WWF houkuttelee mainoksessaan meitä luontokummeiksi yhdistämällä naisen ja tiikerin kasvokuvat ja väittää: ”Emme ole täällä yksin. Olemme yhtä.” Samankaltainen tausta-ajatus erottuu sosiaalipsykologian professori Vilma Hännisen ja filosofi Elisa Aaltolan toimittamasta artikkelikokoelmasta Ihminen kaleidoskoopissa — Ihmiskäsitysten kirjoa tutkimassa.

Vaikka kirjan painopiste on länsimaisissa ihmiskäsityksissä, ensimmäinen puheenvuoro annetaan kolmen asiantuntijan perusteelliselle selvitykselle buddhalaisesta ihmiskäsityksestä, sen taustoista ja viimeaikaisista länsimaisista tulkinnoista. Mitra Härkönen on buddhalaisuuden tutkija, Aleksi Järvelä Japaniin perehtynyt ja Raimo Kuismanen tohtori systemaattisen teologian alalta.

Yksilöä korostava uusi buddhalaisuus ja mindfulness-tekniikka ovat kaukana alkuperäisen buddhalaisuuden minättömyyteen jalostumisesta. Olipa idän viisaus ja kehollisuus ymmärretty väärin tai oikein, sen vaikutus länsimaiseen filosofiaan on ollut ilmeinen.

Koska suomalaisen teoksen lukijoista suurin osa kantaa tietämättään tai tietoisesti antiikin tai latinaksi käännetyn filosofian perintöä, Hännisen ja Aaltolan kirja on meille arvokas itseymmärryksen väline, toivottavasti myös oppikirja. Kukin kirjoittaja vuorollaan löytää uuden tai sopivasti unohdetun näkökulman näennäisen tutuiksi toisteltuihin filosofian suuntauksiin.

Jyväskylän yliopiston filosofian lehtori Miira Tuominen osoittaa hyveiden ja onnellisuuden tavoittelun keskeltä myöhäisantiikin platonismista juonteen, jossa Porfyrius laajentaa ihmiskeskeistä ajattelua oikeudenmukaisuuteen elollisia kohtaan, erityisesti niitä kohtaan, jotka eivät vahingoita meitä.

Mielenkiintoisen lähestymistavan ihmiskäsityksiin avaa luku ihmisestä Jumalan kuvana. Kirjoittajat, dosentti Juhana Toivanen ja professori Jari Kaukua, ovat molemmat jyväskyläläisiä filosofeja. He tuovat esiin sekä juutalaista ajattelua että uusplatonisen filosofian vaikutusta kristinuskoon. Kristinuskon ensimmäisillä vuosisadoilla useista kilpailevista kannoista kirkon viralliseksi ihmiskäsitykseksi valittu tulkinta kuljetti mukanaan antiikin filosofian vaikutuksen myös islamilaisuuteen. Keskiajalla painotettiin ihmisen ruumiillisuutta. Vaikka kaikki ihmiset ovat Jumalan kuvia, tästä ei seuraa, etteikö ihmisiä voinut jakaa erilaisten ruumiiden perusteella eri ryhmiin, eikä vähiten sukupuolen mukaan.

Länsimaisen filosofian sankari on rationaalinen ihminen. Filosofian emeritaprofessori Leila Haaparanta on saanut tehtäväkseen luonnehtia koko empiirisen tieteen perustan, käytännöllisen järjen eli toiminnan järjen ja rationaalisuuden. Väistämättä aiheeksi tulee myös irrationaalisuus. Haaparanta nostaa esiin vaaran, että rationaalisuuden nimissä tunteet tulkittaisiin pelkiksi perusteettomiksi väitteiksi. Inhimilliset tunteet kertovat, mikä maailmassa on vialla ja parannettavaa. Hän muistuttaa, että vain tunteiden avulla viriää toimintaa, joka suunnataan korjaamaan epäkohtia.

