Lembit Raid on eläkkeellä oleva Tarton yliopiston historian professori. Hän on tieteellisen uransa aikana toiminut Neuvostoliiton kommunistisen puolueen historian, sosialismin historian ja sosiologian laitoksilla sekä erikoistunut sen jälkeen väestötieteeseen ja viimeksi Viron evankelisluterilaista kirkkoa koskeviin arkistolähteisiin Tartossa sijaitsevassa Viron historian arkistossa (Eesti Ajalooarhiiv). Hänen teoksistaan voi mainita mm. virolaista marxilaista ateismia käsittelevän tutkimuksen Vabamõtlejate ringidest massilise ateismini : marksistlik ateism Eestis aastail 1900 – 1965 (Vapaa-ajattelijoiden piireistä joukkoateismiin: marxilainen ateismi Virossa 1900-1965). Siitä huolimatta, että teos sisältää neuvostotutkijoilta edellytetyn ideologisen perusvireen, se on kuitenkin arkistolähteiden käytön vuoksi paikoitellen hyvinkin kiinnostavaa luettavaa. Raidin tuorein teos on 1995 ilmestynyt Vaevatee, jonka aiheena on Tarton yliopisto kommunistisessa puoluepolitiikassa vuosina 1940-1952. Vaevatee on esitelty lyhyesti ainakin Kanavassa 3/1997.

Käsillä oleva teos ei ole varsinaisesti tutkimus vaan Tarton teologisen tiedekunnan historiaa tutkiville tarkoitettu apuväline, käsikirja. Raid on huolissaan Viron kirkkohistoriaa tutkivien arkistotuntemuksesta. Hän ei suinkaan väheksy lähdejulkaisujen merkitystä, koska hän viittaa niihin itsekin jatkuvasti, mutta hänen mielestään tutkijan on koko ajan itse etsittävä uusia arkistolähteitä. Raid ilmaisee kirjan esipuheessa huolensa siitä, että Tarton teologisessa tiedekunnassa ja parissa muussa Tartossa toimivassa teologisessa akatemiassa nykyään harjoitetussa tieteellisessä tutkimuksessa on vaarana historiallisen näkökulman sivuuttaminen. Raid kaipaa tällaista näkökulmaa erityisesti seurakuntakronikoihin, joita on viime vuosina laadittu melko paljon, ja myös virolaisen papiston osuutta Viron historiassa ja kulttuurihistoriassa koskeviin töihin. Raid varoittaa, että tarkkoja ja tosia tutkimuksia ei näiltä alueilta ole mahdollista tehdä ilman teologisen tiedekunnan historiaa koskevien lähteiden tuntemusta.

Raid on käsikirjaansa varten käynyt perusteellisesti läpi Eesti Ajalooarhiivissa olevan teologista tiedekuntaa koskevan materiaalin sekä luetteloinut ja kuvaillut sen varsin yksityiskohtaisesti. Hän on myös laatinut aineiston perusteella useita taulukoita, joista käy ilmi vaikkapa opiskelijoiden määrä tiedekunnassa, heidän kansallinen jakaumansa tai suoritettujen tutkintojen määrä. Tällaisia tutkimustyöhön pohjautuvia taulukoita on kirjassa vajaat parikymmentä ja ne ovat tiedekunnan historiaa tutkiville varsin hyödyllisiä. Kirja ei ole kuitenkaan pelkkiä luetteloita ja taulukoita, vaan se sisältää myös lyhyet suorasanaiset kuvaukset tiedekunnan historiallisista vaiheista. Lisäksi Raid on laatinut luettelot paitsi teologisen tiedekunnan historiaa myös yliopiston historiaa yleisesti käsittelevästä kirjallisuudesta. Niihin on vaikea keksiä mitään lisättävää.

Raidille tunnusomaisen pikkutarkkuuden ansiosta käsikirjan avulla on helppo päästä haluamansa aineiston jäljille. Tässä auttaa vielä kirjan lopussa oleva kymmensivuinen henkilöhakemisto. Sisältö jakautuu kahteen pääosaan. Ensimmäisessä ja lyhyemmässä (s. 11-24) Raid esittelee Ruotsin-aikaisen (1632-1710) teologisen tiedekunnan lähteistön. Toinen osa (s. 125-139) käsittää sekä Venäjän-aikaisen (1802-1917) että Viron itsenäisyyden ajan (1918-1940) teologisen tiedekunnan. Tämän osan Raid on vielä jakanut kolmeen alaosioon. Niistä ensimmäinen käsittelee opettajia ja opiskelijoita, toinen opetus- ja tieteellistä työtä ja kolmas toimintakertomuksia, pöytäkirjoja sekä kirjeenvaihtoa. Liiteosasta löytyvät muun muassa luettelot saksankielisen Theologischer Vereinin ja vironkielisen Akadeemiline Usuteadlaste Seltsin sekä eräiden kristillisten opiskelijayhdistysten arkistomateriaalista.

Tiedekunnan opettajista suurin osa on esitelty kuvien kera. Onpa muutama maisterikin saanut kuvansa mukaan. Ainoat havaitsemani virheet ovat löytyneet tiedekunnan opettajia koskevista tiedoista. Niinpä Traugott Hahn ei ollut kirkkohistorian vaan käytännöllisen teologian professori (s. 34). Werner Gruehn puolestaan oli dosenttina vuoteen 1935, ei vuoteen 1927 asti (sama sivu). Virheet eivät ole merkittäviä, mutta korostavat sitä, mitä Raid itsekin pitää tärkeänä: lähteiden äärelle on päästävä itse. Raidin laatima käsikirja on joka tapauksessa suuri helpotus niin Eesti Ajalooarhiivin käyttäjille kuin varmasti myös arkiston henkilökunnalle.

Mikko Ketola