Panssarijuna lastattuna tappion merkeillä

Tuija Wetterstrand paneutuu Suomen sisällissodan vaiheisiin panssarijuna n:o 1:ssä palvelleiden punakaartilaisten näkökulmasta. Punakaartin ensimmäinen panssarijuna on kronologisen esityksen runko, johon liittyvät kirjan edetessä niin viiden muun punakaartin valmistaman panssarijunan kuin myös monen tunnetun kaartin johtajan vaiheet sisällissotakeväänä.

Wetterstrand, Tuija: Punaisten panssarijuna 1918. Into, 2017. 260 sivua. ISBN 978-952-264-740-5.

Sodan alussa punaisten puolelle jäivät maan eteläosien rataverkko, pääosa rautateiden liikkuvasta kalustosta ja ennen kaikkea tärkeimmät Suomen Valtion Rautateiden konepajoista. Olosuhteet olivat siis otolliset panssarijunakaluston rakentamiseksi, ja kun yhtälöön vielä lisäsi venäläisen everstin Mihail Svetšnikovin ja pietarinsuomalaisten bolsevikkien kuten Rahjan veljesten ja Aadolf Taimen kokemukset venäläisten panssarijunista, saattoi ensimmäisen junan panssaroiminen alkaa Fredriksbergin konepajalla Pasilassa vallankumouksen alkamisen jälkeen. Samalla konepajan työjohtajan Gustaf Gressen Tamlanderin ura lähti nousukiitoon ja huhtikuun alussa hänet nimettiinkin ”Kaikkien Punasen Kaartin Panssari Junien ylipäälliköksi”.

Myös moni Panssarijuna n:o 1 miehistöstä oli työskennellyt Fredriksbergin konepajalla. Konepajan työntekijät olivat muodostaneet vuoden 1917 marraskuun yleislakon alla Helsingin työväen järjestysmiesten I-rykmentin I-pataljoonan I-komppanian, jonka johtajana oli työnjohtaja Tamlander. Sodan sytyttyä moni I-komppanian miehistä liittyi innokkaasti Punakaartin yleisesikunnan helmikuussa perustamaan tykki- ja kuularuiskukouluun ja osoittivat näin innostusta lähteä rintamalle ensimmäisten joukossa. Kun sitten Tamlander sai vastuulleen panssarijunan miehistön valinnan, käänsi hän katseensa nimenomaan tykki- ja kuularuiskukoulun oppialisiin, joiden joukossa oli useita tuttuja miehiä.  74 oppilaasta ainakin 40 siirtyi ensimmäisen panssarijunan miehistöön. Rintamalle lähdettiin 14. helmikuuta.

image

Kuva: Punaisten panssarijuna no 1:n miehistöä. Helsinki. Ateljeekuva. Kansan arkisto, 1918. Kansalaissodan kuvia.

Tuija Wetterstrandin lähtökohtana tutkimukselle punaisten panssarijunista ovat hänen isoäitinsä veljen Anton Vilénin muistelmat, jotka Vilén lähetti Työväen muistitietotoimikunnan vuonna 1965 julkistamaan keruuseen Mitä muistat vuosilta 1917–1918. Tuija Wetterstrandin teos on ansiokas kokonaisuus, johon ei ainoastaan ole kerätty vaivaa ja aikaa säästämättä valtava määrä arkistoaineistoa, vaan koottu niistä vielä mielenkiintoinen kokonaisuus, jossa yhden eliittijoukon tarinan kautta on kerrottuna monipuolisesti ne seikat, jotka johtivat punaisten häviöön. Teos perustelee tarpeellisuutensa kokoamalla yhteen merkittävimmät syyt punaisten häviölle kuuluisan aseen näkökulmasta kerrottuna – aseen, jonka piti osaltaan olla varmistamassa voittoa.