Hyödyn tavoittelusta moraalikäsityksiin

Viidennessä luvussa kirjan toimittajat kääntävät kaleidoskoopin näyttääkseen, miten ihmiskäsitykset ovat määrittäneet tuntevan ihmisen. Jo Descartes’lla oli (1600-luvulla) nykyiseen aivotutkimukseen verrattavaa tunteiden tehtävien tulkintaa. Tunteet olivat välttämättömiä viestinviejinä. Hänninen ja Aaltola käyvät filosofian historian perusteellisesti läpi ja näyttävät kuinka erityisesti kärsimys, intuitio ja moraalin herääminen liittyvät tunteelliseen ihmiskäsitykseen.

Johtamisen filosofian professori Matti Häyryn artikkeli hyötyä tavoittelevasta ihmisestä siirtää tarkastelun painopisteen moraalikäsityksiin. Klassisen utilitarismin päämuotoilija Jeremy Benthamnille (1748-1832), hänen edeltäjilleen ja seuraajilleen tuntui olevan yhteistä pyrkimys mitata elämänlaatua. Yhä edelleenhän tätä yritetään. Ihmisyksilöitä punnitsemalla ei kuitenkaan päästä perille ihmisessä tapahtuneista muutoksista.

Hänninen kokoaa seitsemänneksi luvuksi tarinan historiallisesta ihmisestä. Benthamin aikalainen J. G. Herder oli humanisti ja liberalisti, jonka ihmiskäsityksessä oli olennaista historiastaan oppiva ihminen, vapaus luonnon pakottavuudesta.

Seuraava sukupolvi tavoittelikin G.W.F. Hegelin systemaattisen ja metafyysisen spekulaation kautta uutta ihmistä, joka tiedostaisi vapautensa ohjata tapahtumien kulkua. Karl Marx hioi teoriaansa ihmiselämän materiaalisista reunaehdoista, teollistumisesta ja tuotannon muutoksesta. H. Marcuse pohti 1960-luvulla Marxin ennustetta ihmisen elämän painopisteen siirtymisestä tuotannosta kulutukseen. Ihmiset ovat tyytyväisiä niin kauan kuin kuluttamisen mahdollisuudet lisääntyvät. Hänninen vetää tästä yhteyden nykyaikaan: ”Tämän tyytyväisyyden hintaa maksetaan nyt ilmastonmuutoksena.”

Käytännöllisen filosofian tutkija Tomi Kokkonen, jonka aiheena on biologinen ihminen, varoittaa vääränlaisesta vastakkain asettelusta kulttuurisen ja biologisen välillä. Tähän voidaan päätyä, jos moraalisen ja luonnollisen raja hämärtyy. Varsinkin, kun lajille epätyypillinen on tulkittu ”luonnottomaksi”, ollaan hakoteillä.

Havahtumisen teoriaa

Ihmistieteistä psykologiaa ei ole voitu sivuuttaa filosofiapainotteisessa ihmiskäsitysten kartoituksessa. Psykologian dosentti Juhani Ihanuksen ”Kerroksellinen ihminen” tavoittaa inhimillisyyden vaikeimmin tavoitettavia alueita eli tiedostamattomia prosesseja. Usein unohdetaan, että Sigmund Freudilla oli edeltäjänsä. Ensin on pohdittu luonnon tiedostamatonta ja hengen itsetietoisuutta. Ihanus näyttää, miten mielen dynamiikan ja ajatuspiintymien tutkimus ei ollut eikä se jäänyt vain psykoanalyytikkojen yksinoikeudeksi. Asiaan vihkiytymättömälle on kiinnostavaa tutustua mm. Mark Solmsin ’havahtumisen’ teoriaan, jossa ’id’ onkin tietoisuuden perusta ja ’ego’ perimmältään tiedostamaton. Jälleen on kysymys tunteellisesta ihmisestä. Yhä vahvemmin ns. yksilöpsykologiakin on omaksunut sosiaalisen vuorovaikutuksen ihmistä rakentavaksi välttämättömäksi tekijäksi.

