Paul Gravettin teos on otsikoitu nimellä Tove Jansson – kuvittaja, ja nimiösivulla teoksen mainitaan sisältävän 106 kuvaa. Kuvat ovatkin pääosassa teoksessa, joka käy läpi Janssonin kuvitustyötä kronologisesti taiteilijan lapsuudesta vanhuuteen saakka. Suurikokoisissa ja hyvälaatuisissa kuvissa riittää tutkittavaa, ja kirjan ulkoasuun on muutenkin panostettu mattapintaisia ja mandariininvärissä hohtavia kansia myöten.

Kirjan alkupuolelle on valittu tunnettuja esimerkkejä Janssonin Garm-pilalehdelle tekemistä kuvituksista mutta ilahduttavasti myös vähemmän tunnettuja kuvituksia, kuten luonnoksia erikielisten muumikirjojen kansiin sekä kansikuvituksia lasten- ja aikuistenkirjoihin. Gravett tuokin esiin Janssonin varhaisuraan liittyvää tuotteliaisuutta ja monipuolisuutta lukuisia lehtiä avustaneena pilapiirtäjänä ja kuvittajana eli käyttögrafiikan tekijänä, mikä yleensä peittyy hänen taiteellisemman tuotantonsa tai muumien varjoon.

MUUMIEN KANSAINVÄLINEN SUOSIO

Ylivoimaisesti suurimman roolin teoksessa saavat kuitenkin muumit, ja Gravett kertaa hahmojen syntytarinan aiemmista tietokirjoista tutulla tavalla. Tässä piilee Gravettin kirjan heikkous: Janssonista ja hänen muumeistaan on kirjoitettu jo niin paljon, että uuden sisällön ja tuoreen näkökulman löytäminen voi olla hankalaa. Laajasti ja perehtyneesti muumisarjakuvista on kirjoittanut esimerkiksi Juhani Tolvanen teoksessaan Muumisisarukset Tove ja Lars Jansson (2000). Myös Tampereen taidemuseon Muumilaakson kustantama What’s this? Tove Janssonin muumisarjakuvia ja luonnoksia (1947–1959) vuodelta 2005 avaa nimenomaan Janssonin sarjakuvien synty- ja kehityshistoriaa museon kokoelmista löytyvien originaalien avulla. Janssonista on myös kirjoitettu kattavia elämäkertoja, joista tässä mainittakoon Tuula Karjalaisen Tove Jansson – Tee työtä ja rakasta (2013), jossa Karjalainen paitsi pureutuu taiteilijan henkilöhistorian kiinnostaviin käänteisiin myös analysoi tarkkanäköisesti taiteilijan laajaa tuotantoa kuvituksista maalauksiin.

Jo olemassa olevaan Jansson-tutkimukseen suhteutettuna Gravettin kirja muistuttaa tiivistelmää, joka ei ensisilmäyksellä vaikuta tarjoavan mitään uutta tietoa. Tässä kohdin Gravettin teoksen julkaisukonteksti tuo selvennystä: Gravett on kirjoittanut kirjan brittiläisen, visuaaliseen kulttuuriin erikoistuneen Thames & Hudson -kustantamon ”The Illustrators” -sarjaan, joka esittelee tunnettujen kuvittajien, kuten Raymond Briggsin, Judith Kerrin ja Miroslav Šašekin, tuotantoa. Gravettin teos on siis alun perin tarkoitettu kansainväliselle yleisölle esittelemään ympäri maailman valtavan suosion saavuttaneiden muumikirjojen ja -sarjakuvien tekijää.

Kansainväliselle yleisölle kirjoittaminen näkyy Gravettin tekstissä joinakin Suomeen liittyvinä faktoina, jotka suomalaiselle lukijalle tuntuvat itsestäänselvyyksinä – kuten vaikkapa naisten äänioikeuden ja kansanedustukelpoisuuden saavuttaminen tai Suomen luonnon erityispiirteeksi mainittu saarten runsas lukumäärä. Nämä faktat tuodaan kuitenkin esiin luontevasti taiteilijan identiteettiin ja elämänvaiheisiin liittyvien asioiden kautta.

Kansainvälinen kiinnostus Janssonin uraan on ymmärrettävää, sillä Janssonin muumikirjat saivat nopeasti ystäviä englanninkielisestä maailmasta ja ovat edelleen suosittuja. Ne ilmestyivät varsin nopeassa aikataulussa englanniksi – usein jopa suomenkielisiä käännöksiä ripeämmin. Gravett esittelee muumikirjojen julkaisuhistoriaa ja kuvitusten erityispiirteitä, kehittymistä ja tekniikoita hyvin tiiviisti mutta kiinnostavasti. Parhaimmillaan hän malttaa pysähtyä analysoimaan Janssonin kuvasommitteluja ja viivankäyttöä, mutta julkaisuhistoriallisen katsauksen luomiseen keskittyvässä teoksessa tällaiset kohdat ovat harmillisen harvassa.

