”Osaan murhata ja hymyillä, kun murhaan,
huutaa epätoivolleni ’kaikki hyvin’,
itkeä, kun kyyneliä tarvitaan, ja olla
sellainen kuin kulloinkin tarvitaan – – ”

Anna Fifield on ottanut kirjansa motoksi Rikhardin (myöh. kuningas Rikhard III) sanat Shakespearen näytelmästä Henrik V. Ne tuntuvat sopivan suoraan Kim Jong Unin suuhun. Maailmanpoliittisia uutisia seuranneet lukijat lienevät saaneet ”loistavasta toverista” varsin kielteisen kuvan, mutta Fifieldin teos voi silti hätkähdyttää. Tekijä omistaa kirjansa Pohjois-Korean 25 miljoonalle asukkaalle ja toivoo, että heillä olisi pian vapaus toteuttaa haaveitaan. Nyt haaveitaan toteuttaa vain maan eliitti, jos sekään.

Loistavassa toverissa Fifield on hyödyntänyt haastatteluja, joita hän on tehnyt parin sadan henkilön kanssa muun muassa Koreoissa, Kiinassa, Japanissa, Yhdysvalloissa ja Sveitsissä. Kertojien joukossa on entisiä pohjoiskorealaisia kauppiaita, virkamiehiä, diplomaatteja, vankiloista selvinneitä henkilöitä sekä Kim Jong Unin koulutovereita, kouluajan holhoojia, vieläpä koripalloilija Dennis Rodmanin seurueen jäseniä. Osa kertojista esiintyy omalla nimellään, osa nimettöminä tai salanimillä. Fifield puhuu Pohjois-Koreasta lähteneistä ”pakolaisina” tai ”pakenijoina” toisin kuin Mika Mäkeläinen, joka kirjoittaa Kimlandiassaan (2019) järjestelmällisesti ”loikkareista”. Fifieldin ja Mäkeläisen teokset täydentävät toisiaan sekä niitä monia teoksia, joita karkulaiset ovat viime vuosina kirjoittaneet.

Prologin jälkeen Fifield jakaa kirjansa ”Kisällivuosiin”, ”Vallan vakiinnuttamiseen” ja ”Itseluottamukseen”; kussakin pääluvussa on useita alalukuja. Hän selvittää ensin Pohjois-Korean kommunistisen dynastian rakentamisen vaiheet ja paneutuu sitten päähenkilön, Kim Jong Unin, lapsuuteen ja kouluaikaan, johtajuuteen valmentamiseen ja valtaan nousuun. Hän kertoo myös niistä karmeista keinoista, joilla diktaattori on varmistanut vallassa pysymistään. Hän kirjoittaa yhden alaluvun verran Kim Jong Unin ”vaarallisesta” velipuolesta Kim Jong Namista sekä parin sivun verran ”vaarattomasta”, vain kitaran soitosta kiinnostuneesta veljestä, Kim Jong Cholista. Pohjois-Korean ydinaseohjelman lisäksi Fifield esittelee lopuksi Kimin uhittelu-, kiristys- ja hurmausdiplomatiaa. Siinä sivussa teos valaisee jossain määrin myös tavallisten pohjoiskorealaisten suljettua, rajattua ja tarkoin valvottua elämää. Yksityiskohtien ylenpalttisuus, asioiden toistuminen ja kerronnan hyppelehtiminen johtunevat siitä, että kirja pohjautuu paljolti tekijän aikaisempiin artikkeleihin. Pete Garceaun suunnittelema kirjan kansi on puistattavan upea, ja puistatuksia aiheuttaa myös kirjan sisällys.

Loistava toveri on luistavasti kirjoitettu ja käännetty, mutta valokuvia siinä ei ole. Niitä voi etsiä vaikka Mäkeläisen kirjasta ja Internetistä. Teoksen alussa on varsin riisuttu Korean niemimaan kartta – ilman mittakaavaa ja Kiinan–Venäjän rajaa. Siinä on myös Kimien valikoitu sukupuu; Kim Il Sungin jälkeläisistä osa on merkitty ”tyttäriksi” ja osa ”lapsiksi”. Teoksen lopussa on kiitokset lähes kahdelle sadalle henkilölle, jotka ovat edistäneet Fifieldin kirjoitustyötä. Siellä ovat myös viitteet ja kahdeksansivuinen hakemisto. Koripallo-sanaa en siitä löytänyt, vaikka Kim Jong Un tunnetaan koripallointoilijana; Michael Jordanin ja Dennis Rodmanin nimet kuitenkin löysin.

Dynastian rakentaminen: Kim Il Sung

Korean demokraattisen tasavallan ensimmäisen johtajan, Kim Il Sungin (1912–1994), ja hänen poikansa Kim Jong Ilin (1942–2011) elämänvaiheista ja -tavoista Fifield kertoo eniten kirjan alkupuolella mutta täydentää heitä koskevia tietoja pitkin kirjaa. Isoisän ja isän käyttäytymisen ja toiminnan kuvaus auttaa ymmärtämään nykyisen Pohjois-Korean menoa ja kolmannen Kimin otteita.