Jos kolme ja puolisatasivuista kirjaa olisi haluttu lihottaa entisestään, ihmiskäsitysten kirjoon olisi voitu lisätä folkloristinen ja antropologinen lähestymistapa merkityksiä ylläpitävästä ja niitä luovasta yhteisöihmisestä.

Myös filosofian dosentti Jaana Parviaisen artikkeli ”Ruumiillinen ihminen” korostaa kehokokemuksia, joissa ihmisten välisyys on määräävää. Hän lainaa fenomenologi M. Merleau-Pontya, jonka mukaan on kiinnitettävä huomiota ”rihmastoihin ja suhteisiin”. Sosiaali- ja ihmistieteissä puhutaankin nykyään verkostojen sijaan ’rihmastoista’. Filosofian dosentti Erika Ruonakosken eksistentialismiin keskittyvä artikkeli on otsikoitu ”Vapaa ja vastuullinen ihminen”. J.-P. Sartren varjoon jäänyt Simone de Beauvoir tulee Ruonakosken analyysissä ansiokkaasti esiin ihmisen käyttäytymisen moniselitteisyyden ja elämän äärellisyyden merkityksen ymmärtäjänä.

Tamperelainen filosofi, professori Arto Laitinen laajentaa ihmiskäsitystä pohdinnalla yhtäläisistä ihmisoikeuksista, joiden idean hän kuvaa perustuvan ajattelutavan samanaikaiseen muutokseen Kiinassa, Intiassa ja antiikin Kreikassa 800-200 eaa. Ihmisarvon tärkeimmiksi kysymyksiksi nousevat elämän ja autonomian kunnioittaminen. Rajanveto on vaikeaa. Kuka päättää mikä on ihmisarvoista kohtelua, jos robottihoitajat oppivat kommunikoimaan? Sukupuolentutkimuksen kautta päästäänkin ihmisoikeuksien tai oikeastaan ihmisyyden normatiivisuuden ja poliittisuuden osoittamiseen, kun FT, FM Sanna Karhu kirjoittaa vallankäytön historiasta.

Arvokkainta anteeksianto ja suvaitsevaisuus

Kirjan toisen toimittajan, Turun yliopiston dosentti Aaltolan omimmalle alueelle siirrytään kirjan toiseksi viimeisessä luvussa, kun aiheena on ihminen eläimenä ja osana luontoa. Keskeisiksi nousevat kysymykset eronteoista ja vastakkainasettelusta ihmisen ja luonnon välillä. Aaltola käsittelee muun muassa varhaisimpia modernin ajan ympäristöajattelijoita. Yhdysvaltalaisen Aldo Leopoldin ”maaetiikka” 1940-luvulta poikkesi yleisestä ajattelutavasta kyseenalaistaessaan ihmisen aseman luonnonhallitsijana. Jo omien filosofian opintojen ajoiltani muistan kuinka meille ei riittänyt maailman selittäminen, vaan filosofian tehtävä oli myös muuttaa maailmaa. Nyt puhutaan ihmiskäsityksen muuttamisen akuuteista perusteista. Aaltosen mukaan meidän on ymmärrettävä ihmiseläinluonto itsessämme.

Parhaiten luutuneita ihmiskäsityksiäni räjäytti viimeinen luku ennen toimittajien epilogia. Turun käytännöllisen filosofian professori Juha Räikkä ravisteli kaleidoskooppia ja näytti, että useimmiten ihmiskäsitystä rakennetaan ainakin jossain suhteessa täydellisen ihmisen varaan. Jos huomion suuntaa inhimillisiin heikkouksiin, kuva ihmisestä tarkentuu. Inhimillisen vuorovaikutuksen arvokkaimmiksi osoittautuvat tuotteet ovatkin epätäydellisyytemme ansiota: anteeksianto ja suvaitsevaisuus.

Hänninen ja Aaltola haluavat vielä nostaa esiin erityisen ihmiselle ominaisen kyvyn itsensä arviointiin ja ennen kaikkea halun käyttää tätä kykyä. Sitä tässä kirjassa on ansiokkaasti harjoitettu.