Sielun saarille -teoksen kirjoittajien, Vesa Takalan ja Jyrki Härkösen taustat kielivät kaksikon olevan hyvin perehtynyt nykypäivän venäläisluostareihin: esipuheen mukaan he ovat perheineen kiertäneet Suomen lähialueiden luostareita jo neljänkymmenen vuoden ajan. Lisäksi kirjoittajilla on myös ammatillinen side ortodoksikirkkoon: Takala on ortodoksisen kirkon rovasti, minkä lisäksi hän on toiminut lehtikuvaajana ja kuvittajana; hän on myös vastuussa valtaosasta kirjan paikoin jopa eteerisen kauniista kuvista. Valokuvat on soinnuttanut yhteen tekstin ja kartan kanssa taittaja Iiris Kallunki. Toinen kirjoittaja, Jyrki Härkönen, on tietokirjailija, joka on kirjoittanut erityisesti ortodoksiseen uskoon liittyen.

Kirjan vahvuus onkin ainutlaatuisen oven avaaminen kiehtovaan ortodoksiluostareiden maailmaan aivan lähiseuduillamme. Se ei nimittäin hankalista lupakäytännöistä johtuen välttämättä onnistu ihan jokaiselta. Tekijät kiittävätkin saatteessa nimeltä mainiten lukuisia metropoliittoja ja luostareiden johtajia, jotka ovat antaneet siunauksensa kirjaprojektille.

Miksi luostariin?

Teos alkaa johdannolla luostarihengellisyyden filosofiaan. Kirjoittajat vastaavat varmasti monia luterilaisia rivikristittyjä askarruttavaan kysymykseen: miksi ihmeessä kukaan nykypäivän ihminen haluaisi luopua mukavuuksista ja vetäytyä luostariin viettämään enemmän tai vähemmän askeettista yhteisöelämää?

Kysymys on mielestäni relevantti siitäkin huolimatta, että kokemuksellinen hengellisyys etenkin pyhiinvaelluksen muodossa on kasvattanut suosiotaan myös pääosin protestanttisessa Suomessa; enemmän tai vähemmän uskonnollisten suomalaisten ponnisteluja Santiago de Compostelan luostarien täplittämällä reitillä on saatu seurata televisiosarjassa saakka. Silti kaiken elämyksellisyyden keskellä vaeltajalla ei välttämättä aina ole tietoa luostarihengellisyyden rikkaasta perinteestä.

Niin idässä kuin lännessäkin, yhtä hyvin myöhäisantiikissa kuin myöhemmin, luostareihin on vetäydytty kokonaisvaltaisemman hengellisyyden ja sitä kautta täydemmän elämän saavuttamiseksi. Askeesi palvelee aistillisista tarpeista vapautumista ja mahdollistaa hiljaisuuden viisauden tutkiskelun. Tutkiskelua tukee elämä luostarissa, jonka ajatellaan olevan ikään kuin rauhallinen, eristyksissä sijaitseva saari – tai sielun saari, johon kirjan nimessäkin viitataan.

Ennen opinahjojen avaamista kummallekin sukupuolelle luostarit tarjosivat etenkin naisille myös ainutlaatuisen mahdollisuuden intellektuaaliseen itsensä toteuttamiseen. Kristikunnan tunnetuimpia oppineita naisia (ainakin lännessä) oli keskiajalla abbedissa ja mystikko Hildegard Bingeniläinen, joka ei ainoastaan kirjoittanut laajasti erilaisista aiheista teologiasta lääketieteeseen vaan myös sävelsi. Huomionarvoista on, että kirjassa esitellyistä ortodoksiluostareista noin puolet on naisluostareita.

Toisaalta on selvää, että kaipaus askeettisempaan elämäntapaan on edelleen läsnä myös nykypäivässä. Tästä osoituksena on trendi-ilmiö downshiftaus. Vaatimatonta, luonnonmukaista elämäntapaa kaipaavat ovat myös hakeutuneet erilaisiin ekoyhteisöihin, eikä enää ole vain kyse äärimmäisestä hippeilystä. ”Tavallinen” ihminen tuntuu edelleen etsivän merkityksellisempää olemassaoloa, kaikesta materiaalisesta hyvinvoinnistamme huolimatta.

Sielun saarille on oiva matkaopas Venäjän länsiosissa ja Virossa sijaitsevien ortodoksiluostarien maailmaan. Luostarit on jaoteltu maantieteellisin perustein kahdeksaan lukuun. Ensin käsitellään Pietarin alueen luostareita, sitten siirrytään Laatokan, Syvärin, Äänisen ja Vienanmeren alueen luostareihin ja lopuksi poiketaan Novgorodin ja Pihkovan luostareissa – Viron kahta ortodoksiluostaria unohtamatta. Yhteensä luostareita esitellään 22 kappaletta ja katedraaleja kaksi (Sofian katedraali Novgorodissa ja Pyhän Kolminaisuuden katedraali Pihkovassa). Kaikkien luostareiden asukkaiden sukupuoli ei kirjasta selviä, mutta ilmeisesti munkki- ja nunnaluostareita löytyy melko lailla tasamäärä, kuten aiemmin mainitsin. Jokaisesta luostarista kerrotaan pääpirteissään sen historia ja tärkeimmät pyhäinjäännös- ja taideaarteet.

Tunnetuimpien, kuten Pietarissa sijaitsevan Aleksanteri Nevskin lavran sekä Valamon ja Lintulan luostareiden ohella kirja valottaa hienosti tunnelmaa myös paljon vaatimattomammilla ja tuntemattomimmilla ”sielun saarilla”: koskettavat, isokokoiset kuvat viestivät rauhaa mutta myös elämäniloa esimerkiksi Säntämän Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen nunnaluostarissa, joka perustettiin alun perin jo 1500-luvulla vepsäläläiskylään Laatokan rannalle. Jumalansynnyttäjän suojeluksen – Tervenitšin luostari, jossa on asunut sisaria vasta vuodesta 1991 lähtien, sijaitsee puolestaan pysähdyttävän kauniissa yksinäisessä järvimaisemassa Syvärillä. Yksi tuoreimmista luostareista on vuonna 2012 perustettu Johannes Kastajan skiitta Reomän kylässä Saarenmaalla. Sen asukkaat, mustakaapuiset nunnat, kuuluvat hallinnollisesti Keski-Kreikassa Larissan kaupungissa sijaitsevan emoluostarin alaisuuteen. Toimeentulonsa nunnat hankkivat luonnonmukaisella viljelyllä ja puutarhanhoidolla.

Itä vs länsi – historiallinen taustoitus ja sen puutteet

Ortodoksiluostarien lähihistorian ja nykypäivän asiantuntijat ja esteettisen kuvauksen taitajat eivät kuitenkaan ole täysin onnistuneet historiallisen taustoituksen kanssa.

Vaikka viimeisen vuosikymmenen aikana luostarihengellisyydestä on ilmestynyt myös suomalaista tutkimusta, kirjoittajat ovat pitäytyneet – lähteitään mainitsematta – vanhentuneessa kirjallisuudessa tai tutkimustraditiossa. Näkökulma on hyvin itä-keskeinen; johdannosta ei saa kokonaiskuvaa luostarihengellisyyden kehittymisestä ennen vuonna 1054 tapahtunutta lopullista kristikunnan jakautumista niin kutsutuksia katoliseksi kirkoksi lännessä ja ortodoksiseksi kirkoksi idässä.

Jostain kumman syystä kirjoittajat myös puhuvat Rooman valtakunnasta vielä sydänkeskiajankin yhteydessä: ”Ikonoklasmin jälkeen 900–1200-luvuilla alkoi luostareiden renessanssi. Silloin perustettiin Rooman imperiumin merkittävimmät luostarit muun muassa Athosvuorelle.” (s. 13). Nykytutkimuksessa, ainakin Länsi-Euroopassa, käsitettä Rooman valtakunta ei käytetä enää 470-luvun jälkeen, jolloin pitkän sisäisen hajaannuksen ajan katsotaan kärjistyneen viimeisen keisarin syrjäyttämiseen.

Pääpainon ollessa luostarilaitoksen itäisissä kehitysvaiheissa, teos jättää myös mainitsematta läntisen kristikunnan mahtiluostarit kuten 500-luvulla Rooman lähelle perustetun Monte Cassinon, jota historioitsija Teemu Immonen kuvaa 2012 valmistuneessa väitöskirjassaan mahdollisesti keskiajan merkittävimmäksi luostariksi, sekä nykyisen Sveitsin alueella toimineen Sankt Gallenin (perustettu 600-luvulla). Monte Cassino on erityisen tärkeä perustajansa, Benedictus Nursialaisen vuoksi: munkin luostarilleen kehittämä sääntö levisi ympäri kristikuntaa, myös itään, ja on edelleen tärkein luostarisääntöjen pohja.

Kyseinen luostarisääntö on myös hiljattain suomennettu kirkkohistorian dosentti Maiju Lehmijoki-Gardnerin ja historiantutkija Tuija Ainosen johdolla, mikä olisi ollut varmasti monelle aiheesta innostuneelle maallikkolukijallekin iloinen yllätys kirjallisuusluettelossa – mikäli sellaista olisi ollenkaan teokseen liitetty. Historiallisesta taustoituksesta jää niin ikään uupumaan maininta kotimaisista keskiaikaisista luostareista, kuten fransiskaanikoventista Kökarissa, dominikaanikonventista Turussa – tai Naantalin luostarista, joka perustettiin birgittalaissisarille 1400-luvun alkupuolella, ja jonka historian käytöstä historioitsija Eva Ahl-Waris väitteli neljä vuotta sitten.