Isoisä Kim Song Ju syntyi 1912 Pjongjangin laidalla protestanttiperheeseen. Nykyisin kristinuskoa ei maassa suvaita. Perhe pakeni 1920-luvulla Japanin miehittämästä maasta Mantšuriaan. Siellä Kim otti 1930-luvulla nimekseen Il Sung (”muuttua auringoksi”). Hän oli pieni tekijä vastarintaliikkeessä, mutta Pohjois-Korean virallinen historiankirjoitus teki hänestä ”imperialismia vastustavan kansanjohtajan”. Mantšuriasta Kim siirtyi Habarovskin sotilasleirille Neuvostoliittoon ja siellä hän teki hyvän vaikutuksen tukijoihinsa.

Vuonna 1941 (virallisesti 1942) Kim Il Sungille ja hänen ensimmäiselle puolisolleen Kim Jong Sukille (1917–1949) syntyi leirillä poika Kim Jong Il. Kun Korean niemimaa jaettiin Tyynenmeren sodan päätyttyä 1945 NL:n hallinnoimaan pohjoisosaan ja Yhdysvaltain hallinnoimaan eteläosaan, Kim palasi neuvostosotilaiden joukossa synnyinmaahansa ja pääsi mukaan Pohjois-Koreaan hallintoon. Neuvostoliittolaisia suojelijoitaan voitelemalla hän paransi asemaansa ja nousi yhä ylempiin johtotehtäviin.

Neuvostomiehityksen virallisesti päätyttyä perustettiin Korean demokraattinen tasavalta 9.9.1948 ja 36-vuotias Kim Il Sung asetettiin sen johtajaksi. Hän alkoi heti luoda itselleen henkilökulttia ja pystytellä patsaitaan. Pohjois-Korean historiaa alettiin saman tien kirjoittaa uudelleen. Kim perusti Korean kansanarmeijan ja aneli Stalinilta sotilasapua hyökätäkseen etelään ja yhdistääkseen niemimaan. Kun apua ei tullut, hän ylitti 25.6.1950 joukkoineen pohjoisen ja etelän välisen demarkaatiolinjan ja valloitti nopeasti lähes koko Etelä-Korean. Yhdysvallat tuli etelän avuksi; Kiina ja NL auttoivat puolestaan pohjoista.

Sodan osapuolet juuttuivat asemiinsa kahdeksi ja puoleksi vuodeksi. Ratkaistakseen sodan Yhdysvallat harkitsi hetken jopa ydinpommin pudottamista Pohjois-Koreaan mutta luopui ajatuksesta ja kylvi maahan tavanomaisia pommeja 635 000 tonnia ja yksin Pjongjangiin 200 000 tonnia hävittäen samalla 85 prosenttia pohjoisen rakennuksista. Sodassa kuoli, vammautui tai katosi kolme miljoonaa korealaista, yksi miljoona etelän ja kaksi miljoonaa pohjoisen puolella. Osapuolet suostuivat aselepoon vasta kauan sen jälkeen, kun oli käynyt selväksi, ettei kumpikaan pysty saamaan voittoa. Taistelut päättyivät 27.7.1953, mutta rauhansopimusta ei allekirjoitettu.

Kim Il Sungin hallinto julistautui ”voittoisan isänmaan vapaussodan” voittajaksi ja väitti sodan alkaneen Yhdysvaltojen tukemien etelän joukkojen hyökkäyksestä. Propagandistit rakensivat johtajansa kulttia niin, että neuvostoviranomaisetkin huolestuivat. Kim halusi osoittaa, että hän on itsenäisen ja sitoutumattoman kansakunnan johtaja ja suuri filosofi, ei kenenkään sätkynukke. Kiinan ja NL:n taloudellisella tuella Pohjois-Korea käynnisti valtavan jälleenrakennusohjelman, ja 1970-luvun puoliväliin se oli vauraampi kuin etelä.

Länsimaissa Kim yritti luoda kuvaa itsestään suurena ajattelijana muun muassa rahoittamalla 1973 Britanniassa suuren filosofikonferenssin, josta Fifield ei liene edes tiennyt eikä siis kerro kirjassaan. Kokoukseen osallistui myös suomalaisia tutkijoita. Kim maksoi osallistujien matkat ja ylläpidon sekä lahjoitti jokaiselle paksun kirjan keksimästään juche-aatteesta (”itseensä luottaminen”). Oudosti lemuavan teoksen tummanvihreitä kansia koristivat kultakirjaimet, ja alkulehdillä komeili Kimin iso valokuva. Tuskin kukaan länsimaalainen piti teoksen sisältöä filosofiana.

Kim Jong Il

Varmistaakseen dynastiansa jatkuvuuden Kim Il Sung alkoi 1970-luvulla valmistaa vanhinta poikaansa Kim Jong Iliä seuraajakseen. Vuonna 1974 hän vannotti tälle uskollisuutta työväenpuolueen kokouksessa, vaikka maan poliittisen terminologian sanakirjassa vallan periytyminen määriteltiin ”riistäjäyhteiskuntien taantumukselliseksi tavaksi”. Vuonna 1980 pidetyssä työväenpuolueen puoluekokouksessa Kim Jong Il esiteltiin virallisesti isänsä seuraajana ja hänet nostettiin puolueen johtopaikoille. Hän tulisi takaamaan, että vallankumoustyötä jatkettaisiin ”sukupolvi toisensa jälkeen”.

Fifield kertoo, että joidenkin mielestä nuorempi Kim oli ”elokuvaharrastaja ja rellestävä kuohkeatukkainen playboy”. Hänellä ei ollut minkäänlaista sotilaskokemusta, mutta hänestä tehtiin 1991 kansanarmeijan ylipäällikkö. Propagandistit ahersivat hänen ”kiiltokuvansa” parissa ja loivat hänelle myyttisen menneisyyden. Miehellä oli ainakin neljä puolisoa ja ”nautintoprikaatiksi” sanottu haaremi sekä seitsemän lasta. Toinen vaimo sai pojan, Kim Jong Namin (1971–2017) ja neljäs vaimo kaksi poikaa, Kim Jong Cholin (s. 1981) ja Kim Jong Unin (s. 1984). Vainoharhaiseksi mainittu johtaja piti eri perheensä toisistaan erillään ja antoi kotiopettajien kasvattaa lapsiaan. Hän sulki lapset muurien ympäröimiin rakennuksiin tai rantahuvilaan, missä elämä oli ulkonaisesti luksusta. Hän lähetti lapsensa Sveitsiin opiskelemaan mutta sijoitti eri puolisoiden lapset eri kouluihin. Perheitä ympäröi salaperäisyys, ja kansalaiset tiesivät Kimin puolisoista ja lapsista hyvin vähän.

Isänsä kuoltua 1994 sai 52-vuotias Kim Jong Il hallittavakseen maan, jota runtelivat tulvat, kuivuus ja nälänhätä. Itse hän ei nälkää nähnyt; hän söi kaviaaria ja hummeria ja tilaili kallista konjakkia Euroopasta. Kiina ja NL antoivat ruoka-apua, mutta se ei riittänyt poistamaan ruoanpuutetta ja aliravitsemusta, koska omaa maataloutta ei kehitetty. ”Rakasta johtajaa” kiinnostivat vain asevoimat, ja hänen johdollaan Pohjois-Korea teki 2006 ensimmäisen ydinkokeen.

Aikaisemmin kansalaiset olivat saaneet ilmaisen ruoan, asunnon, vaatteet, koulutuksen ja terveydenhoidon vastineeksi työstään valtion tehtaissa, kaivoksissa, maatiloilla tai eri viroissa. Nälänhädän aikana ihmiset alkoivat myydä kaduilla ja toreilla ruokaa ja muita tavaroita. Nimenomaan naiset kävivät torikauppaa, sillä naimisiin mennessään he saivat jäädä kotiin, joten heillä oli aikaa paneutua kaupankäyntiin. Hallinto salli kaupan, koska se ei pystynyt toimittamaan elintarvikkeita. Kun valtiontalous seisahtui, alkoi yksityistalous kasvaa ja syntyi ”markkinataloudellistuminen alhaalta ylös”.

Korruptio levisi torikaupan myötä, kun kansalaiset lahjoivat viranomaisia katsomaan touhua läpi sormien. Propagandan ja valvonnan turvin Kim Jong Il ”perheyrityksen” johdossa 17 vuotta, kunnes sai 2008 aivoverenvuodon ja invalidisoitui. Länsimaissa järjestelmän uskottiin romahtavan, mutta sekasortoa tai joukkopakoa Kiinaan ei ilmennyt, eivätkä sotilaat kaapanneet valtaa. Hallinto alkoi kuitenkin valmistautua vallansiirtoon.

Dynastia jatkuu

Kim Jong Il oli palvonut vuonna 1971 syntynyttä ensimmäisen vaimonsa poikaa, Kim Jong Namia, mutta hänen mieltymyksensä kai muuttui, sillä kolmannen vaimon toinen poika Kim Jong Un oli vasta 8-vuotias, kun hänet valittiin 1992 ”kruununperijäksi”. Pojan leikkihuoneissa oli legoja, pelikonsoleja, playmobileja, flippereitä, flyygeleitä, televisioita, tietokoneita, lelupistooleita ja nelipyöräisiä ajoneuvoja. Pojalla oli 7-vuotiaana oikea auto ja 11-vuotiaana oikea Colt. Hänellä oli myös valmentajia, henkivartioita ja autonkuljettajia.

Vuodesta 1996 eli 12-vuotiaasta lähtien Kim Jong Un opiskeli peitenimellä Pak Un Bernissä Sveitsissä englanninkielisessä kansainvälisessä koulussa ja saksankielisessä kunnallisessa koulussa. Velipuoli oli opiskellut Genevessä ranskankielisessä koulussa. Tuleva johtaja ei menestynyt opinnoissaan erityisesti eikä suorittanut koulua loppuun. Häntä kiinnosti vain koripallo. Tytöistä hän ei piitannut. Hän pukeutui verryttelyasuun eikä toveriensa tavoin farkkuihin, ”halveksitun kapitalismin symboleihin”. Aluksi sisarusten holhoojina toimivat äidin sisar ja tämän mies sekä näiden loikattua Yhdysvaltoihin isän sisar ja mies. Vuonna 2001 kesken lukuvuoden 17-vuotias Kim kutsuttiin takaisin kotiin.

Pohjois-Koreassa Kim Jong Un aloitti 2002 opintonsa Kim Il Sungin sotakorkeakoulussa kuten velipuolikin oli tehnyt. Samana vuonna Yhdysvaltain presidentti George W. Bush ilmoitti maan kuuluvan Irakin ja Iranin lisäksi ”pahuuden akseliin”, jolta maailma oli turvattava. Kimin on sanottu osoittautuneen korkeakoulussa sotilasstrategina luonnonlahjakkuudeksi, joka neuvoi opettajiaankin. Hän valmistui 2006 lopputyönään ”Simulaatio operaatiokartan tarkkuuden parantamisessa GPS-paikannusjärjestelmän avulla”, ja valmistumisseremonioissaan hän esitelmöi isänsä sotilaallisesta nerokkuudesta.

Vuonna 2009 sairas Kim Jong Il esitteli vasta 25-vuotiaan poikansa Jong Unin maan eliitille seuraajanaan. – Muulle maailmalle valinnasta ilmoitettiin seuraavana vuonna. – Nuori Kim sai ylennyksiä yhä korkeampiin siviili- ja sotilasvirkoihin, ja hänen ympärilleen alettiin luoda henkilökulttia. Tulevan johtajan ”markkinointi” koetteli uskottavuuden rajoja jopa totalitaarisessa valtiossa. Vuoden lopulla hallinto teki pahan virheen: devalvoi maan valuutan, wonin. Talous suistui kaaokseen, ja kansalaisten tyytymättömyys kasvoi. Tavalliset kansalaiset menettivät vähäisetkin säästönsä, mutta eliittiä asia ei hetkauttanut, sillä se oli kerännyt omaisuutensa ulkomaanvaluuttoina.

Tyytymättömyyden kasvaessa hallinnon oli tehtävä jotakin. Ratkaisu oli yksinkertainen. Kuten Fifield kirjoittaa: ”Tyrannit kautta maailman tietävät, että mikään ei vie huomiota kotimaan ongelmista niin kuin uskalias sotilaallinen voitto”. Hakematta tulevat mieleen eräät muut kansanjohtajat, jotka ovat turvautuneet samaan keinoon. Maaliskuussa 2010 pohjoiskorealainen sukellusvene torpedoi Keltaisellamerellä Etelä-Korean merivoimien korvetin. Turmassa kuoli 46 eteläkorealaista sotilasta. Syyskuussa 2010 Kim Jong Un ylennettiin Korean kansanarmeijan täydeksi kenraaliksi.

Kun Kim Jong Il kuoli joulukuussa 2011, Kim Jong Un oli 27-vuotias. Hän julisti kolmen vuoden suruajan ja siirsi isänsä ruumiin mausoleumiin, jossa myös Kim Il Sungin palsamoitu ruumis lepäsi. ”Sotilaat, koululaiset, virkamiehet ja muut kokoontuivat muistomerkille osoittamaan Kim Il Jongille kunnioitustaan hillittömästi itkien, mustia vaatteitaan repien ja lumiseen maahan heittäytyen.” Kaikki tiesivät, miten piti käyttäytyä, jottei herättänyt joka puolella lymyilevien ilmiantajien huomiota.

”Sosialismin aurinko” ja  ”totuuden vartija”

Valtaan noustuaan Kim Jong Un esiintyi julkisuudessa rennon näköisesti, piti puheita ja hymyili. Kim Il Sung -merkki rinnassaan hän matki isoisäänsä: puhui karhealla äänellä ja piti maopukua. Hän kulki kansan parissa, nautti ihmisten kättelystä ja esiintyi mediassa kansanmiehenä. Hän vieraili päiväkodeissa, kouluissa, orpokodeissa, sairaaloissa ja tuotantolaitoksissa. Hän antoi itselleen yhä uusia arvonimiä. Kansalaisia kasvatettiin johtajan kunnioitukseen lastentarhasta alkaen; indoktrinointia jatkettiin pioneerileireillä, yliopistossa, työpaikoilla, armeijassa, ministeriöissä, naistenliitossa ja korttelivartion kokouksissa – kaikkialla, missä se oli mahdollista. Lukioissa alettiin pitää 81 tunnin kurssia Kim Jong Unista ja lisäksi pidettiin oppitunteja hänen isoisästään ja isästään.

Sisäpiirin ulkopuolella Kim Jong Unista tiedettiin kuitenkin hyvin vähän. Viralliset valokuvat nuoresta diktaattorista olivat kuin pilakuvia: pyöreä hymyilevä naama mustan panssarikypärän kehystämänä kurkistamassa panssarivaunun luukusta tai hilpeä johtaja seuraamassa voiteluainetehtaassa, kuinka rasvaa tursuu sammioon paksuna pötkönä. Ulkomailla Kimin ulkomuodosta tehtiin häikäilemättä pilaa.

Kimin ikä oli ongelma maassa, jossa poliittiset ja sosiaaliset suhteet sekä ihmisen tärkeys määräytyivät iän mukaan. Ulkomaiden johtajatkaan eivät tienneet, miten suhtautua mieheen. Fifieldin mukaan Kimillä oli kolme vaikeaa tehtävää edessään: hänen oli noustava auktoriteetiksi miehille, jotka olivat työskennelleet valtion hyväksi pitkään, hänen oli pidettävä kurissa väestö, joka oli vuosikymmenien ajan eristetty ulkomaailmasta, ja hänen oli pidettävä loitolla kansainvälinen yhteisö, joka odotti tai toivoi hänen epäonnistuvan.

1990-luvun nälänhätä oli päästänyt valloilleen sääntelemättömän ja sattumanvaraisen kapitalismin, jota oli vaikea tukahduttaa. Kim Jong Un ymmärsi, että hänen tarvitsi vain sallia rajoitettu kapitalismi ja antaa kansalaisille mahdollisuus ansaita omaa rahaa, niin he ahkeroisivat itselleen paremmat olot, eikä tämä maksaisi hallinnolle mitään. Hänen mukaansa hallinto voisi tavoitella samaan aikaan sekä ydinasetta että taloudellista kehitystä. Niinpä torijärjestelmä sekä muukin pienyritteliäisyys sallittiin edelleen. Kansa sai vaikutelman, että olot paranivat.

Jo isoisänsä ja isänsä eläessä Kim Jong Un oli saanut oppia henkilökultin ylläpitämisessä, imperialismin vihaamisessa ja totuuden muuntelussa. Hän lienee saanut evästystä myös epämieluisien henkilöiden eliminoimisessa. Koska hän halusi pitää vallan näpeissään, kaikki mahdolliset haastajat ja kyseenalaistajat menettivät yksi toisensa jälkeen asemansa. Myös entiset neuvonantajat ja luottomiehet eliminoitiin. Monet menettivät henkensä, toiset siirrettiin vankileireille, toiset uudelleenkoulutukseen, jotkut vain katosivat. Jang-setä likvidoitiin jo 2013, ja velipuoli Jong Nam myrkytettiin 2017. Kim Jong Un oli Sveitsin koulussa kuullut kerrottavan muun muassa ihmisoikeuksista, naisten oikeuksista ja demokratiasta, mutta nuo ajatukset eivät ilmeisesti olleet juurtuneet hänen mieleensä. Varmuuden vuoksi hän kokosi omat nuoret tukijansa, jotka olivat uskollisuutensa velkaa suoraan hänelle.

Kun kansalaisten elintaso hieman kohosi, Kim teki selväksi, että kaiken voi myös menettää, jos uskaltaa asettua johtajaa vastaa. Hän oli Machiavellinsa lukenut: parempi olla pelätty kuin rakastettu. Hän tehosti rajavalvontaa estääkseen muuttovirtoja, suitsi tiedonkulkua entisestään ja rakensi isovelivaltion, joka valvoo jokaisen kansalaisen elämää viimeistä piirtoa myöten. Koska kuka tahansa saattaa olla ilmiantaja, jokaisen pitää olla jatkuvasti varuillaan, ettei tekisi mitään sopimatonta, esimerkiksi kumartaisi Kimien patsaiden edessä liian vähän tai unohtaisi pyyhkiä pölyt johtajien kuvista joka päivä. Kim Il Sungin ja Kim Jong Ilin kehystetyt valokuvat pitää näet olla joka kodissa, koulussa, sairaalassa, virastossa tai muussa työpaikassa, jopa metrovaunussakin.

Ydinasevalta ja ”salainen sota”

Yhdysvaltojen mahdollisuus käyttää ydinaseitaan Pohjois-Koreaa vastaan oli ohjannut hallinnon strategista ajattelua ja toimintaa Kim Il Sungin ajoista asti. 1950-luvulla maan ydintutkijat kävivät NL:ssa opiskelemassa, ja vuoden 1962 Kuuban kriisi sai Kimin tavoittelemaan ydinasetta entistä kiivaammin. NL:n painostuksesta maa liittyi 1985 ydinsulkusopimukseen, mutta Kim uhkasi vetäytyä siitä jo 1993, jolloin Yhdysvallat ja Pohjois-Korea ajautuivat lähelle sotaa. Tilanne rauhoittui, mutta Kim ei aikonutkaan noudattaa sopimusta, ja vuonna 2006 Pohjois-Korea onnistui ydinkokeessaan.

Kim Jong Unin noustua Pohjois-Korean johtoon hänen uhonsa huolestutti Yhdysvaltoja. Niinpä karkauspäivänä 2012 maat solmivat sopimuksen, jonka mukaan Pohjois-Korea saa ruoka-apua, kun se lopettaa ohjuslaukaisut ja ydinkokeet. Silti Kim jatkoi kokeilujaan, ja isoisän syntymäpäivänä 15.4. laukaistiin satelliitti suuren ulkomaalaisjoukon seuratessa tapahtumaa. Koe epäonnistui, ja virallisestikin oli pakko myöntää, että satelliitti ”ei kyennyt nousemaan ennalta määrätylle radalleen”. Mutta toisen satelliitin laukaisu ennen vuoden loppua onnistui jo, ja varustelu jatkui. 2013 räjäytettiin pienehkön atomipommi, ja Kim julisti Pohjois-Korean ydinasevaltioksi.

Vuosina 2013 ja 2014 Kimin johdolla tehtiin ohjuskokeita, joiden tehoa liioiteltiin. Itse asiassa mahtailu ei kertonut Kimin saavutuksista vaan hänen aikeistaan, ja pian nämäkin  toteutuivat. Lyhyen ja keskimatkan ohjuksia laukaistiin sekä maalta että veden alta. Kun ballistisen keskimatkan ohjuksen laukaisu sukellusveneestä onnistui 2016, Pohjois-Korea ilmoitti: ”Meillä on kyky iskeä varmasti, kattavasti ja käytännöllisesti amerikkalaisia vastaan Tyynenmeren sotatoimialueella.” Vuonna 2017 maa teki ydinkokeita, joista yksi oli vetypommi, ja laukaisi mannertenvälisiä ohjuksia, jotka olisivat kantaneet Denveriin ja Chicagoon, viimeinen jopa Washingtoniin asti. Nyt oli vain yhdistettävä ohjus ja pommi.

Kuten Fifield kirjoittaa, Kim oli tajunnut, että muutama pitkänmatkan ydinkärkiohjus voisi estää Yhdysvaltoja hyökkäämästä Pohjois-Koreaan. Kokeet ja laukaisut vakuuttivat myös kotimaan asukkaat maan vahvuudesta. Ydinaseohjelmalla ylpeilivät järjestelmän vastustajatkin. Armeijan johtoa piti tyytyväisenä se, että varoja ohjattiin ydinase- ja ohjusohjelmiin ja johtavista kenraaleista tehtiin valtakunnanjulkkiksia. Vielä varmemmin tyytymättömyyttä suitsi muisto siitä, että entinen puolustusministeri ammuttiin murskaksi ilmatorjuntatykillä, kun hän oli nukahtanut eräässä kokouksessa. Pitämällä armeijan tyytyväisenä suuri vallanpitäjä on ehkäissyt vallankaappausyritykset.

Ydinvarustelun tavoin Pohjois-Korean hakkeritoiminta alkoi vaatimattomasti, mutta se on kasvanut räjähdysmäisesti. Eri toimijat, muun muassa armeijan johtama eliittivakoilijapalvelun ”Varasto 121:n” ja maan tiedusteluviraston (RGB) hakkerit sekä useat hallinnon tukemat ryhmät ovat hyökkäilleet eri maiden pankkeihin kähveltäen satoja miljoonia dollareita ja kryptovaluuttapörsseihin varastaen digitaalisia poletteja satojen miljoonien dollareiden arvosta. Hakkerit ovat saaneet tungetuksi kiristysohjelman yli 230 000 tietokoneeseen 150 maassa. Varsinkin Etelä-Korea on ollut hyökkäysten kohteena. Hakkerit ovat aiheuttaneet sekasortoa sen televisioasemille ja varastaneet sen armeijan tietoverkosta suunnattomasti dataa, muun muassa Kim Jong Unin eliminoimiseksi laaditun ”päänleikkaussuunnitelman”.

Pohjois-Korean hallinto kieltää sekaantuneensa mihinkään kyberhyökkäyksiin, mutta se kouluttaa eliittihakkereita erikoiskouluissa ja armeijan tietojenkäsittelytieteen korkeakoulussa. Yhdysvaltojen tiedustelupalvelujen mukaan Pohjois-Korealla on yli 100 000 kyberagenttia, jotka asuvat ja työskentelevät ulkomailla, etenkin Kiinassa, Venäjällä ja Malesiassa, missä on paremmat Internet-yhteydet. ”Salaisella sodalla” eli haitta- ja kiristysohjelmilla, kohdennetulla verkkourkinnalla sekä soluttautumalla rahapeli- ja videopelisivustoille hakkerit hankkivat Pohjois-Korean oloissa muhkean palkkansa ja ennen kaikkea varoja Kim Jong Unin hallinnolle.

Hullun hommia?

Ovat arvelleet Kim Jong Unia mielipuoleksi hänen tekojensa vuoksi, mutta esimerkiksi CIA:n analyytikot ovat toista mieltä ja pitävät häntä ”rationaalisena toimijana” kuten myös neurotieteilijä ja kliininen psykologi Ian Robertson. Hän on seurannut Kimin liikkeitä valtaannoususta saakka ja todennut, että mies on ”henkisesti kohtalaisen tasapainoinen henkilö” ja klassinen narsisti. ”Useimmat ihmiset, jotka eivät säikähdä omaatuntoaan tai johtajuuden paineita, kehittyvät lopulta narsisteiksi.” Kim Jong Unin kaltainen johtaja saa valtansa käyttämisestä niin suurta mielihyvää, että hän alkaa kaivata uutta annosta. Harva suunnatonta valtaa käyttävä ihminen voi vastustaa tätä kemiallista reaktiota ja pysytellä tasapainoisena. Mitä suuremmaksi ego paisuu, sitä aremmaksi se muuttuu. Moni tyranni muuttuu hyvin herkkänahkaiseksi ja hermostuu pienimmästäkin rikkeestä. Fifieldin mukaan Kim Jong Unin egon hauraus on jo oireillut huolestuttavasti.

Kun Donald Trump valittiin Yhdysvaltojen presidentiksi, alkoi ”ennennäkemättömän alkukantainen alfaurosten taistelu”. Trump nimitti Pohjois-Korean johtajaa ”kaistapääksi”, ”ilmiselväksi mielipuoleksi”, joka ”ei välitä, vaikka tappaisi kansalaisiaan tai näännyttäisi heidät nälkään”. Pohjois-Korea puolestaan haukkui Trumpia ”vanhaksi seinähulluksi”. Kun Kim Jong Un oli laukaissut mannertenvälisiä ballistisia ohjuksia, Trump uhkasi syöstä Pohjois-Koreaan ”sellaista tulta ja tuhoa, jota maailma ei ollut ennen nähnyt”. YK:n yleiskokouksessa hän lupasi ”tuhota Pohjois-Korean täydellisesti” ja pilkkasi vastustajaansa ”pieneksi rakettimieheksi”. Kim sai tästä vain vauhtia: ”Kesytän mieleltään häiriytyneen amerikkalaisen vanhuudenhöperön varmasti ja ehdottomasti tulella.”

Hurmausdiplomatiaa

Koillis-Aasiassa ja osin Washingtonissakin pelättiin jo avointa konfliktia, ja Yhdysvallat lisäsi taloudellisia pakotteitaan, vaikka aiemmatkaan eivät olleet purreet kunnolla. Kim puolestaan alkoi parantaa suhteitaan ulkomaailmaan ja piti uudenvuodenpäivänä 2018 puheen, jossa hän muun muassa toivoi yhteistyötä etelän ja pohjoisen välisen kireän sotilaallisen jännitteen lieventämiseksi ja rauhanomaisen ympäristön luomiseksi Korean niemimaalle. Samassa puheessa Kim ilmoitti käynnistävänsä ydinaseiden ja ohjusten massatuotannon, mutta Etelä-Korean presidentti Moon Jae-in jätti huomiotta puheen tämän osan, joka oli tarkoitettu pohjoiskorealaisille, ja ilmoitti olevansa valmis aloittamaan neuvottelut.

Helmikuussa 2018 Kim lähetti sisarensa Kim Yo Jongin Souliin talviolympialaisiin, joiden avajaisissa Koreoiden joukkueet marssivat stadionille yhtenä ryhmänä ja urheilupukunsa rinnassa teksti ”Korea”. Yo Jong, jolla on maan hallinnossa merkittäviä tehtäviä, käyttäytyi hillitysti ja teki hyvän vaikutuksen etelän tiedotusvälineisiin. Hän toi presidentti Moon Jae-inille vierailukutsun, joka johti Koreoiden johtajien tapaamiseen huhtikuussa maiden rajalla ja useisiin muihinkin kohtaamisiin. Kiinan presidentti Xi Jinping ehti kuitenkin jo sitä ennen kutsua Kimin Pekingiin, ja vierailulla nuori johtaja osoitti hallitsevansa valtiomiesmäisen käytöksen. Visiitin jälkeen pakotteet Korean rajalla lievenivät.

Kesäkuussa oli vuorossa huipputapaaminen Donald Trumpin kanssa Singaporessa. Kim matkusti sinne Kiinalta lainatulla lentokoneella mukanaan 40 henkivartijaa. Näistä 12 tuli maailmalla tunnetuksi, kun he juoksivat Kimin auton rinnalla. Kulkuneuvo on jokaisen vainoharhaisen diktaattorin unelmakärry: 7-metrinen umpiauto, Mercedes-Maybach S 600 Pullman Guard. Panssaroituna ja sirpalesuojattuna se kestää konekivääritulta ja painaa viisi tonnia. Se maksaa 1,6 miljoonaa dollaria.

Kim ja Trump neuvottelivat kahden kesken vain tulkin läsnä ollessa. Se herätti epäluuloja Yhdysvalloissa, mutta Trump ei nähnyt asiassa mitään outoa ja sanoi luottavansa Kimiin. Viisi tuntia kestäneissä tapaamisissa tämä tiesi, mistä narusta vetää: hän käytti kaikkein kunnioittavimpia sanamuotoja, jotka imartelivat Trumpia ja hivelivät hänen egoaan. Omien sanojensa mukaan presidentti rakastui neuvottelukumppaniinsa. Hän piti Kimiä vahvana ja terävänä. Hän kehui tämän olevan ”erittäin lahjakas”, ”erittäin fiksu” ja ”erittäin hyvä neuvottelija”. ”Kaistapäästä”, ”seinähullusta” tai ”vanhuudenhöperöstä” ei ollut tietoakaan.

Yhdysvallat halusi Pohjois-Korean luopuvan täydellisesti ydinaseista. Kim ei luvannut mitään, vaan vetosi Etelä-Korean kanssa tekemäänsä sopimukseen, jonka mukaan hän pyrkisi jatkossa tekemään Korean niemimaasta ydinaseettoman alueen. Trump suostui lopettamaan yhteiset sotaharjoitukset Etelä-Korean kanssa ja lupasi allekirjoittaa julistuksen, joka päätäisi Korean sodan. Tapaamisen tulos jäi epäselväksi, vaikka Trump kehui vastapuolen luopuneen ydinaseohjelmastaan. – Diktaattorin epäluuloja kuvastaa se, että Pohjois-Korean maistaja maistoi etukäteen lounaalla tarjottavat ruoat.

Helmikuussa 2019 Kim Jong Un tapasi Trumpin uudelleen, nyt Hanoissa Vietnamissa odottaen, että vastineeksi Yongbyonin – tarpeettoman – ydinenergiakeskuksen sulkemisesta Trump poistaisi ainakin tilapäisesti ne pakotteet, jotka se oli asettanut rangaistukseksi Pohjois-Korean vuosina 2016 ja 2017 tekemistä ohjuslaukaisuista ja ydinkokeista. Mutta Trump vaati, että maan olisi luovuttava koko ydinaseohjelmastaan, jotta pakotteita purettaisiin. Kun Kimkään ei antanut periksi, johtajat lähtivät – juuri ennen lounasta. Mitä lounasruoille tapahtui? Fifieldin kertoo, että henkilökunta söi hanhenmaksat ja hammaskalat. Huokasin helpotuksesta, kun herkkuja ei haaskattu.

Rauhanneuvottelut nostivat Kimin suosiota omien kansalaisten keskuudessa. Vaikka ne eivät tuottaneet Yhdysvaltojen toivomaa tulosta, Trump kumosi maaliskuun lopulla uudet pakotteet, jotka hänen valtionvarainministeriönsä oli asettanut päivää aikaisemmin. Venäjä ja Kiina olivat jo höllentäneet rajavalvontaa ja ajaneet pakotteiden purkamista YK:ssa, mutta Kim halusi, että pakotteen poistettaisiin virallisesti eikä vain käytännössä.

Pohjois-Korean uutistoimisto KCNA raportoi epäonnistuneen huipputapaamisen jälkeen: ”Kim Jong Un ilmaisi kiitoksensa Trumpille siitä, että tämä oli tehnyt pitkän matkan ja harjoittanut myönteisiä pyrkimyksiä onnistuneessa tapaamisessa ja keskusteluissa. ”Neuvottelujen kariutumisesta huolimatta Kim jätti siis oven auki lisäneuvotteluille. Myös Trump oli kiinnostunut prosessin jatkamisesta. Saa nähdä, mitä vielä tapahtuu.

Maailmanpolitiikan pyörteissä sillä ei ole ollut väliä, että Kim on vuosikausia syyllistynyt ihmisoikeusrikkomuksiin ja rikoksiin ihmisyyttä vastaan, joihin YK ja kansainvälinen asianajajaliitto (IBA) ovat kiinnittäneet huomiota. Vaikka pakoteasiassa ehkä vielä edistytään, Fifield ei suhtaudu kovin toiveikkaasti tulevaisuuteen, sillä hän toteaa: ”Se, mitä sain selville, ei lupaa hyvää niille 25 miljoonalle, jotka ovat yhä satimessa Pohjois-Korean rajojen sisällä.”

Lisälukemista suomeksi:

Demick, Barbara, Suljettu maa: Elämää Pohjois-Koreassa, 2009.
Fujimoto, Kenji, Diktaattorin keittiömestari: Japanilaiskokki Pohjois-Korean hovissa, 2014.
Hyeuonseo, Lee & David, John, Seitsemän nimen tyttö – Pako Pohjois-Koreasta, 2015.
Kim, Eunsun, Pohjois-Korea – Yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä, 2014.
Mäkeläinen, Mika, Kimlandia, 2019.
Toimela, Markku & Aalto, Kai, Salakahvila Pohjois-Koreassa, 2017.