Keskiaikaisten kirjailijoiden joukosta suomalainen lukija tuntee todennäköisesti juuri firenzeläisen runoilijan Dante Alighierin (1265–1321) ja hänen pääteoksenaan pidetyn Jumalaisen näytelmän (Divina Commedia), jos ei muuten, niin vähintäänkin niminä. Eino Leino suomensi Jumalaisen näytelmän ensimmäisen kerran vuosina 1912–1914. Elina Vaala julkaisi teoksesta uuden käännöksen 1963. Myös Danten nuoruuden työn, Uusi elämä (Vita Nuova), Tyyni Haapanen-Tallgren suomensi jo 1920.

Danten italiankielisten runojen saamasta huomiosta huolimatta hänen latinankielinen tutkielmansa runoudesta, De vulgari eloquentia, sai ensimmäisen suomenkielisen asunsa vasta 2021 Päivi Mehtosen ja Jaana Vaahteran yhteiskäännöksenä. De vulgari eloquentia on kääntäjien mukaan ennen kaikkea runousopin, retoriikan ja politiikan esitys, ja tämän Mehtonen ja Vaahtera haluavat näkyvän myös teoksen nimessä: Kansankielestä.

He ovat jättäneet sanan ”kaunopuheisuus” pois käännöksestä, koska se heidän mukaansa viittaisi ennen muuta proosaan ja hieman vanhahtavasti kauniiseen kieleen. Omalla käännöksellään Mehtonen ja Vaahtera haluavat korostaa retoriikan osuutta Kansankielestä-teoksessa: Dante ottaa siinä nimenomaan retoriikan keinoin kantaa yhteisen Italian, sen kansankielen ja ylipäätään kansankielien aseman puolesta.

Kansankielestä käännöksen julkaisun ajoitus oli osuva: vuonna 2021 Dante Alighierin kuolemasta tuli 700 vuotta ja tätä muistovuotta on juhlittu ympäri maailmaa. Näin teoksen suomenkielinen käännös on saanut enemmän myös kansainvälistä (ek. italialaista) huomiota kuin se olisi muuten saanut – ja täysin ansiosta. Kääntäjät itse toteavat teoksen johdannossa, että

latinaksi kirjoittanutta tutkija-Dante tunnetaan Suomessa paljon huonommin kuin italiaksi säkeitään laatinutta runoilija-Dantea.

Näin on varmasti ollut, mutta Kansankielestä – De vulgari eloquentian käännös tuo asiantilaan todennäköisen muutoksen. Sen myötä suomalaisen lukijan on entistä vaivattomampaa tutustua Danten filosofiseen ja poliittiseen maailmankuvaan kirjailijan monipuolisen tuotannon kautta.

Danten Kansankielestä-teoksen sisällöstä: pantterin metsästys

Mehtonen ja Vaahtera toteavat kääntämästään teoksesta itse: ”Kansankielestä on tekstinä lyhyt, mutta ei lyhyesti kuvailtavissa”. Tämä on harvinaisen totta. Teemme seuraavassa parhaamme kuvataksemme Kansankielestä-teosta ja sen kääntäjien työtä lyhyesti tuomalla kirjasta esiin muutamia meitä erityisesti kiinnostaneita näkökulmia.

Kansankielestä jakautuu kahteen toisistaan erottuvaan osioon, joista ensimmäinen kuvaa kielten syntyä ja eriytymistä, sekä kartoittaa Italian kansankieliä. Toisen osan muodostaa runousoppi, jossa Dante käsittelee runouden tyyliä, muotoa ja aiheita. Viimeinen luku 2,14 tuntuu loppuvan kesken. Keskeneräisyyden tunteesta ja siitä, että Dante viittaa kirjoittamissaan luvuissa tuleviin lukuihin, joita Kansankielestä-teoksessa ei ole, on päätelty, ettei hän saanut teosta niin valmiiksi kuin oli suunnitellut. Kansankielestä jäi elämään keskeneräisenä tutkielmana oïl-, oc– ja sì-kielistä, joista Dante keskittyy sì-kieleen eli italian kansankieliin. Lisäksi traktaatin voi luonnehtia oppikirjaksi (loistavien) säkeiden laadintaan sekä kirjallisuuskriittisenä puheenvuorona suhteessa aikalaisrunouteen.