Idän ja lännen luostarien historia on niin ikään etäännytetty toisistaan myös myöhempiä historiallisia vaiheita sivuttaessa. Esimerkiksi Katariina Suuren 1762 käynnistämällä luostarireformilla, jonka seurauksena yli puolet valtakunnan 12 000 luostarista lakkautettiin, oli läntiset vastineensa. Absolutismin vaiheittainen mureneminen heikensi myös katolisen kirkon ja sitä kautta luostareiden asemaa juuri 1750-luvulta lähtien kärjistyen esimerkiksi Ranskassa suureen lakkautusaaltoon vallankumouksen mainingeissa 1790-luvun alkuvuosina. Luostarilaitoksen uusi kukoistuskausi koettiin Venäjän lisäksi myös katolisessa Länsi-Euroopassa niin ikään 1800-luvulla.

Kommunismin aikakaudelta uuteen kukoistukseen

Kirjan kiinnostavinta, joskin täysin oman asiantuntevuuteni ja siten arviointikykyni ulkopuolelle sijoittuvaa antia on ortodoksiluostareiden synkemmän historian valaiseminen kommunismin aikakaudella.

Venäjän vallankumous sulki lähes kaikki luostarit 70 vuodeksi, poikkeuksena muutama luostari, jossa jatkui jumalanpalvelustoiminta. Yksi tällainen erikoisluvan saanut luostari on Pihkovan alueella sijaitseva Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen – Petšerin luostari. Bolševikkien vainon seurauksena tuhansia papiston jäseniä ammuttiin, kirkkoja ja luostareita häpäistiin ja niiden omaisuutta takavarikoitiin. Yksi järkyttävä esimerkki liittyy 1400-luvulla perustettuun, Vienanmeren saarella sijaitsevaan Kristuksen kirkastumisen – Solovetskin luostariin. Luostari suljettiin vuonna 1920 ja muutamaa vuotta myöhemmin saari muutettiin ”Venäjän Golgataksi”, vankien keskitysleiriksi, jota Aleksandr Solženitsyn kuvaa kirjassaan Vankileirien saaristo.

Silti vuonna 1937 yli 40 prosenttia Venäjän federaation asukkaista tunnusti edelleen avoimesti ortodoksista uskoa. Näin ollen Stalin päätti vaihtaa taktiikkaa: 1943–1944 perustettiin ortodoksisen kirkon asiainneuvosto ja uskontoasiainneuvosto, jotka molemmat olivat hallituksen alaisia mutta toimivat käytännössä salaisen palvelun osastoina. Toista maailmansotaa seurasi merkittävä luostarilaitoksen elpyminen, kun luostareita perustettiin monin verroin enemmän kuin ennen sotaa.

Nikita Hruštšovin kausi merkitsi kuitenkin jälleen taantumaa ja luostareiden sulkemisaaltoa, joka kuitenkin alkoi taittua 1980-luvulle tultaessa. Vuonna 1988, Venäjän kristillisyyden tuhatvuotispäivänä, luostareita oli toiminnassa 22 kappaletta. Vuonna 2001 luku oli jo 480 ja 2011 noin 800.

Lukuja selittää kansallisen identiteetin luomisprojekti, jossa ortodoksikirkolla ja luostareiden jälleenrakentamisella on merkittävä rooli. 2000-luvulla kirkon johto nauttiikin läheisistä suhteista poliittiseen eliittiin. Venäjän valtio on jo palauttanut noin kolmasosan vallankumouksen aikana suljetuista luostareista ja olisi valmis palauttamaan paljon lisääkin. Ortodoksinen kirkko kuitenkin epäröi, sillä lähes vuosisadan rappiolla olleiden rakennusten entisöinti nielee valtavasti rahaa.

Vaillinaisen historian tuntemuksen sekä puuttuvan lähde- ja kirjallisuusluettelon ohella Sielun saarille– teoksen miinuksena voi myös pitää arjen kuvauksen puuttumista. Munkkien ja nunnien haastattelujen kautta olisi voinut avautua vielä rikkaampi kuva luostarihengellisyydestä ja merkityksestä nykyihmiselle.

Napakampi kriittinen asenne ortodoksikirkkoa kohtaa ei niin ikään olisi ollut pahitteeksi. Saimmehan toukokuun alussa lukea Helsingin Sanomista luostarinsa jättäneen ”motoristimunkki” Jaroslav Jakubovskin haastattelun, jossa hän kärjistäen vertasi ortodoksikirkkoa Neuvostoliittoon ja totesi: Jumalaa voi tutkia jopa vapaammin kirkon ulkopuolella.