Ansiokasta arkistotyötä ja värikkään kerronnan riskit

Punaiset panssaroivat sodan aikana yhteensä kuusi junaa, joista viimeinen ei ehtinyt koskaan rintamalle. Muut olivat mukana taisteluissa muun muassa Vilppulassa, Helsingissä, Lahdessa ja Viipurin läheisyydessä. Lisäksi ne kuljettivat joukkoja ja johtajia ja turvasivat vetäytyvien joukkojen ja siviilien kulkua. Junat olivat pelättyjä ja niiden miehistöä pidettiin eliittijoukkona. Siksi junien ja sen miehistön vaiheet tarjoavatkin konkreettisen esimerkin siitä, miksi punaiset eivät voittaneet. Panssarijunan miehistöllä oli enemmän intoa kuin taitoa ja ensimmäisten tappioiden jälkeen alkoikin nopeasti vaatimukset lomista. Toiminta taisteluissa oli usein kaoottista, eivätkä viestit kulkeneet.  Rankin esimerkki huonosta viestinnästä on panssarijuna n:o 1 päällikkö Armas Toivosen kohtalo: omat tykkimiehet ampuivat tähystämää nousseelta päälliköltä pään irti. Lisäksi päälliköiden juopottelu, keskinäiset riidat ja kykenemättömyys johtaa ja motivoida kapinoivia joukkoa sinetöivät häviön.  Voimakas ja pelottava ase ei siis riittänyt, sitä olisi myös pitänyt osata strategisesti hyödyntää.

Etenkin teoksen alkupuoli on erinomaisesti kirjoitettu. Wetterstrand rakentaa hienosti kuvaa siitä, miksi junan miehistö muodostui sellaiseksi kuin muodostui ja miten miehistön ja komentajien kokemattomuus vaikutti ensimmäisten taisteluiden tapahtumiin. Lukija pysyy hyvin tapahtumissa mukana ja tavallisten punakaartilaisten (joskin panssarijunan miehistö oli etenkin omasta mutta myös toisten mielestä paljon muutakin kuin joukko tavallisia punakaartilaisia; he olivat eliittijoukkoa, joiden käsiin oli uskottu valkoisten näkökulmasta kauhujen juna) vaiheet ovat mielenkiintoista luettavaa. Teoksen puolivälin jälkeen ote kuitenkin ajoittain hajoaa ja jäinkin pohtimaan olisiko kirjoittajalla kenties tullut hieman kiire tai muuten vain kisaväsymys varmasti valtaisan urakan edessä.

image

Kuva: Punaisten panssarijuna ratapihalla. Kuvan henkilöt todennäköisesti valkokaartilaisia. Kuvassa teksti: ”Punaisten panssarijuna, joka teki kiusaa Viipurin edustalla”. Kansan arkisto, 1918. Kansalaissodan kuvia. Kuva ja kuvateksti Kansan arkisto.

Sodan loppuvaiheiden kuvailu tuntuu ajoittain erillisten tapahtumien listalta, ja punaista lankaa on vaikea hahmottaa. Kronologinen eteneminen luokin ajoittain kerrontaa, jossa tapahtumat tuntuvat seuraavan toisiaan ilman, että niitä kontekstualisoidaan laajemmin sodan tapahtumiin tai pohdittaisiin tapahtumien vaikutusta junan miehistön ja muiden siihen liittyvien henkilöiden kohtaloihin.

Kirjoittaessaan tutkimuksensa lopuksi panssarijunan miehistön kohtaloista, Wetterstrand saa jälleen napakan otteen tekstiin.  Ajoittain kirjan kieli on kuitenkin jo liian värikästä luoden turhan kevyen kuvan siitä tilanteesta, johon punakaartilaiset kuulusteluissa joutuivat. Muonitustehtävissä ja soittokunnassa palvelleiden runsas määrä tai ”kirkkain silmin” kerrotut valheet kun olivat ainoa keino säilyä hengissä kostomielialan ollessa armoton heti sodan jälkeen. Jo otsikko ”Parhaat peitetarinat” kalskahtaa korvaan. Kyse ei ollut kisailusta tarinankerronnassa, vaan elämästä ja kuolemasta. Värikäs teksti sinänsä ei ole huono asia ja Wetterstrandinkin populaarissa teoksessa kieli on suurimman osan teosta lukemaan houkuttelevaa. Liian värikäs kieli voi kuitenkin tietyissä tapauksissa kääntyä itseään vastaan ja muuttaa aiottua sanomaa ja tulkintaa. Tuskin tarkoitus on ollut suhtautua kenttäoikeuksien toimiin kevyesti.

image

Kuva: Ukrainski Revolutsija panssarijuna Viipurin asemalla (Wikipedia)