Kansankielestä-teoksen taustalla on Danten ajatus, että kielet voidaan asettaa paremmuusjärjestykseen. Yllättävältä voi tuntua se, että ”italian kielen isänä” tunnettu Dante kirjoitti kansankieliä käsittelevän tutkielmansa latinaksi. Näin siksi, että kansankielten asema kaunokirjallisuudessa ja tieteessä ei ollut Danten aikana vielä vakiintunut. Danten täytyi korostaa kansankielten erinomaisuutta juuri oppineiden piirien sisällä, piirien, jotka olivat tottuneet lukemaan ja ajattelemaan latinaksi. Heidän vakuuttamisensa oli ensiarvoisen tärkeää kansankielen kirjallisen menestyksen kannalta.

Dante kirjoitti Kansankielestä – De vulgari eloquentian jouduttuaan lähtemään maanpakoon Firenzestä poliittisten kiistojen myötä (n. vuonna 1300).  Maanpakolainen, Kansankielestä-teoksen minäkertoja-Dante, johdattaa lukijansa Italian ja sen lukuisten kansankielten läpi sieltä tänne etsien loistavaa, tai parasta, kansankieltä. Danten kuvaama kilpailuasetelma kielten välillä luo teokseen lukijaa koukuttavia jännitteitä.

Välillä Danten arviot eri kielistä ovat armottomia ja nykylukijan korvissa sopimattomiakin. Esimerkiksi Aquileian ja Istrian kielet ovat Danten mukaan rumia (s. 95) ja bolognalaisten kieli puolestaan suloista (s. 121). Pahin on Rooman kieli:

Roomalaisten kansankieli, tai ennemminkin surkea puheenparsi, on kaikista Italian kielistä rumin. Eikä tässä ole mitään ihmeellistä, kun he näyttävät haiskahtavan enemmän kuin kukaan muu, mitä tulee tapojen ja olemuksen rumuuteen.

Etsintöjensä lopputulemana Dante esittää, että paras kansankieli ei lopulta ole mikään tietyn alueen paikalliskieli vaan runoilijoiden käyttämä (kansan)kieli, jonka voi aistia kaikkialla. Kyse näyttää siis pikemminkin olevan kielen käyttäjästä, hänen osaamisestaan, kuin kielestä itsestään, joka olisi muita parempi.

Pohtiessaan kieltä Dante pohtii myös puhetta pohjaten Raamattuun ja pyhiä tekstejä kommentoivaan kristilliseen traditioon. Dante kuvaa ihmisen erityisasemaa kasvien ja eläinten joukossa: ihminen on rationaalinen eläin, joka etsii kunnollisuutta erotuksena muista eläimistä. Kunnollisuuden korkeimpana tähtäimenä ovat terveys, rakkaus ja hyve, jotka tärkeydessään Danten mukaan edellyttävät käsittelyä ”korkeimmalla mahdollisella tavalla eli kansankielellä”. Danten ihmistä ja puhetta koskevista pohdinnoista voi kuulla yhteydet esimerkiksi Augustinuksen ja Tuomas Akvinolaisen ajatteluun, ja edelleen kiinnittää hänen pohdintansa laajempaan 1300-luvun kontekstiin, jossa varhaisempia latinankielisiä filosofissävytteisiä tekstejä alettiin vähitellen kääntää ja ”kansanomaistaa” erilaisten oppaiden muotoon.
Vaikka ihminen on luomakunnassa erityinen keskiaikaisen ajattelutavan mukaan, on eläimillä merkittävä rooli Kansankielestä-teoksessa. Erityisesti pantterilla, jalolla petoeläimellä, joka toimii kielen metaforana ja jota Dante jäljittää.

Toisin sanoen loistavan kansankielen etsintä rinnastuu pantterin metsästykseen. Pantteri on hyvältä tuoksuva ja siten aistittavissa. Keskiaikaisessa maailmassa hyvä tuoksu oli merkki ylipäätään hyvyydestä, pyhyydestä ja viime kädessä Jumala läsnäolosta. Kuten Mehtonen ja Vaahtera toteavat Kansankielestä kommenttiosuudessaan, Danten filosofiassa tuoksuvan kansankielen ja Jumalan aistittavuus yhdentyvät (s. 285).

Miksi sitten Dante kuvasi Rooman kielen niin perin juurin huonona, jos kuitenkin kyse oli enemmän kielen käyttäjästä loistavan tekstin tuottamiseksi kuin kielestä itsestään ja jos tuon loistavan kielen siten saattoi löytää mistä tahansa? Tapa, jolla Dante kuvaa Rooman kieltä ja sen aistimista ja samalla roomalaisia, kaikkia noita löyhkäävinä ja epämiellyttävinä, näyttää viittaavaan pikemminkin politiikkaan, mahdollisesti juuri paaviuteen kuten Mehtonen ja Vaahtera viittaavat (s. 274), kuin kieleen. Dante vaelsi maanpakolaisena Italian niemimaalla ja kuoli Ravennassa, kaukana oman aikansa hohdokkaista kulttuurisista keskuspaikoista ja kaukana Roomasta, läntisen kristikunnan päästä. Hänen äänessään saattoi kuulua katkeruus ja siinä saattoi kuulua myös kritiikki paavin valtaa vastaan.

Kaiken kaikkiaan politiikka ja nimenomaan tietynlainen ”paikallispolitiikka”, tai kuten italiaksi voitaisiin sanoa, campanialismo, on monin tavoin keskiössä Danten Kansankielestä-teoksessa. Siinä keskeiseksi nousee kysymys kansallisvaltiosta, jolla on oma kansalliskielensä. Vaikkei Italia ollut Danten aikana eikä siitä tullut yhtenäistä valtiota vielä moneen sataan vuoteen, ei tämä estänyt Dantea kuvittelemasta yhtenäistä Italiaa, sille hallitsevaa hovia ja hovissa puhuttavaa kansankieltä. Maanpakolaiselle kieli, asuinpaikka ja kansa olivat tunteita herättäviä kysymyksiä, ja tunteita ne herättävät edelleen on kyse pakolaisesta tai pakolaisen vastaanottavasta osapuolesta. Lukiessa Kansakielestä-teosta ei sen nykyhetken kanssa resonoivia ajatuksia voi välttää.

Teoksen rakenteesta: käännöksen ja tutkimuksen vuoropuhelu

Teos jakautuu kolmeen pääosaan: johdantoon, varsinaiseen Kansankielestä-tekstiosioon ja selitysosaan luvuittain. Lisäksi kirjassa on tarpeellinen ja kiinnostava perustiedot antava luettelo Danten tekstissään mainitsemista antiikin ja keskiajan kirjoittajista, kirjallisuusluettelo, kiitokset ja henkilöhakemisto.

Johdanto on laaja ja kirjoitettu mukaansa tempaavalla tavalla. Se johdattelee kattavasti varsinaiseen tekstiin. Mehtonen ja Vaahtera avaavat Danten suhdetta aikansa kirjallisuuteen ja kirjallisuuden lajeihin ja pohtivat Danten paikkaa aikalaiskirjallisuuden kentällä. Kirjoittajat nostavat avoimesti esille myös käännöstyöhön liittyneitä haasteita.

Varsinainen käännösteksti (s. 42–245) on rinnakkain Mirko Tavonin latinankielisen edition tekstin kanssa. Latinankielinen teksti on asemoitu aukeaman vasemmalle puolelle ja sen rinnalla oikealla puolella kulkee suomennos. Molemmat tekstiversiot on varustettu alaviittein. Latinankielisen alkuperäistekstin alaviitteissä pääpaino on kieliopillisissa huomioissa. Osiosta hyötynevät eniten latinan opiskelijat ja muut kielen harrastajat. Suomennoksen puoleiset alaviitteet avaavat kääntäjien valitsemien sanamuotoilujen ja valintojen merkityssisältöjä ja selittävät nykylukijalle vaikeasti tunnistettavia viittauksia antiikin ja keskiajan runoilijoihin ja oppineisiin. Lisäksi molemmissa alaviitteissä kiinnitetään huomiota vaikeasti suomennettaviin kohtiin ja niihin haetaan vaihtoehtoisia käännöksiä tukeutuen aikaisempiin julkaisuihin De vulgare eloquentia -teoksesta.

