Käsittelyssä oleva kirja on Cambrigden yliopiston emeritusprofessori Göran Therbornin kirjoittama. Se perustuu sekä kirjoittajan että muiden tutkijoiden tutkimusten lisäksi myös lukuisiin tilastoihin. Eriarvoistumista on toistaiseksi tutkittu vähän. Suurin panos tätä yhteiskunnallista ongelmaa käsittelevien teorioiden pohdinnassa kuuluu yhteiskuntafilosofialle, lääketieteelle ja epidemiologialle. Therborn käsittelee teoksessaan eriarvoistumista maailmanlaajuisesti, tarkastellen yhteiskunnallisia muutoksia yhtä lailla Euroopassa, Pohjois- ja Etelä-Amerikassa kuin Afrikassa ja Aasiassakin. Tämä kirja ei ole varsinainen tieteellinen tutkimus, vaan emeritusprofessorin pyrkimys vakuuttaa opiskelijat ja tutkijat siitä, että eriarvoisuutta tulee lähestyä globaalisti ja moniulotteisesti. Teos kannustaa siirtymään aiheen pariin ja on kirjoittajan mukaan ”empiiriseen näyttöön tukeutuva kansalaispuheenvuoro”.

Eriarvoistuminen vaikuttaa elinajanodotteisiin ja kaventaa demokratiaa

Kirja alkaa heti kirjoittajan loppupäätelmällä: eriarvoistuminen heikentää ihmisten terveyttä, itsekunnioitusta, itsetuntemusta ja voimavaroja osallistua aktiivisesti maailman menoon. Therborn pitää eriarvoistumista myös kulttuurisena ilmiönä. Tätä lauselmaa pitänee tulkita siten, että eri kulttuurien edustajat kokevat ongelman toisistaan poikkeavilla tavoilla. Therborn tarkastelee globaalia tilannetta kolmella osa-alueella: taloudellinen eriarvoistuminen, vähemmistöjen ja sukupuolten tasa-arvo sekä yhteiskunnalliset hierarkiat.

Ruotsalaissyntyinen Therborn toteaa laajaa tutkimuskirjallisuutta ja useita valtioita koskevia tilastoja käyttäen, että köyhillä kansalaisilla on lyhyempi elinajanodote varakkaisiin verrattuna. Koulutus on hänen mukaansa myös merkittävä tekijä tässä, sillä korkeakoulutetut elävät pidempään kuin vähemmän koulutetut. Sosiaalisella polarisoitumisella on siis negatiiviset terveydelliset seuraukset huono-osaisten väestöryhmään. Köyhät ja vähän koulutetut myös sairastuvat yleisiin pitkäaikaissairauksiin huomattavasti nuorempina. Tämä selonteko on karmeaa luettavaa, koska se todistaa, että nyt syrjäytymisestä, huonoista työehdoista ja heikosta yhteiskunnallisesta asemasta kärsivät ihmiset tulevat myös sairastamaan hyväosaisia enemmän ja kuolemaan heitä aiemmin. Sama koskee syrjäytettyjä vähemmistöjä. Kaiken lisäksi tällä ilmiöllä on taipumus periytyä vanhemmilta lapsille.

Kuva: Henrik Berger Jørgensen, Kiina 2009.

Eriarvoisuutta on myös eri maiden välillä, sillä toiset maat lukeutuvat köyhiin kehitysmaihin samalla kun toiset ovat varakkaita, kehittyneitä maita. Tilanne muuttuu jatkuvasti, sillä viime aikoina osa kehitysmaista on pystynyt nostamaan kansalaistensa elintasoa. Therborn pitää eriarvoistumisen yhtenä haasteellisena sivuvaikutuksena myös demokratian kaventumista eli vallan keskittymistä harvojen käsiin. Hän varoittaa, että ”alaluokka” on palannut Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin. Onko se palannut jäädäkseen vai tuleeko tilanne korjaantumaan jollakin tavalla? Se jää nähtäväksi, sillä kirja ei tarjoa ennusteita.

Meillä Pohjolassa tasa-arvoasiat ovat globaalilta näkökulmalta katsottuna hyvällä mallilla, sillä lukuisten tutkimusten mukaan eniten tasa-arvoa on juuri Pohjoismaissa. Myönteisenä seikkana voidaan pitää myös muun kuin taloudellisen tasa-arvon saavuttamista viime vuosikymmenten aikana. Naisten, siirtolaisten, homoseksuaalien ja vähemmistöjen oikeudet ovat saaneet niin meillä kuin myös monissa muissa maissa vallanpitäjien huomion ja epäkohtia on korjattu. Silti Therborn näkee, että kehitys on edelleen kesken ja tällä saralla on vielä tehtävää.

Neuvostoajan sosialismi pyrki eroon eriarvoisuudesta, mutta toisin kävi

Mikä sitten synnyttää eriarvoistumista? Therbornin mukaan syynä on nykykapitalismi. ”Kapitalismin puristuksessa tasa-arvon kannattajien täytyy puolustaa kahdenlaisia oikeuksia, työläisten ja kansalaisten oikeuksia.” Jos verrataan kapitalismia ja sosialismia valtion talousjärjestelminä, niin huomataan, että jälkimmäinen todella pyrki neuvostoaikana Itä-Euroopan maissa työllisyyden edistämiseen ja eriarvoisuuden tasaamiseen. Sosialismi kuitenkin osoittautui kamppailussa tehottomaksi, mikä lopulta johti talousjärjestelmän vaihtoon.

