Vanha sanonta väittää, että tullakseen kirjailijaksi pitää ensin elää sellainen elämä, josta on jotain kirjoittamista. Kirjailija Eeva Joenpellon (1922–2004) elämässä riitti draamaa ja tapahtumia – monet niistä hyvinkin traagisia. Tie moneen kertaan palkituksi kansakunnan kertojaksi kansakunnan kaapin päälle oli pitkä, osin kivinenkin.

Helena Ruuska ei näytä jättäneen montakaan kohdehenkilönsä polulle osunutta kiveä kääntämättä. Teoksen lähdepohjaa voi hyvällä syyllä luonnehtia kattavaksi: noin 50 haastattelua, joista pääosa Ruuskan itsensä tekemiä. Lisäksi hän on käynyt läpi runsaasti lehtiartikkeleita ja kirjallisuuskritiikkejä eri vuosikymmeniltä, samoin tieto- ja kaunokirjallisuutta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkistoa varten 1970- ja 1990-luvuilla tehdyt kirjailijahaastattelut ovat nekin tärkeitä lähteitä, samoin Kai Häggmanin WSOY:n historiaa varten tekemät. Eeva Joenpeltohan kuului yhtiön kirjailijoihin 1950-luvun alusta tälle vuosituhannelle, ja 1970-luvulla hän oli yksi keskeisimmistä – Väinö Linna oli tuolloin jo lopettanut aktiivisen kirjoittajanuransa.

Kuva: Eeva Joenpelto ja presidentti Urho Kekkonen itsenäisyyspäivänä 1958.

Salanimen suojista Finlandia-voittajaksi

Ruuskan kirjan nimi on kekseliäs: se viittaa vuonna 1982 ilmestyneeseen Elämän rouva, rouva Glad -romaaniin, jonka motto puolestaan voisi hyvin viitata kirjailijaan itseensä.

”Rouva Gladilla oli unelma. Hän halusi, että ihmiset kokisivat hänen olevan läsnä, vaikka hän ei olisikaan paikalla. Niin lopulta kävikin.”

Eeva Joenpellolla näyttää olleen tuontapaisia taipumuksia sitten, kun hän oli vakiinnuttanut kirjailijanuransa. Hetkessä se ei käynyt: Ruuskan teos seuraa sammattilaisen kauppiaantyttären elämää kotikylällä ja lohjalaisessa koulukortteerissa, keskenjääneitä Yhteiskunnallisen korkeakoulun opintoja, pätkätöitä sodan varjostamassa pääkaupungissa ja rakastumista toiseen nuoreen toimittajaan, Jarl Hellemanniin.

Nuoren parin elämä kiertyy kirjallisuuden ympärille: Jallesta tulee ensin Tammen kustannustoimittaja, sitten yhtiön toimitusjohtaja. Kotirouvaksi jäänyt Eeva lukee kirjan päivässä, kaksi parhaassa ja tekee käännöksiä – enimmäkseen höttöviihdettä – salanimen turvin. (Saman salanimen taakse piiloutuu myös muutama muu suomalaiskirjailija; Jarl Hellemann itse kirjoittaa toisella nimellä kotiviinikirjan vaikka ei ole ikinä viiniä valmistanut. Kirja osoittautuu best selleriksi, mutta jatkoa sille ei tule.)

Salanimillä ilmestyvät myös kaksi ensimmäistä romaania; vasta kolmannen, Kaakerholman kaupungin (WSOY 1950) Joenpelto julkaisee omalla tyttönimellään. Virallisesti Eeva on toki rouva Hellemann. Sukunimestä hän pitää sinnikkäästi kiinni vielä silloinkin, kun 30 vuotta kestänyt avioliitto päättyy ja osapuolet ovat vähällä raadella toisensa kuoliaaksi. Henkisesti, siis.

Tuolloin Eeva Joenpelto on jo tunnustettu prosaisti, valtion kirjallisuuspalkintojakin hänelle on myönnetty monta. Lopulta niitä kertyi kaikkiaan kuusi; ensimmäinen vuonna 1952 ja viimeinen 1983.

Finlandia-palkinnon Eeva Joenpelto sai vasta 1994. Monen mielestä – ja ilmeisesti omastakin mielestään – hän olisi ansainnut sen jo aiemmin. Tuolloinkin palkinnon ympärillä riitti kähinää, joskin muutamat monimutkaisen tapahtumasarjan vaiheet jäävät vähän hämäriksi. No, kabinettipolitikoinnista ja kahdenkeskisistä keskusteluista ei välttämättä missään ole tehty tarkkoja muistiinpanoja. Ei edes eikä etenkään kirjallisissa piireissä.

Matka salanimellä kirjoittavasta kotirouvasta Finlandia-voittajaksi ja maan arvostetuimpiin kuuluvaksi prosaistiksi on pitkä ja vaiheikas. Ruuska kuvaa sitä ikään kuin kohdehenkilönsä rinnalla kulkien: tyypillistä tekstille on, että hän nimittää kirjailijaa usein tuttavallisesti vain Eevaksi ja pyrkii valottamaan tämän tunteita ja ajatuksia silloinkin, kun niistä ei ole täyttä varmuutta. Tämän voinee kirjailijaelämäkerrassa sallia – etenkin kun haastatteluihin ja kirjallisiin lähteisiin perustuva kerronta on nootitettu huolellisesti.

Kertomuksia kustantamon kulisseista

Helena Ruuska kuvaa värikkäästi viime vuosisadan loppupuolen ristiriitaista maailmaa ja erityisesti suomalaista kulttuuri-ilmapiiriä: modernismin voittokulkua, vihaisten nuorten miesten (ja miksei naistenkin) esiinmarssia 1960-luvulla, umpipolitisoitumista jota Joenpelto ei hyväksy. Hän kuvaa kirjailijan kipuilua silloin, kun sopivaa aihetta ei löydy, tekstinteko tökkii ja kritiikki kolhii, kertoo lukuisia anekdootteja kustannustalojen seinien sisältä ja kirjailijakokouksista. Eeva Joenpelto ei aina ollut arvostelijoiden eikä lukijoiden lempilapsi – painosten kuningattaren hänestä teki vasta vuosina 1974–1980 ilmestynyt Lohja-sarja (Vetää kaikista ovista, Kuin kekäle kädessä, Sataa suolaista vettä, Eteisiin ja kynnyksille).

Mielenkiintoisia ovat kuvaukset ateljeekriitikoiden ja kustannustoimittajien yhteistyöstä kirjailijan kanssa. Kaksi kustannusalan vahvaa miestä nousee muita näkyvämmiksi: Tuomas Anhava ja Ville Viksten. Viimeksi mainittu pysyy kirjailijan rinnalla vuodesta toiseen, vaikka Joenpelto aina välillä purkaa häneen kiukkuaan milloin mistäkin asiasta ja uhkaa vaihtaa kustantajaa.

Työn taustalla valottuu myös yksityiselämä, jonka osalta keskeistä on avioliitto ja sen päättyminen. Eron jälkeiset suhteensa kirjailija salasi tarkoin. Viime syksynä, heti kirjan ilmestyttyä, jonkun sanomalehden kriitikko moitti Ruuskan Joenpelto-elämäkertaa liiasta yksityisasioiden tonkimisesta. Toki ne ovat varsin avoimesti esillä, mutta en oikein ymmärrä, miten muuten voisi elämäkerran kirjoittaa?

Teoksesta näkyy, että Eeva Joenpelto, jota jotkut kadehtivat, toiset ihailivat yli kaiken ja kolmannet suorastaan pelkäsivät, rakensi tietoisesti omaa julkisuuskuvaansa aikana, jolloin ”brändäys”-termiä ei ollut vielä keksitty. Hän seurusteli mielellään valtaapitävien kanssa ja käytti itsekin valtaa jos vain tilaisuus tarjoutui – vehkeilyksikin tuollaista toimintaa voisi kutsua. Suhde julkisuuteen oli kaksijakoinen: toisaalta Joenpelto halusi olla komeasti esillä, mutta pitkälti omilla ehdoillaan. Sama näyttää päteneen myös kanssaihmisiin: välit menivät helposti poikki, varsinkin vanhemmiten.

Samalla kun Helena Ruuska kertoo kirjailijan elämäntarinaa, hän valottaa myös romaanien syntyä ja taustaa. Osalla on vankkaa todellisuuspohjaa: Lohja-sarjan ihmisillä oli elävät esikuvat. Viimeiseksi jäänyt, 1990-luvun kasinotaloutta ja suomalaisen sairaanhoidon tilaa ruotinut teos Uskomattomia uhrauksia (ilm. 2000) syntyi sen jälkeen, kun Joenpelto oli menettänyt toisenkin poikansa – esikoinen oli kuollut alle kolmikymppisenä vuonna 1975.

Muisto elää kirjailijatalossa

Eeva Joenpelto kuului niihin kirjailijoihin, joista pitivät sekä lukijat että kriitikot. Tosin osa arvostelijoista alkoi pitää häntä hieman vanhanaikaisena, mikä ilmeisesti jarrutti Finlandia-palkinnonkin myöntämistä. Ruuskan mukaan hänellä oli vahva asema myös Suomen Kirjailijaliitossa ja eräissä muissa kulttuurijärjestöissä.

Eeva Joenpelto vaikuttaa suomalaisessa kirjallisuudessa edelleen – ja tämä vaikutuskanava on hyvin samantapainen kuin rouva Gladin unelma. Sen saattaa nähdä joko erittäin kulttuurimyönteisenä tekona – tai sitten vastavetona kustantajalle, joka ei ehkä sittenkään osannut arvostaa kultakimpalettaan riittävästi.

Nimittäin kun Väinö Linna täytti 70 vuotta, WSOY hankki hänelle huvilan Ranskasta. Linna itse ei sitä juuri käyttänyt, vaan talosta tuli kirjailijaresidenssi. Eeva Joenpellon 70-vuotispäivänä yksi kustantajan kokoustilan kabinetti nimettiin hänen mukaansa, ja seinälle nostettiin Marjatta Tapiolan maalaama taulu. (Ruuskan mukaan paikka oli oivallisesti valittu: muotokuva oli siinä aivan tapahtumien ytimessä, kirjallisten juorujen keskellä.)

Kuvaus huonokuntoisuuttaan häpeilevän, kotinsa rauhaan eristäytyvän kirjailijan viimeisistä ajoista on liikuttava. Mutta kun Eeva Joenpellon testamentti avattiin, sekä sukulaiset että kustantaja ällistyivät. Kirjailija oli testamentannut muhkean kotinsa, Vares-Kantolan talon, WSOY:n kirjallisuussäätiölle sillä ehdolla, että siitä tehtäisiin kirjailijaresidenssi. No, talo oli toki hankittukin tekijänpalkkioilla ja samaisen kirjallisuussäätiön myöntämillä apurahoilla, joten kyseessä saattoi olla kiitollisuuden osoitus. Toisaalta teko voi myös olla pikku näpäytys: Joenpelto halusi tälläkin tavalla asettua Väinö Linnan rinnalle. Kovin vahvaa kantaa puoleen tai toiseen Ruuska ei tässä kirjan lopussa ota, vaikka toisaalla hän on esittänytkin melko vahvoja tulkintoja kohdehenkilönsä motiiveista ja tunteista.

Ruuskan teos on sen verran värikäs, että sen luettuaan alkaa tehdä mieli sukeltaa uudelleen Joenpellon laajaan romaanituotantoon. Ainakin muhkeaa Lohja-sarjaa näyttää olevan nykyisinkin kaupoissa, modernisti e-kirjoina.

Kuva: Eeva Joenpelto talonsa edustalla Lohjalla. Kuva Markku Leppo.