Kotimaisen tiedeviestinnän ongelmista ja merkityksestä on esitetty puheenvuoroja viime aikoina muun muassa Tieteessä tapahtuu -aikakauslehdessä (ks. 5/2019, 6/2019, 1/2020). Näkökulmat ovat painottuneet tiedepolitiikkaan ja -rahoitukseen, tieteenalojen sisäisiin toimintaperiaatteisiin sekä itse tieteenteon sisältöihin. Tieteellisen tiedon yleistajuistaminen on olennaisesti osa myös EU-tasolla käytävää keskustelua vastuullisen tieteen yleisistä periaatteista, tieteenteon etiikasta sekä tiedon roolista poliittisessa päätöksenteossa.

Ajankohtaisen teeman raameissa tiedetoimittaja Mari Heikkilän ja sosiologi Tuukka Tammen toimittama Viheliäs tiede – ja muita vaikeita uutisia valaisee 20 artikkelin kautta tiedeviestinnän tilanteita, joissa vuoropuhelu tutkijoiden, toimittajien ja lukijakunnan välillä on epäonnistunut tai vaikeutunut. Teos keskittyy kuvailemaan itse viestinnällisen prosessin ja yleistajuisen tekstin julkaisemisen hankaluuksia sekä tiedeaiheita, joiden vastaanottoa suuren yleisön keskuudessa ovat värittäneet voimakkaat tunnelataukset ja pinttyneet uskomukset.

Teoksen näkökulma on hyvin valittu, sillä tiedeviestinnän vaarojen ja ongelmien käsittely sen jälkeen, kun teksti on siirtynyt osaksi julkisen alueen moninaisia tulkintoja, merkityksiä ja odotuksia, on jäänyt vähemmälle huomiolle tieteen yleistajuistamisen laajemmassa kontekstissa. Aiheen käsittely puuttuu lähes kokonaan esimerkiksi Urpu Strellmanin ja Johanna Vattovaaran vuonna 2013 toimittamasta kirjasta Tieteen yleistajuistaminen.

Tieteen ja tutkijoiden asettuminen osaksi julkista keskustelua ja kollektiivista diskursiivista tilaa voidaan historiallisesti johtaa Euroopassa ainakin 1800-luvulle. Täten tiedeviestintä ja tieteiden yleistajuistaminen eivät sinänsä ole uusia ilmiötä, vaikka toiminnan tavoitteet ja sisältö ovatkin muuttaneet muotoaan. Tieteellisen tiedon tuottamiseen kuuluu ja on kuulunut olennaisesti sosiaalinen prosessi, jossa suullista tai kirjallista informaatiota välitetään erityisellä intentiolla yhdeltä toimijalta toiselle – muotisanoja ”dialogisuutta” ja ”vuoropuhelua” unohtamatta.

Viimeisen 15 vuoden aikana tapahtunut sosiaalisen median kasvu, joukkotiedotusvälineiden mediamuotojen kehitys ja julkisen tilan laajentuminen sekä horisontaalisesti että vertikaalisesti ovat tuoneet omat haasteensa tieteellisen tiedon yleistajuistamiselle. Vaikka tutkijoiden ja eri alojen asiantuntijoiden on entistä helpompaa viestiä ja olla vuorovaikutuksessa suuren yleisön kanssa, tieteellisen työn vastuu, eettis-normatiivisen kehikon merkitys ja tutkimuksen henkilökohtaisuus tai henkilöityminen ovat kasvaneet. Tieteen yleistajuistamisen kannalta olennainen välittäjäaines Suomessakin on tiedejournalismi, joka tavoittaa valtavan määrän lukijoita sanomalehtien, aikakausilehtien ja ammattilehtien sivuilla. Tieteellisen tiedon monisävyisyys sopii kuitenkin joskus huonosti yhteen journalistisen eetoksen kanssa, jossa muoto ja kärki usein hallitsevat esityksen tapaa.

Journalismin laajempi rooli tiedon ja maailmankuvien välittäjänä kietoutuu tärkeällä tavalla osaksi tunnepohjaisten totuuskäsitysten, monimutkaisten ja politisoituneiden identiteettikysymysten sekä jyrkkien vastatieteellisten asenteiden verkkoa, jossa mielipiteet muuttuvat faktoiksi ja erilaiset kielipelit sotkeutuvat toisiinsa informaatioajan tunnekuohuissa – joskus ikävin seurauksin. Moniulotteiset, yhteiskunnallisesti herkät ja vakiintuneiden käsitysten vastaiset tutkimustulokset voivat muuttua hankaliksi tai epämukavaksi käsitellä ja esittää osana viestinnällistä vuoropuhelua. Tätä taustaa vasten Viheliäs tiede -teoksen tekstit onnistuvat tuomaan esiin sinänsä tärkeitä taustoja ja kokemuksia tieteen yleistajuistamisen monimutkaisesta maailmasta, mutta tapauksien käsittely jää liian usein valitettavan pinnalliseksi.

Teoksen perusongelmana onkin se, että pieneen sivumäärään on sisällytetty temaattisesti sekavalla tavalla liian monta tekstiä. Useiden artikkeleiden varsinainen anti tieteen yleistajuistamiseen liittyviin kysymyksiin jää laihaksi. Tekstisisältöjen laadulliset epätasaisuudet ja kirjan ahdettu rakenne synnyttävät vaikutelman siitä, että Viheliäs tiede kamppailee tietokirjoille – jollaiseksi myös käsillä olevan teoksen osin määrittelen – tyypillisen identiteettikriisin kanssa: kaikkea mahdollista pyritään tarjoilemaan eri lukijakunnille, mutta keskinkertaisin tuloksin. Onneksi kirjasta löytyy myös muutamia aihevalinnoillaan ja tietosisällöillään edukseen erottuvia artikkeleita, jotka piristävät lukukokemusta.

Tiedejournalismi monessa mukana

Kirjan ansioihin luen sen, että tieteen yleistajuistamista ja sen tuottamiseen liittyviä ongelmia on haluttu lähestyä mahdollisimman monista näkökulmista ja varsin helppolukuisesti. Viheliäs tiede rakentuu sopivasti neljän pääluvun varaan, ja jokaisen luvun alle on kerätty joukko lyhyempiä artikkeleita. Kahdenkymmenen artikkelin sisällöt vaihtelevat tieteiden sisäisistä uskomuksista rokotekriittisyyteen ja Itämerensuolapulsseista pettämisen stigmoihin – kattaus on laaja.

Teoksen johdannossa vaikeat tiedeaiheet jaotellaan laadullisesti ylilautautuneisiin, särmittömiin, vaikeaselkoisiin ja vinoutuneisiin aiheisiin. Tekstistä ei käy ilmi onko jaottelu kirjan toimittajien oma tyypitys vai nojaako se esimerkiksi viestinnäntutkimuksen tai mediatutkimuksen laajempaan teoriakehykseen. Vaikeiden tiedeaiheiden em. jaottelu olisi toiminut oivallisena perusrakenteena kirjalle, sillä näkökulmien moninaisuus on nyt epäselvästi rajattu.

Puutteet sisällysluettelossa ja johdanto-osiossa aiheuttavat sen, että lukijalle ei muodostu riittävää kuvaa teoksen narratiivista. Tämä ongelma vahvistuu syvemmällä kirjassa, sillä lukijaa ei johdatella uusiin aiheisiin käytännössä millään tavalla. Pidän ongelmallisena etenkin sisällysluettelon muotoa, jolla on tärkeä tehtävä halutun kokonaiskuvan ja lukukokemuksen muotoutumisen kannalta. Selkeä ja informatiivinen sisällysluettelo paljastaa parhaimmillaan teoksen rakenteen ja sisäisen logiikan tavalla, joka antaa alkukäsityksen tekijän tai tekijöiden intentioista ja ohjaa lukukokemuksen jäsentymistä. Erityisesti tietokirjoissa sisällysluettelo on nähdäkseni tärkeä osa tiedollisen kokonaisuuden hahmottamista ja kokemista. Vaikka Viheliäs tiede ei ole tieteellinen tutkimus, olisin kaivannut sisällysluettelolle informatiivisempaa sisältöä. Nimet, kuten ”Fluoria aivoissa ja muut kiihkeät terveysaiheet”, ”Vauhdilla päin puuta” ja ”Pissisten ässät ja muut väärinymmärrykset” eivät oikeastaan kerro lukujen sisällöistä mitään.

Samanlainen viihteellinen tyyli vaivaa myös useiden artikkeleiden otsikointia. Taustalla on oletettavasti ollut halu pitää akateeminen jargon minimissään ja tehdä teoksesta teeman mukaisesti mahdollisimman yleistajuinen, mutta lähestyttävyyden ja informatiivisuuden ei tulisi olla toisiaan poissulkevia tekijöitä.

Laaja 20 artikkelin kokonaisuus välittyy lukijalle irtonaisena, sillä johdannossa tekstit esitellään hyvin pintapuolisesti ja logiikalla, joka ei vastaa varsinaista esiintymisjärjestystä tai edes lukuihin perustuvaa jaottelua. Toisaalta eri kertomuksia ei kytketä toisiinsa matkan varrella. Lukijalla voikin olla todellisia haasteita muodostaa teoksen määrittävää sisäistä ideaa, koska artikkelit esiintyvät eristettyinä kokonaisuuksina itse kirjan kantavan teeman sisällä. Tästä seuraa se, että vaikka teoksen yleinen idea rakentuu hyvin, lukijan odotukset ja kirjoitetun suunta eivät voi johtaa mihinkään narratiivin primaaritasolla.

Kirjan tyyli kokoelmana tiedejournalismin potilaskertomuksia ja neuvoja tuodaan esille, mutta nähdäkseni pelkän ulkoisen kuori-idean toteaminen harvoin riittää. Toisin sanoen, kirjasta puuttuu täysin elintärkeä metatason kehittely ja sisäinen merkitys, jotka kappaleiden ja lukujen tulisi synnyttää. Mitä Viheliäs tiede käytännössä pitää sisällään? Kommentoin seuraavaksi lyhyesti muutamaa artikkelia.

Eritasoisia artikkeleja

Oulun yliopiston informaatiotutkimuksen ja viestinnän professori Erkki Karvonen tarkastelee otsikon ”Tieteessä ei voi olla uskonkappaleita” alla tieteelliseen tietoon liittyvää dogmaattisuutta tieteenalojen ja tiedeyhteisöjen sisällä. Lyhyt ja yleisellä tasolla pysyvä kirjoitus ei lähde analysoimaan tai avaamaan tieteellisten käsitysten uskomuksia ja itsepintaisia oppeja liiaksi. Muutama tieteenhistoriallinen anekdootti toimii kuitenkin aiheeseen vihkiytymättömälle muistutuksena siitä, että myös tieteellisen tiedon taustalla vaikuttaa aina fundamentaalinen inhimillisyys sekä hyvässä että pahassa. Politiikka, uskomukset, kunnianhimo, akateemisen maailman kilpailu ja jäykkä normatiivisuus ovat usein osa myös modernia tieteellistä työtä, vaikka tieteellinen tieto nähdään yleisesti itseään korjaavana ja vaillisena tai välillisenä suhteessa absoluuttiseen objektiivisuuteen sekä välttämättömään totuuteen. Tiedekään ei ole täydellistä, ja tämä on hyvä muistaa myös tiedejournalismista tai tieteen yleistajuistamisesta puhuttaessa – erityisesti keskusteluissa viheliäisistä aiheista.

Artikkelissa ”Sovittelujournalismin keinoin vaikeiden aiheiden kimppuun” Tampereen yliopiston tutkijat Mikko Hautakangas ja Pia Vuolanto sekä vapaa toimittaja Matleena Ylikoski käyvät dialogia tutkijoiden ja toimittajien yhteistyöhön liittyvistä jännitteistä journalistisen prosessin aikana ja sen jälkeen. Keskustelun keskiössä on Matleena Ylikosken vaihtoehtohoitoihin liittyvistä tutkimuksista kirjoittama juttu, johon Pia Vuolantoa haastateltiin yhtenä asiantuntijoista, sekä niin kutsutun ”sovittelujournalismin” näkökulmat ongelmallisten ja tunnepitoisten tiedeaiheiden käsittelyssä. Artikkelissa nostetaan näkyvästi esille se, kuinka tiedejournalismi törmää 2010-luvulla entistä useammin sekä toimittajien että tutkijoiden ammateissa vaikuttaviin rakenteellisiin ongelmiin, staattisiin käytäntöihin ja ennakkoluuloihin. Vaikka tieteentekijöillä ja journalisteilla on jaettu päämäärä tutkitun tiedon ja tieteellisten näkökulmien välittämisessä, vuorovaikutus akateemisen alueen ja journalististen periaatteiden välillä voi toimia myös kitkaa aiheuttavana tekijänä – ongelmia voivat aiheuttaa esimerkiksi journalistien tapa kärjistää ja yksinkertaistaa tutkimustuloksia tai tutkijoiden haluttomuus antaa haastatteluja leimautumisen, vastakkainasettelun ja väärinymmärtämisen pelosta. Vuolannon ja Ylikosken subjektiivisille kokemuksille rakennetaan merkitsevämpää perustaa sovittelujournalismia tutkineen Mikko Hautakankaan kommentaarilla sekä tuomalla esiin Tampereen yliopistossa vuosina 2016–2018 toteutetun Sovittelujournalismi-tutkimushankkeen tuloksia.

Artikkelin dialoginen muoto on katkonainen ja visuaalisesti epätasainen. Keskustelun aiheet hyppivät tekstissä jokseenkin maanisesti. Mielenkiintoista keskustelua olisi mahtunut sivuille enemmän – ja luettavammassa muodossa – perinteisemmällä esitystavalla ilman turhia väliotsikoita ja jatkuvaa puhujan nimeämistä. Samanlainen vuoropuhelutyyli toistuu kirjassa muutamassa muussakin kertomuksessa. Hautakankaan, Vuolannon ja Ylikosken teksti sisältää kuitenkin päteviä huomioita sekä tutkijoiden että tiedetoimittajien työhön liittyvästä yleistajuistamisesta, vaikka ajatuksia ei juuri jalosteta. Prosessi ei ole mutkaton, sillä kuten Ylikoski toteaa, molemmat osapuolet on käsitettävä tiedon tuottajina. Objektiivisuuden ideaalia hämärtää välttämättä erilaiset näkökulmat, tulkinnat, kontekstit ja tavoitteet, jotka tiedon ja käsitysten siirtymissä tekevät episteemisen tyhjiön mahdottomaksi. Koska (tieteellisen) tiedon varsinaisen merkityssisällön voidaan ajatella muodostuvan psyykkisinä tiloina tai toiminnan kautta ja vaativan kielellistä ulottuvuutta, olennaisen ja faktuaalisen informaation intentionaalinen välittäminen toimijalta toiselle on monimutkainen prosessi. Asiantuntevasti ja faktuaalisesti muodostettu journalistinen sisältökin voi synnyttää lukijassa voimakkaita tunteita ja mustavalkoisia reaktioita, mikäli se törmää perustavasti erilaisiin uskomuksiin tai maailmankuviin. Artikkelissa nostetaankin sovittelujournalismin työkalupakista aiheellisesti esiin se, että tieteentekemisen ja journalismin kaltaiset institutionaaliset rakenteet ansaitsisivat nykyistä enemmän läpinäkyvyyttä ja avoimuutta.

Erilaisten valintojen, tarkoitusten ja toimintatapojen viestiminen tutkijoiden, toimittajien ja lukijoiden välillä voi auttaa lievittämään väärinymmärryksiä sekä niitä absoluuttisen oireita, joita käsityksiin totuudesta ja sosiaalisen todellisuuden muotoutumisesta yleisesti liitetään. Toisaalta uutisjournalismin moninäkökulmaisuuden lisääminen vähentäisi liiallista yleistämistä ja vastakkainasettelua tavalla, joka toisi myös eri asiantuntijoille laajemman roolin juttujen sisällä. Kun juttujen painopiste siirtyy yksittäisten tutkimustulosten tai tutkijoiden lausuntojen painottamisesta ymmärtämiseen tähtäävään esittämiseen, monimutkaisia ilmiöitä on mahdollista tiivistää tarkoituksenmukaisesti.

Nuorisotutkimusseuran tutkija ja dosentti Mikko Salasuo tuo esiin artikkelissaan ”Kokemuksia tutkimuksen, median ja uskomusten törmäyksistä” huumeisiin, dopingiin ja varusmiesten palvelusmotivaatioon liittyneitä tutkimuksiaan, jotka ovat haastaneet yhteiskunnassamme laajalti vakiintuneita uskomuksia. Julkinen keskustelu ja median rooli aiheiden käsittelyssä on Salasuon kokemusten perusteella osoittautunut tietyissä tapauksissa ongelmalliseksi. Salasuon artikkeli antaakin aihetta pohtia laajemmin median ja tieteellisen tutkimuksen suhdetta. Vaikka eittämättä suurin osa mediakentän tekemästä tiedeviestinnästä sen eri muodoissaan on ammattimaista ja olennaista, Viheliäs tiede -teoksen taustakertomuksissa tuntuu toistuvan tiedejournalismin eräänlaiset strukturaaliset ongelmat. Toisaalta voidaan puhua tiedejournalistien ammattiosaamisesta ja -etiikasta ja toisaalta tieteen sekä journalismin osin yhteensopimattomista tiedollisista intresseistä.

Ammattiosaamiseen ja -etiikkaan liittyvät näkökohdat käsittävät esimerkiksi toimittajan puutteellisen ymmärryksen tutkimustoiminnasta tai tieteenalasta sekä tietoiset valinnat tutkimustulosten tai asiantuntijalausuntojen liiallisesta yksinkertaistamisesta lukukertojen ja terävämmän sisällön toivossa. Toiminnan etiikkaan liittyy myös se, että toimituksen laajat oikeudet ja päätösvalta juttujen sisällöistä esimerkiksi lausumien yhteydessä voivat luoda vääristyneen valta-asetelman toimittajien ja tutkijoiden välille. Koska journalismilla on olennainen rooli (ja vastuu) siinä, mitä ja miten kollektiiviseen tietoisuuteen nostetaan, toimittajien sinänsä oikeutettu riippumattomuus ja valta voivat äärimmillään luoda tilanteita, joissa tutkija tai asiantuntija jää näennäiseen kiitollisuuden velkaan toimittajalle siitä, että aiheesta edes kirjoitettiin – sisällöstä riippumatta.

Monimutkaisten tiedeaiheiden käsittelyssä tulehtuneet asenteet ja virheelliset olettamukset eivät palvele tieteen yleistajuistamisen tavoitteita tai viimekädessä edes tekstin sisältöjä. Tiedollisten intressien alueella tiedejournalismia ohjaa tieteellistä tutkimusta oleellisemmin kaupallisuus (arvoneutraalissa mielessä), sosiopoliittiset siteet ja tarkastelutapojen rajallisuus. Toimittajien ja tutkijoiden käsitykset tiedon tuottamisesta, levittämisestä ja merkityksistä poikkeavat ammatillisissa käytännöissä tyypillisesti toisistaan, joten praktinen tasapainoilu mahdollisimman laajan tarkasteluhorisontin, sivistämistoiminnan ja viestinnällisten periaatteiden välillä voi olla ongelmallista – näin etenkin vaikuttamiseen ja emotionaaliseen vetoavuuteen liittyvien näkökulmien kohdalla.

Tiedejournalistien, median ja tutkijoiden välistä vuorovaikutusta pohtivista kertomuksista jää implisiittinen vaikutelma siitä, että vaikeiden tiedeaiheiden käsittelyssä toisenlaiset journalistiset valinnat ja periaatteet synnyttäisivät yleisesti toimivamman tieteen yleistajuistamisen prosessin.

Onneksi artikkeleissa tuodaan kuitenkin esiin myös tutkijoiden ja tiedeyhteisön vastuuta tiedeviestinnässä: tieteenalojen moniäänisyyden homogenisointi ”päivystävä dosentti” -ilmiössä, ammattikuntapolitisointi, taloudelliset intressit ja tutkijoiden epärealistiset vaatimukset tutkimuksien tarkasta referoinnista ovat esimerkkejä siitä, että myös tutkijoiden praksis tiedeviestinnässä ansaitsee kriittistä tarkastelua. Viime kädessä kyse on molempien ammattikuntien välisestä luottamuksesta ja erilaisen toimintakulttuurin ymmärryksestä sekä toimintatapojen uudistamisesta.

Uudenlaisten juttumuotojen rakentaminen ja kokeilu verkkolehdissä, joissa esimerkiksi merkkimäärä ei sinänsä ole ongelma, avaa polkuja tieteen yleistajuistamisen kehittämiseen. Ratkaisisiko esimerkiksi erityinen tiedeaiheinen juttukategoria, jossa tutkija(t) itse vastaisivat pääosin tekstisisällöstä tiettyjen toimituksen asettamien reunaehtojen puitteissa, tiedeviestinnän keskeiseksi koettuja ongelmia? Yhteistyössä laaditussa jutussa toimittajalla säilyisi stilisointi- ja muokkausoikeus journalistisesti olennaisissa asioissa, mutta tutkija kykenisi asiantuntijaroolissaan kirjoittamaan esimerkiksi omasta tutkimuksestaan syvällisemmin ja vapaammin – tiivistetty referee-artikkeli osana esimerkiksi Helsingin Sanomien uutistarjontaa.

Kaiken kaikkiaan Viheliäs tiede -teoksen sisältö tarjoaa monipuolisesti kertomuksia tieteellisen tiedon suhteesta ihmispsykologiaan ja viestinnällisiin prosesseihin. Teoksen uutisjournalismin näkökulmat ovat mielestäni kirjan mielenkiintoisinta ja sisällöiltään onnistuneinta aluetta. Kahdenkymmenen artikkelin joukosta löytyy sekä onnistumisia että huteja. Teoksen yleinen ilme ja luettavuus olisivat hyötyneet siitä, että artikkeleiden kokonaismäärää olisi vähennetty. Yksikään teoksen kertomuksista ei ole huonosti kirjoitettu tai sinänsä turha, mutta kirjan aihepiirin ja luvatun lukukokemuksen kannalta laadullisia eroja voi selvästi huomata aihevalinnan, informatiivisuuden ja pohdintojen merkityksen osalta.  Monet kertomuksista eivät sellaisenaan pääse kunnolla ilmaan, koska kiitorata sisällölle loppuu liian aikaisin. Artikkelikokoelman tekeminen on aina kompromisseja kustantajan, toimituksen ja kirjoittajien välillä, eikä oikeaa tapaa tehdä kirjaa ole – käsillä olevan teoksen kohdalla olisi kuitenkin toivonut laadun korvaavan määrää hieman enemmän.

Tieteen yleistajuistamisen keskeiset lähtökohdat

Kuinka hyvin Viheliäs tiede täyttää lupauksensa tarjota ”eväitä ja uutta ajateltavaa niin tieteestä kirjoittaville tukijoille [sic], toimittajille kuin kaikille tieteestä kiinnostuneille”? Kysyykö teos olennaisia kysymyksiä tieteen yleistajuistamisesta ja muodostuuko näkökulma tiedeviestintään lopulta riittävän syvälliseksi?

Tekoälyn kehitykseen liittyvät uhkakuvat, disinformaation kasvu ja sivistykseen liittyvän tiedollisen perusasenteen maailmankuvallinen polarisaatio ovat esimerkkejä ongelmista, jotka voivat lähitulevaisuudessa haastaa entisestään tieteentekijöitä ja tiedejournalismia. Tieteellinen toiminta laajimmassa mahdollisessa merkityksessään on olennainen osa ihmisen kykyä ymmärtää itseään ja paikkaansa maailmankaikkeudessa. Kaikkialle ulottuva kriittisyyden vaatimus koskee myös tieteellistä tietoa, jonka täytyy jatkuvasti oikeuttaa ja todistaa olemassaoloaan – tämä on tieteellisen maailmankuvan perusedellytys. Arkikokemuksessa maailmankuviin liittyvien käsitysten syntyminen ja muuttuminen tapahtuvat osin yhteydessä tieteen yleistajuistamisen moninaisiin prosesseihin, joiden keskellä moderni ihminen elää. Tämä hyvin käytännöllinen alue on meille jatkuvasti läsnä erilaisissa dokumenteissa, aikakausilehdissä, sanomalehdissä, blogeissa, uutisissa, YouTube-videoissa ja sosiaalisen median alustoissa. Viheliäs tiede -teos rakentaa narratiivinsa tälle toiminnalliselle tasolle, jossa tietoa sen eri muodoissaan siivilöidään, kohdataan ja muokataan osana sosiaalista tiedon verkostoa.

Kirjan ansiona pidän erityisesti sitä, että suomalaisen tiedejournalismin ongelmia ja ristiriitoja synnyttäviä toimintamalleja nostetaan monipuolisesti esiin. Taustojen ymmärtäminen on tärkeää, koska toisaalta tutkijoiden sekä asiantuntijoiden ja toisaalta toimittajien erilaisten lähtökohtien, valintojen ja intentioiden tunteminen edesauttaa medialukutaitoa ja kehittää tervettä kriittisyyttä. Julkinen keskustelu tieteen yleistajuistamisen periaatteista ja hankalien tiedeaiheiden problematiikasta on ollut verrattain vähäistä, joten eräänlaisena ytimellisenä keskustelunavaajana Viheliäs tiede toimii varsin tyydyttävästi. Taustakertomusten kautta avataan myös tutkijoiden ja toimittajien ammatillisia käytänteitä, vaikka kuvailu esiintyy jokseenkin implisiittisellä ja yleisellä tasolla muun kokemuksellisen erittelyn joukossa.

Tiedeviestinnässä ymmärtämisen, kriittisyyden ja eettisen toiminnan vastuu ei ole pelkästään tutkijoilla tai toimittajilla. Toimijoiden vuorovaikutuksessa myös lukijat ja ”julkinen tietoisuus” ovat osa tiedonmuodostuksen fenomenologiaa, ja vaikuttavat tiedeviestinnän olemukseen – sekä tiede että uutiset vaativat yleisönsä. Tiedeviestinnän vastuun näkökulmasta olisinkin toivonut näkyvämpää pohdintaa. Artikkelit eivät sisällä juurikaan ajatuksia herättävää yhteiskunnallista, poliittista tai filosofista pohdintaa tieteen yleistajuistamisen kokonaisuudesta, eikä tieteen yleistajuistamista ilmiönä analysoida tai eritellä erityisen selvästi.

Vaikka teoksen tarkoituksena on keskittyä hankaliin tiedeaiheisiin ja niiden käsittelyyn ammattilaisten henkilökohtaisien kokemuskertomusten kautta, nähdäkseni oiva mahdollisuus tarkastella tiedon muotoja ja niiden merkityksiä kollektiivisesti jaettuina esityksinä hukataan. Kaivattua analyyttisempaa sisältöä ja laajempaa yhteiskunnallista näkökulmaa olisi saatu esimerkiksi tarkastelemalla tutkijoiden kohtaamia tutkimustoimintaan ja rahoitukseen liittyviä ristiriitoja ja paineita osana tiedeviestinnän toteuttamista tai toimittajien roolia tiedon tuottajina. Teoksen heuristinen puoli jättää myös toivomisen varaa, sillä usein tarjotut eväät ja neuvot hankalien tiedejuttujen käsittelyyn kuitataan muutamalla kappaleella. Tässäkin kohtaa tarkempi erittely olisi ollut paikallaan, sillä apukeinojen, asenteiden ja toimintamallien kehikko jää irralliseksi ja merkityksiltään vähäiseksi toteamiseksi.

Vaikka Viheliäs tiede -teos hukkaa paljon potentiaaliaan, sen sivuilta voi löytää – lukijasta riippuen – mielenkiintoisiakin tiedonmurusia ja näkökulmia. Valitettavan usein teksteille olisi toivonut jatkoa. Kirjan varsinaista kohdeyleisöä on hankala eritellä, mutta useimmille toimittajille ja tutkijoille tekstit tuskin tarjoavat ennennäkemätöntä. Mikäli tutkijoiden ja toimittajien sisäisnäkökulmat sekä epäformaali kommentaari vaikeiden tiedeaiheiden viestinnästä kiinnostaa, suosittelen teoksen lukemaan. Teoksen lähdeviitteiden määrän voi laskea kahden käden sormilla eikä lopusta löydy jatko- tai suosituslukemistoa. Lähdeviitteiden puuttuminen sinänsä sujuvoittaa kyllä lukukokemusta, mutta pidän suurena miinuksena kirjallisuusluettelon puuttumista. Lyhyetkin listaukset ohjaisivat lukijoita etsimään kiinnostavista aiheista lisää luettavaa, ja laajentaisivat juttujen tiedollista ulottuvuutta.

Artikkelikokoelmana kirjan yleisvaikutelma viittaa kiireeseen ja tekoprosessin tai toimituksen tietynlaiseen karkeuteen, joka valitettavasti vie paljon onnistuneidenkin tekstien sisällöistä. Koska teoksen muoto on lopultakin e pluribus plura, se jättää ristiriitaisen lukukokemuksen: kertomukset onnistuvat herättämään kohtuullisesti tiedollisen ja narratiivisen mielenkiinnon, mutta syntyneitä odotuksia ei palkita selkeällä kokonaisuudella tai tarkoituksenmukaisella analyysilla. Lukijalle jää epäselväksi se, mikä kirjan sisäisellä alueella on merkityksellistä ja miksi. Täten myös lukemisen laadullinen prosessi jättää sivut etäisiksi.