Sosialistista talousjärjestelmää arvosteltiin muun muassa siitä, ettei se perustunut vapaalle kilpailulle ja markkinataloudelle, vaan säännöstelylle. Se rajoitti yksilöiden taloudellista toimeliaisuutta ja näin kavensi yksilönvapauksia ja mahdollisuuksien toteuttamista. Toisaalta on otettava huomioon, että myös sosialismin oloissa syntyi kokemukseni mukaan epätasa-arvoa. Nomenklatuura ja kommunistipuolueen jäsenet olivat etuoikeutetussa asemassa muihin kansalaisiin verrattuna, joten sosialismi valtiojärjestelmänä ei pystynyt todellisuudessa edistämään kansalaisten tasa-arvoa. Käytännössä sen vaikutus esimerkiksi Neuvostoliitossa oli jopa käänteinen tietyissä tapauksissa, sillä kansalaiset olivat arvoasteikolla alimmalla sijalla, kun taas sekä nomenklatuura että ulkomaalaiset olivat heidän yläpuolellaan. Nämä etuoikeutetut saivat enemmän vapauksia ja parempia palveluja. Turisteja varten toimi myös laaja verkosto kauppoja ja ravintoloita, joihin tavallisia kansalaisia ei päästetty edes sisään.

Eriarvoistuminen ei ole uusi ilmiö

Itse eriarvoistuminen on yhtä vanha ilmiö kuin yhteiskunta. Historioitsijana tiedän, että jo Homeroksen aikana oli havaittavissa polarisoituminen maanviljelijöiden keskuudessa, jolloin yhteisöissä vahvistui kaksi ääriryhmää: varakkaat ja köyhät. Maapalstat keskittyivät varakkaiden perheiden käsiin, jolloin köyhistä kyläkuntalaisista muodostui maaton palkkatyövoima. Varakkaista tuli kreikkalaisten yhteisöjen aristokratia ja köyhät alkoivat vähitellen menettää oikeuksiaan, kuten muun muassa oikeuden puhua yhteisissä kokouksissa. Tämä ikuinen, maatalousväestön piirissä alkanut prosessi levisi myöhemmin myös kaupunkeihin.

Kirjan kanta on, että oikeus tehdä työtä, oikeus työpaikkaan ja säännölliseen toimeentuloon ovat jokaisen ihmisen perusoikeuksia. Miten nämä voitaisiin taata työttömille? Vastaus tähän kysymykseen ei löydy kirjan sivuilta suoraan, mutta Therborn pohtii kirjan lopussa mahdollisia ratkaisuja. Hän toteaa, että yhteiskunnallinen yhteistyö vähenee koko ajan. Ajan haasteisiin kuuluu se, että teollisen sektorin työpaikat katoavat edelleen Euroopasta ja Yhdysvalloista halvan työvoiman valtioihin. Voisin lisätä, että työ muuttuu myös yhä tehokkaammaksi, mikä taas vähentää työn tarvetta muilla aloilla. Seurauksena on se, että tehtävää työtä on tarjolla kansalaisille hyvin niukasti. Moni ekonomisti on pohtinut keinoja työllisyyden edistämiseen, mutta vastausta tähän kysymykseen ei tunnu löytyvän.

Kuva: Occupy-liikkeen protestoijia New Yorkissa lokakuussa 2011. (David Shankbone/Wikimedia Commons)

Therborn toteaa, että nykymaailma on erittäin eriarvoinen. Onko tasa-arvo sitten saavutettavissa? Tähän kysymykseen kirjoittaja ei vastaa, mutta ehdottaa yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemiseksi tiiviimpää keskiluokan ja työmarkkinajärjestöjen välistä yhteistoimintaa sekä aktiivista kansalaiskeskustelua sosiaalisista epäkohdista. Hänen mukaansa kansalaisten oikeuksilla on mahdollista säännellä kapitalismia. Eriarvoistuminen on Therbornin mukaan siis tosiasia käsityksistämme huolimatta. Yhdysvaltalainen unelma noususta ryysyistä rikkauksiin sopii erityisen huonosti yhteen todellisuuden kanssa.

Valtioiden ajamasta ideologiasta huolimatta mahdollisuuksien tasa-arvoa on vaikea toteuttaa. Therborn on tullut siihen tulokseen, että nyt tarvittaisiin välittämisyhteiskuntaa: yhteisöä, jonka jäsenet välittäisivät toisistaan ja joka olisi yhdessä sitoutunut tukemaan jäseniensä toimintamahdollisuuksia eri alueilla. Kansalaispuheessaan Therborn vetoaa tasa-arvon kannattajiin ja rohkaisee heitä etsimään keinoja institutionaalisten ongelmien ratkaisuun.