MUUMISARJAKUVA

Muumien kansainväliseen suosioon vaikutti merkittävästi myös sarjakuva, jonka Jansson loi tilauksesta brittiläiseen sanomalehteen 1950-luvulla ja muumisarjakuva levisi siten miljoonien ihmisten luettavaksi. Muumisarjakuvien suosio on säilynyt suurena englanninkielisessä maailmassa muun muassa kanadalaisen Drawn & Quarterly -kustantamon 2000-luvulla julkaisemien laadukkaiden kokoelmien ansiosta.

Gravett tuntee Janssonin tuotannon hyvin ja esittelytekstin mukaan hän tuntee hyvin myös suomalaista sarjakuvaa. Harmillista kuitenkin on, että kontekstointi suomalaiseen sarjakuvaan jää teoksesta puuttumaan. Gravett mainitsee Janssonin varhaiset ruotsalaiset esikuvat, kuten Jocke, Nicke och Majken -sarjakuvan, mutta kirjoittaessaan muumisarjakuvien eri vaiheista hän ei kytke Janssonin työtä ja sarjakuvantekemistä ajan kontekstiin eli siihen, millainen sarjakuvakulttuuri Suomessa 1950-luvulla vallitsi.

Sarjakuvantekijänä Jansson oli 1950-luvulla melkoinen harvinaisuus, sillä ulkomaista tuotantoa olevien sarjakuvalehtien suuri suosio oli onnistunut nakertamaan kotimaista sarjakuvatuotantoa muutamia merkittäviä poikkeuksia lukuun ottamatta. Veikko ”Joonas” Savolaista pidetään Janssonin ohella toisena 1950-luvulla sarjakuvaa ammattimaisesti Suomessa tehneistä taiteilijoista, joka Janssonin tavoin teki jatkuvajuonista sanomalehtisarjakuvaa. Sarjakuvien suuntaaminen kansainväliselle yleisölle puolestaan kytkee Janssonin aikalaiseensa Tom of Finlandiin, joka teki sarjakuvansa ja kuvalliset kertomuksensa suoraan kansainvälisiin julkaisuihin. Näitä taiteilijoita Gravett ei mainitse eikä toisaalta kytke Janssonia myöskään suomalaiseen kuvitustaiteeseen.

SUOMALAISEN SARJAKUVAN HISTORIA(TTOMUUS)

Sarjakuvahistoriallisen kontekstoinnin puuttuminen johtaa Gravettin teoksessa siihen, että sekä Jansson sarjakuvantekijänä että osa sarjakuvallisista ilmiöistä jäävät irrallisiksi niitä kansallisesti ja kansainvälisesti kehystävistä perinteistä. Gravett esimerkiksi suree Janssonin sarjakuvauran päättymistä todeten:

Tulee vain mieleen, millaisia helmiä hän olisi voinut luoda, jos hän olisi tajunnut omaelämäkerrallisen sarjakuvan mahdollisuudet. (s. 69)

Nykysarjakuvan sisällä omaelämäkerrallinen sarjakuva on valtavan suosittu ja suuri genre, mutta Janssonin aktiivisten sarjakuvantekovuosien aikaan genreä ei vielä nykymuodossaan ollut. Suomessa genre yleistyi vasta 2000-luvulla ja näkyi aiempina vuosikymmeninä lähinnä pieninä kokeiluina sarjakuvan marginaaleissa. Gravettin surkutteleva huomio näyttäytyykin anakronistisena, sillä hän ei kehystä sitä kansallisella eikä kansainväliselläkään sarjakuvahistoriallisella kontekstilla.

Tove Janssonin ura sarjakuvantekijänä oli mittavuudessaan poikkeuksellinen 1950-luvun Suomessa, mutta on harmillista, että se jää historiankirjoituksessa aina myös muusta suomalaisesta sarjakuvahistoriasta erilliseksi. Sarjakuvahistoriallisen kontekstin huomioiminen auttaisi selventämään Janssonin sarjakuvien erityisyyttä suhteessa ajan muuhun sarjakuvaan. Tällaisen kontekstin auki kirjoittamista tosin hankaloittaa suomalaisen sarjakuvahistoriankirjoittamisen fragmentaarisuus ja puutteellisuus. Kotimaisen sarjakuvan historiasta ei ole ilmestynyt vuonna 1972 julkaistun (2. täydennetty painos 1982) Heikki Kaukorannan ja Jukka Kemppisen Sarjakuvat-teoksen jälkeen yhtä kokonaisvaltaista tai syvällistä esitystä. Tiedot taiteilijoista, sarjakuvista ja niiden julkaisualustoista ovat ripoteltuina eri teoksiin, lehtiartikkeleihin ja nettiteksteihin.