Arkistolähteitä Wetterstrand on käyttänyt valtavasti ja myös ansiokkaasti. Arkistoissa on selvästi käytetty aikaa ja tapahtumien kulkua pyritty selvittämään monien asiakirjojen avulla. Ajoittain jäin kaipaamaan arkistomateriaalin ja lainausten parempaa avaamista tekstissä, vaikka lähdeviitteistä tieto onkin poimittavissa. Esimerkkinä voisi mainita sivun 163 kohdan, jossa pohditaan keskisen rintaman rintamaesikunnan suhtautumista Mikko Kokon rooliin Kouvola-Korian joukkomurhissa. Wetterstrand viittaa kyseisessä kohdassa Jussi Lappalaisen teokseen Punakaartin sota 2 avaamatta tarkemmin Lappalaisen tutkimuksen sisältöä.  Lukija voi toki itse lukea viitatun kohdan Lappalaisen teoksesta, mutta vaivaa säästyisi paljon, jos näkemyksen perustelut olisi kirjoitettu auki.  Kyse on kuitenkin muutamasta yksittäisestä kohdasta, jotka eivät syö uskottavuutta arkistotyön perinpohjaisuudelta tai väitteiden uskottavuudelta.

Ristiriidalla alleviivatut syyt häviölle

Junan kulku saa lopuksi vielä mielenkiintoisen käänteen. Miehistön kohtalo yllättää lukijan ja tarjoaa konkreettisen esimerkin siitä mielivaltaisuudesta, jolla tuomiota jaettiin sodan jälkeisessä vihassa ja katkeruudessa. Wetterstrand on kirjoittanut mielenkiintoisen, tiedollisesti ansiokkaan ja suurimmaksi osaksi hyvin etenevän teoksen, jossa punainen lanka on panssarijuna n:o 1. Kuvia on runsaasti ja ne sekä visualisoivat junan ulkomuotoa että antavat kasvot yksittäisille henkilöille. Kuvien valinnassa on nähty vaivaa ja ne tukevat hyvin tekstiä. Lukijan mielenkiinto pysyy yllä yllättävien käänteiden, mielenkiintoisten yksityiskohtien ja ennen kaikkea erinomaisen tutkimustyön ansiosta.

image

Kuva: Vallattu panssarijuna Karjalan rintamalla 1918. Työväen Arkisto.

Wetterstrand ei alleviivaa teoksessaan mitään, vaan antaa lukijan itse havaita panssarijuna n:o 1 kulussa olevat karikot ja tehdä siten omat johtopäätöksensä. Tämä lähestymistapa sopii mielestäni hyvin teokseen, sillä oppikirjamaisempaa materiaalia sisällissodasta on jo olemassa. Johdannossa Wetterstrand asettaakin tietokirjansa tavoitteen seuraavasti: ”Panssarijuna n:o1 kuljettaa tarinaa eteenpäin. Tarkastelen sisällissodan tapahtumia junan liikkeiden kautta. ”Tämän tehtävän teos täyttää erinomaisesti. Pohdintaa suhteesta aiempaan tutkimukseen tai esitystä tutkimustulosten kontribuutiosta laajaan 1918 sotaa käsittelevään tutkimuskenttään ei ole, mutta teos puhuu itse asemansa puolesta tutkitun aiheen ympärillä. Tutkimusta lukiessaan huomaa usein miettivänsä, miksi panssarijunien vaiheisiin ei aiemmin ole kiinnitetty yhtä paljon huomiota, niin hyvin ne tuntuvat kiteyttävän ja sitovan yhteen sodan syitä, seurauksia ja henkilöitä. Teos tarjoaa niin kokeneemmalle tutkijalle kuin aiheeseen vähemmän paneutuneelle lukijalle paljon pohdittavaa.

image

Kuva: Punaisten panssarijuna no. 3 jäi mottiin Tampereelle. Tampereella se osallistui Kalevankankaan puolustukseen, josta se lähti Porin-radalle. Ammusten loputtua punaiset räjäyttivät Pikku-Rusko G11-veturin no. 431 Epilässä huhtikuun alussa 1918. Kuva ja kuvateksti, Museokeskus Vapriikki.

Teos on hyvin perusteltu esitys niistä syistä, joiden takia punaiset hävisivät. Kun syyt vielä aukeavat punaisten itsensä korkealle arvostaman ja valkoisissa pelkoa aiheuttaneen panssarijunan kautta, on asetelman ristiriitaisuus suorastaan kutkuttava. Tämä ristiriita onkin yksi teoksen läpi kulkevia elementtejä Wetterstrandin päättäessä kirjansa isoäitinsä veljen muisteluiden viimeiseen lauseeseen.

 

 

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *