Pieni annos pirtukulttuuria

Pirtusaarron särkijät -kirjanen on ilmestynyt pienen turkulaiskustantamon, Areopaguksen julkaisemana vuonna 2010. Se sisältää 22 maanviljelijä Taavi Kilven (1917–2008) kirjoittamaa juttua kustavilaisten merenkulkijoiden ja muiden yrittäjien puuhista kieltolain aikana. Tekijä oli kirjailija Volter Kilven veljenpoika, ja jutut julkaistiin alun perin vuonna 1975 Uudenkaupungin Sanomissa. Pirtukulttuurista kiinnostuneen kannattaa tutustua tähän yhden pitäjän tilannetta kuvaavaan kirjaseen vielä nytkin; sen sisältö on yhä tuore.  

Kilpi, Taavi: Pirtusaarron särkijät. Areopagus-kustannus, 2010. 94 sivua. ISBN 978-952-99791-4-1.

Pirtusaarron särkijät -kirjanen on ilmestynyt pienen turkulaiskustantamon, Areopaguksen julkaisemana vuonna 2010. Se sisältää 22 maanviljelijä Taavi Kilven (1917–2008) kirjoittamaa juttua kustavilaisten merenkulkijoiden ja muiden yrittäjien puuhista kieltolain aikana. Tekijä oli kirjailija Volter Kilven veljenpoika, ja jutut julkaistiin alun perin vuonna 1975 Uudenkaupungin Sanomissa. Pirtukulttuurista kiinnostuneen kannattaa tutustua tähän yhden pitäjän tilannetta kuvaavaan kirjaseen vielä nytkin; sen sisältö on yhä tuore.

Viime vuosina olen lukenut useita Suomen alkoholikulttuuria käsitteleviä kirjoja, mutta Taavi Kilven (1917–2008) lehtikirjoituksista koottu kirjanen Pirtusaarron särkijät on jäänyt minulta – kuten monelta muultakin – huomaamatta, mutta kun sain sen nyt käsiini, en voi olla kirjoittamatta siitä muutamaa riviä. Kilpi on laatinut juttunsa paikallisia muistelijoita haastateltuaan ja saanut aikaan hauskan lisä kieltolain ajan salakuljetustoiminnan kuvaan.

Laajempia esityksiä laittoman alkoholin historiasta on kirjoitettu useita. Reijo Ahtokarin Pirtua, pirtua… (1972) avasi kirjalliset pirtuhanat. Lorinaa jatkoi Into Jyläskoski kirjallaan Pirtusota Suomemme rannoilla (1976), ja kiellettyjen väkevien juomien tulvaa paperilla lisäsivät vuonna 1993 ilmestynyt virolaisen Raimo Pullatin Itämeren rutto: Pirtun salakuljetusta vuosina 1919–1939 sekä vuonna 2012 ilmestynyt Raimo Pullatin ja Risto Pullatin Viinameri: Pirtusotaa Itämerellä 1920- ja 1930-luvulla(2012). Jonna Pulkkisen Kieltolaki: Kielletyn viinan historia Suomessa (2015) lienee viimeisin loraus. Myös Suomenlahden saarten historiateoksissa on paneuduttu alkoholin salakuljetukseen, kuten esimerkiksi Heikki Piispan teoksessa Lavansaari: Itäisen Suomenlahden villit vuodet (2013).

Pirtusaarron särkijät sisältää 22 juttua, joiden pituus vaihtelee kahdesta kymmeneen sivuun. Niitä lukee pikavauhtia, eikä koko kirjan ahmimiseenkaan kauan mene. Ensimmäiset tekstit käsittelevät suomalaisten vanhoja juomatapoja ja aikaisempia viinan kieltoyrityksiä, viimeiset kertovat 1900-luvun kieltolain päättymisestä ja välillä olevat kustavilaisten kirjavista sattumuksista lain voimassaolon aikana. Kun Kilpi kertoo 1700-luvun Ruotsin valtakunnan toistuvista viinakielloista ja näiden kumoamisesta, lukija alkaa pakostakin ihmetellä, miksi Suomessa ei voitu 1900-luvulla ottaa menneisyydestä oppia. Ei ilmeisesti voitu, sillä raittius- ja alkoholipolitiikkakin on politiikkaa, josta arkijärki on välillä aika kaukana. 

image

Kuva: Pirtun pullotusta ”varpuseen”. Helsingin poliisilaitoksen arkisto, Rikosmuseo.

Yritteliäitä kustavilaisia

Suomi ei ollut ainoa maa, jossa ensimmäisen maailmansodan jälkeen koetettiin kansa raitistaa kertaiskulla, mutta Kilpi ei noita muita maita kirjassaan mainitse. Hänellä riittää tekemistä oman maan asioissa. 1.6.1919–5.4.1932 voimassa ollut laki vei väkevät juomat kaiken kansan ulottuvilta ja aiheutti nopeasti innokasta yksityisyritteliäisyyttä varsinkin saaristossa ja maan rannikolla samalla, kun ulkomaiset kauppiaat huomasivat markkinaraon. Kustavin merenkulkuperinteet antoivat hyvän pohjan uudelle elinkeinolle. Touhussa olivat mukana rahoittajat, välittäjät ja heidän renkinsä. Touhu oli niin tuottoisaa, että pirturengin kannatti istua muutaman kuukauden vankilatuomio vaikka vedellä ja leivällä ja menettää kansalaisluottamuksensakin, kun pirtulastien omistajat maksoivat kiinni jääneen menettämät veneet ja hevoset – ehkä elättivät hänen perhettäänkin vankeusaikana. Kilpi mainitsee teksteissään Kustavin vesien ja koko maankin kuuluisimpia pirtukuninkaita sekä kyliä ja pitäjän osia, joissa salakuljetus kukoisti, mutta hän ei osoita sormellaan, mitkä isännät hankkivat omaisuutensa ja komeat talonsa salakuljetuksella.

Kustavilaisilla oli ainakin jonkin aikaa hyvät yhteydet saksalaisiin tavarantoimittajiin, jotka saattoivat vierailla maissakin. Seikkailu, jännitys ja ennen kaikkea raha veti yrittäjiä alkoholin salakuljetuksen piiriin, eikä kansan oikeustaju sitä aina edes rikokseksi mieltänyt. Lähiseutujen lisäksi Porin tienoo ja Pohjanlahden perukatkin tulivat kustavilaisille pirtukauppiaille tutuiksi. Varsinkin Turkuun tuntuivat yhteydet toimivan niin kesällä kuin talvellakin. Retkillä henki saattoi tosin olla halpa, kun salakuljettajien, kilpailevien porukoiden, ”tullitunareiden” ja poliisin välille syntyi kärhämiä. Tarinoissaan Kilpi kuvaa salakuljettajia ja heitä jahdanneita virkamiehiä, mutta muistuttaa myös, että välistä saattoivat eri osapuolet toimia sulassa sovussa ja hyvässä yhteistyössä keskenään.

Kaunist ilma, ei tähres, ei mittä!

Pimeys oli salakuljettajien ystävä pimeissä puuhissa, ja silloin tähdetön yö oli kaunis yö. Oli niitäkin, jotka rohkenivat kuljettaa lastejaan kirkkaassa päivänvalossa. Salakuljetus oli jatkuvaa kilpajuoksua ammatinharjoittajien ja esivallan välillä. Alkuun rikollisilla oli pieni etumatka nopeiden veneidensä ansiosta, mutta ei virkavalta aivan hampaatonta ollut varsinkaan sitten, kun se sai nopeampia kulkuvälineitä. Esimerkiksi vuonna 1928 tulli onnistui takavarikoimaan koko maassa 343 moottorivenettä, 18 purjevenettä, 125 soutuvenettä ja 247 automobiilia, jotka myytiin tullihuutokaupoissa – yleensä pilkkahintaan ja usein vieläpä entisille omistajilleen.

image

Kuva: Syyskuun 17.-18. päivien välisenä yönä takavarikoivat poliisikonstaapeli Uuno Leinonen ja lääninetsivät K. Manfolk ja Ludvik Saarinen kaksi Ford-autoa, joissa kuljetettiin viinaa yhteensä 450 litraa. Kuvassa lääninetsiväin moottoripyörä ja takavarikoidut autot viinakanisterien takana. Kuva ja kuvateksti Suomen Kuvalehti n:o 40, 1925. Julkaistu Urho Klubin sivulla.

Turussa asuvana kiinnitin huomioni erääseen yksityiskohtaan Kilven kirjasessa: Wiklundin rautakauppa oli nimittäin se paikka, josta kustavilaisetkin hankkivat pirtutorpedojensa rakentamisessa tarvittavat kulmaraudat. Kaupassa myös neuvottiin, missä sijaitsi se ”Pahaniemen telakka”, jossa osattiin tehdä hyviä torpedoja.

image

Kuva: Salakuljetettu pirtutorpedo on joutunut virkavallan käsiin Korppoon saaristossa. (Kuva teoksesta Raimo Pullat, Risto Pullat: Viinameri – Salapiiritusevedu Läänemerel kahe sõja vahel.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *