistoineenkin kirja jää alle 400 sivun!) on ollut melkoinen työmaa. Mutta siinäpä se toimittajan ammattitaito onkin: täytyy osata yhdistellä, analysoida, jättää tarpeeton sälä pois mutta pitää lukijan mielenkiintoa vireillä tarjoilemalla kiintoisia anekdootteja, liikkua makrotasolta mikrotasolle ja takaisin jutun juonta kadottamatta…

Eli kuten itseoppinut sanomalehtimies Eero Erkko juristikoulutuksen saaneelle diplomaattipojalleen Eljakselle opetti: ”Pääasia on ensin paneutua hyvin sisälle aiheeseen, hankkia siitä mahdollisimman monipuoliset tiedot ja panna ne paperille hyvässä muodossa. Mutta tärkein kaikessa on sisällys. Kun se on selvillä, saa sitten helposti sille muodon. Sillä paras muoto on se, joka on yksinkertaisin ja selvin.”

(No juu, tuossa on tietysti ohjetta muillekin kuin lehtimiehille…)

Aatteen paloa ja nurkanvaltausta

Helsingin Sanomien edeltäjä, Päivälehti, kuuluu niihin yrityksiin, jotka saivat alkunsa 1800-luvun lopun kansallisuusaatteesta. Samoihin aikoihin perustettiin mm. Kansallis-Osake-Pankki, vakuutusyhtiöt Suomi ja Pohjola sekä kustannusyhtiö Otava.

Päivälehden perustajista Juhani Aho ja Arvid Järnefelt vetäytyivät jokapäiväisestä vastuusta, mutta lakiopintonsa kesken heittänyt Eero Erkko ja hänen aisaparinsa, lehden toimitussihteerinä toiminut E. O. Sjöberg jatkoivat lehdentekoa sinnikkäästi siitäkin huolimatta, että suuriruhtinaskunnan sensuuriviranomaiset ehtivät vuosien 1890–1904 välillä lakkauttaa lehden peräti 11 kertaa (taitaa olla Suomen ennätys?)

Kuva: Sunnuntaipäivän viettoa Seppälän talon kaivolla 1889. Pekka Brofeldt (vas.), Elisabet Järnefelt, Elli Järnefelt, J. H. Erkko, Seppälän talon emäntä, Aino Järnefelt, Kasper Järnefeltin puoliso Emma Järnefelt, Eero Erkko, Kasper Järnefelt, Eero Järnefelt ja Armas Järnefelt. Kuva: Juhani Aho, Otavan arkisto.

Viimeisin, ”lopullinen” lakkautuspäätös tehtiin lehden juhannusnumeron perusteella. Pääkirjoitus oli näet iloinnut ”valon voitosta” viittaamatta sanallakaan viikkoa aikaisemmin tapahtuneeseen kenraalikuvernööri Bobrikoffin murhaan, mutta sekä aikalaiset että etenkin viranomaiset osasivat kyllä lukea myös rivien välistä ja ymmärsivät, ettei kyse ollut kesäpäivänseisauksesta.

Eero Erkko ei ollut mukana, kun Helsingin Sanomat syksyllä 1904 perustettiin. Hän oli maanpaossa ja lehtimiesoppia hakemassa USA:ssa, mutta ilmaantui jo keväällä 1905 lehden ympärille ryhmittyneisiin piireihin ja nuorsuomalaiseen puolueeseen. Blåfieldin kirja näet käsittelee jonkin verran myös viime vuosisadan alkuvuosien puoluepolitiikkaa. Päähuomio on toki lehdessä, sen tekijöissä ja omistajissa: Eero Erkko voitti lehdessä ja lehdestä käydyt linjataistelut, mutta kiinnostavaa on havaita, että ajan lehtimiespiireistä versoo erilaisia kytkentöjä meidän päiviemme Sanoma-konserniin – aina Aku Ankkaan asti.

Erkot eivät alun alkaen olleet suuromistajia, ei sinne päinkään. Vuonna 1917 Eero Erkolla oli vain kaksi Helsingin Sanomien osaketta, mutta vuonna 1923 hänen hallussaan oli jo neljännes yhtiöstä. Ja kun Eero vuonna 1927 kuoli, ostivat hänen leskensä Maissi ja poikansa Eljas lehtiyhtiön taloudenhoitajan leskeltä tämän osakkeet ja saivat määräysvallan yhtiössä.

Tarmokkaista uudistajista kehityksen jarruiksi

Seuraavien vuosikymmenten aikana Helsingin Sanomat, joka oli alkuvuosinaan hävinnyt uutiskilpailuissa sekä Uudelle Suomettarelle että Hufvudstadsbladetille, nousi haastajan asemasta markkinajohtajaksi. Menestyksen syitä löytyy niin yhtiön ulko- kuin sisäpuolelta. 1930-luvulla lehti oli avarakatseisempi ja liberaalimpi kuin jyrkän oikeistolainen Uusi Suomi. Eljas Erkko osasi nuukailla ja pitää menot kurissa, vaikka pitikin vanhanaikaisen patruunan tavoin huolta henkilöstöstään. Yhtenä merkittävänä syynä oli myös se, että omistaja ei juurikaan ottanut yhtiöstä rahaa ulos: se, mitä ”viivan alle” jäi, jäi myös hyödyttämään yhtiötä. Sanoma Oy laajeni, perusti Viikkosanomat ja tuli samalla panneeksi alulle kokonaisen aikakauslehtiperheen, joka laajeni lehtiostojen myötä.

Kuva: Eljas Erkko

Erityisesti 1980-luku oli Sanomissa, kuten tietysti kaikkialla muuallakin, jatkuvan kasvun kautta, ja lehtien ohella yhtiössä tehtiin paljon muuta: esimerkiksi taitoluistelun MM-kisojen saaminen Helsinkiin vuonna 1983 oli pitkälti Aatos Erkon ja hänen taitoluistelusta innostuneen vaimonsa Janen ansiota, ja itse kisat varsinainen suurponnistus, jossa sanomalaista rahaa, aikaa ja energiaa ei säästetty.

Vuonna 1994 Helsingin Sanomat nousi Pohjoismaiden suurimmaksi sanomalehdeksi. Menestyksen vuosina syntyivät myös lehden muhkeat sunnuntaisivut ja aikakauslehtikonseptilla toimitettava HS Kuukausiliite; muita aikakauslehtiä perustettiin jos kohta lopetettiinkin.

Kirjasta käy hyvin ilmi se, miten jokainen yhtiön kolmesta ”patruunasta” on ollut aluksi hyvinkin uudistusmielinen, mutta loppuaikoinaan toiminut lähinnä kehityksen jarruna. Eero Erkon persoona ei kovin yksityiskohtaisesti valotu, mutta Eljasta ja Aatosta yhdistää samankaltainen luonne. Molemmat olivat kiivaita ja itsevaltaisia ja johtivat yhtiötä melko intuitiivisesti ja impulsiivisesti. Toki molemmilla oli myös hyviä ideoita: Aatos pani alulle Helsingin Sanomissa ilmestyneen, kaupungin kortteleista kertoneen sarjan, joka myöhemmin ilmestyi kirjoina, toi yhtiölle hyvin rahaa ja toimittajalleen Valtion journalistipalkinnon.

Kirjankustannustoiminta ei siltikään laajentunut merkittäväksi liiketoiminnaksi ennen kuin sitten, kun Sanoma osti WSOY:n, pilkkoi ja myi sen – pitäen itsellään kustantamon kannattavimman osan eli oppimateriaalituotannon. Aatos Erkon alullepanema oli myös Helsingin Sanomien toimittajakoulu, joka ehti reilun 20 vuoden aikana tuottaa lehdelle suuren määrän toimittajia ja päätoimittajia. Esimerkiksi vuosituhannen vaihteen johtokolmikko Janne Virkkunen, Heleena Savela ja Reetta Meriläinen olivat kaikki Sanomien toimittajakoulun kasvatteja kuten myös moni muu Sanoma-konsernissa työskennellyt ja urallaan merkittäviin tehtäviin edennyt toimittaja. Toimittajakoulu varmasti vauhditti työuraa, mutta Sanomiin toki rekrytoitiin myös ”ulkopuolisia”. Muutama haastateltu kylläkin toteaa kirjassa, että heidän oli vaikeampi tottua talon tapoihin ja omaksua Helsingin Sanomien julkilausumattomat toimitusperiaatteet. (Kokemukseni mukaan tällaisia on tietysti kaikissa lehdissä. Ne sisäistää työvuosien mittaan – ellei sitä ennen ehdi irtisanoutua.)

Lehdistön ja ihmisten historiaa

Vaikka kirjan alaotsikossa mainitaan pelkästään lehtitalon omistajat ja päätoimittajat, Blåfield tulee samalla kirjoittaneeksi oivallisen lehdistöhistoriallisen teoksen. Siinä valotetaan monia sellaisia prosesseja, joita aiemmin ei ole ainakaan näin laajasti kuvailtu. Tässä yhteydessä lienee hyvä mainita, että kirja on osa Helsingin Sanomain Säätiön rahoittamaa Helsingin yliopiston Päivälehti–Helsingin Sanomat 1889–2019 –tutkimushanketta. Blåfield toteaakin saaneensa opastusta ja tukea, ohjausta ja valvontaa sekä tutkimushankkeen johdolta että Helsingin Sanomain Säätiön historiatoimikunnalta, johon kuuluu ihmisiä sekä yliopiston että lehtitalon piiristä. Toki hänen hallussaan on myös melkoinen määrä ns. sisäpiiritietoa, onhan Blåfield työskennellyt Helsingin Sanomissa useissa eri tehtävissä, viimeksi pääkirjoitustoimituksen esimiehenä.

Alaotsikkonsa mukaisesti teos kertoo paitsi patruunoista, myös heidän päätoimittajistaan. Eero Erkon myrskyisiin linjataistelujen vuosiin heitä mahtui puolenkymmentä; Eljas Erkon viidelle vuosikymmenelle yltäneellä kaudella lehteä luotsasi hänen lisäkseen yksi ainoa mies, Yrjö Niiniluoto, Aatos Erkon aikana toimitus työskenteli koko ajan kahden, jopa kolmen päätoimittajan johdolla. Sanomissa alkoi – monen muun suomalaisen vanhan sukuyhtiön tapaan – vaikuttaa myös ns. kasvoton raha, jonka liikkeitä palkatut toimitusjohtajat ja heitä avustavat ulkopuoliset konsultit pyrkivät paremmalla tai huonommalla menetyksellä ohjailemaan.

Toimituksen suvereniteetti ei kuitenkaan näytä horjuneen ennen vuotta 2013, jolloin vain kolme vuotta aiemmin päätoimittajaksi – ja myös sanomalehtiyhtiön kustantajaksi – palkattu Mikael Pentikäinen sai potkut. Aatos Erkko oli kuollut 2012, ja jo useita vuosia aikaisemmin hän oli vetäytynyt toimituksellisen toiminnan ulkopuolelle, vaikka oli aiempina vuosinaan ollut innokkaasti neuvomassa ja ohjailemassa – niissäkin pikkuasioissa, jotka eivät hänelle kuuluneet.

Antti Blåfield kuvailee Aatos Erkon vetäytymistä ja kuolemaa ”koneistoa kiinnipitäneen pultin putoamiseksi” ja toteaa, että vasta jälkeenpäin pystyttiin näkemään, miten Aatos Erkon asenne oli ollut kuin levitetty sateenvarjo – toimituksella oli vapaus tehdä työtään, ulkojournalistisin motiivein ei lehteen pystynyt vaikuttamaan. Eri asia sitten on, että Erkon omat sympatiat ja antipatiat näkyivät lehdessä; ”isännän ääni” kuului, ja koska kyseessä oli pääkaupungin ja valtakunnan suurin lehti, sillä oli huomattava vaikutusvalta niin poliittisissa kuin kulttuuripiireissä sekä myös talouselämässä.

Antti Blåfield on selkeä, sujuvasanainen kirjoittaja, joka enimmäkseen onnistuu tekemissään yhteenvedoissa ja analyyseissa. Jossakin kohtaa – kuten nostaessaan esiin muutamien Aatos Erkon uskottujen miesten kompleksiset isäsuhteet – hän luiskahtaa mielestäni ylitulkintaan, ja jotkut toimituksen sisäisten intrigien kuvailut ovat vähän liian yksityiskohtaisia. Ainakin lukija, joka ei henkilökohtaisesti tunne erilaisten kiistojen osapuolia, joutuu niiden kohdalla kiusaukseen kääntää useampia sivuja kerralla. Mutta kokonaisuutena kirja on kiinnostava ja lukemisen arvoinen.

Olisin mielelläni lukenut lisää – tai ylipäänsä edes vähäsen – patruunoiden taustavaikuttajistakin. Kaikkien kolmen Sanomien suurmiehen takana on näet ollut ilmeisen voimakastahtoinen nainen. Sen enempää Eero Erkon vaimo Maissi, Eljas Erkon vaimo Violet kuin Aatos Erkon vaimo Janekaan ei näytä jättäytyneen lehtiyhtiön päätöksenteon ulkopuolelle, vaikkei heitä toimituskokouksissa nähty.

Onkohan historiatyöryhmän mieleen juolahtanut, että myös kyseisestä rouvakolmikosta saisi kiinnostavan kirjan?