Varsinaisen tekstin jälkeen on vielä ”Selitykset luvuittain” -osio, jossa jokaisen luvun pääajatus on tiivistetty lyhyesti. Tiiviydestään huolimatta tämä osa Kansankielestä-teoksesta onnistuu kommentoimaan monipuolisesti sitä kielellis-kulttuuris-poliittista kontekstia, jonka osa teos oli ja jossa Dante toimi. Kyseinen osio tekee Kansankielestä myös ansioituneen tutkimuksen yhdessä tekstiosion alaviitteiden kanssa. Huomionarvoisaa siis on, että Mehtosen ja Vaahteran julkaisema käännös ei ole pelkkä käännös vaan se on myös vertaisarvioitu tutkimus.

Teoksen monipuolinen rakenne mahdollistaa monta erilaista lukutapaa, mutta tekee vaikeaksi valita, mihin keskittyä ja missä järjestyksessä lukea. Lukija voi esimerkiksi halutessaan keskittyä vain suomennoksen lukemiseen ja saa silti kattavasti tietoa myös kääntämiseen liittyvistä seikoista. Latinankielisen tekstin alaviitteet kiinnostanevat lähinnä kieleen perehtyneitä. Alaviitteet keskustelevat luontevasti tekstin kanssa ja niistä välittyy paitsi hyödyllistä informaatiota itse tekstistä, myös sen kääntämisen prosessista. Kääntäjät tuovat rohkeasti esille työnsä haasteet ja osoittavat hankalat ja epäselvät kohdat, mikä auttaa lukijaa omien tulkintojen tekemisessä. Hankalat käännösvalinnat on kuitenkin tehty tyylikkäästi kokonaisuutta ajatellen.

”Runsauden pulan” lisäksi Mehtosen ja Vaahteran Kansankielestä-teoksessa on toinen, todellinen sen käyttöä mutkistava piirre, ja se löytyy teoksen rakenteesta. Jako alussa olevan johdannon ja latina-suomi-tekstiosiossa olevan runsaan noottiapparaatin sekä selitykset luvuttain -osion välillä on osin häilyvä ja jossain määrin päällekkäin menevä. Esimerkiksi selitykset luvuittain -osiossa on tarkentavia huomioita, jotka olisi voinut tuoda esille jo käännöksen alaviitteissä. Erilliset osiot aiheuttavat lukijalle kirjan sivujen pläräämistä edes takaisin, kun hän selitysosaan päästyään oivaltaa siellä olevan keskustelun koskevan jotakin häntä kovasti Danten tekstissä kiinnostanutta yksityiskohtaa. Pieni kummallisuus mielestämme oli myös tekstiosion viitteiden numeroinnissa: se alkaa uudestaan joka sivulta sekä latinan että suomenkielisessä tekstissä. Koko käännösosan läpi jatkuvat juoksevat alaviitenumeroinnit olisivat sitoneet käännöstekstin selkeämmin omaksi kokonaisuudekseen.

Yhteenveto

Mehtosen ja Vaahteran tutkimuksen fokuksessa on latinankielisen De vulgari eloguentia -traktaatin asema osana Danten tuotantoa ja laajemmin keskiajan latinankielisessä tietämyksen perinteessä. Danten tutkielmassa loistava kansankieli liittyy yhtenäisen kansan, kielen ja valtion ihanteeseen, joka herättää keskustelua nykypäivänäkin.

Käännös runsaine oheisteksteineen on rikas paketti tietoa hyvin tiiviissä sivumäärässä. Mehtonen ja Vaahtera tekevät erinomaista työtä haastavan, useissa kohdin monitulkintaisen, tekstin kääntämisessä ja myös sen esittelemisessä lukijalle. Kokoaan suuremmasta kirjasta avautuu kääntäjien taitavissa käsissä laaja ja mielikuvitustakin kutkutteleva, eloisa kuva keskiaikaiseen italialaiseen (kieli)poliittiseen kulttuuriin.