Johdannossa Vilkuna tuo esille, että hänen pyrkimyksenään on tutkia opiskelijaliikettä paikallistasolla ”kerronnallisena prosessina” eli sen tuottamien julkisten tekstien kautta. Vilkuna kirjoittaa, että tutkimus ei ole tapahtumahistoriaa, vaan ”toiminnan, tapahtumisen, tapahtumien ja prosessien historiaa”, jossa keskeistä on opiskelijaliikkeen itsestään luoma myyttinen tarina. Tutkimuksen kohteena ovat Jyväskylän yliopiston vasemmistolaiset opiskelijajärjestöt, joihin viitataan usein termillä ”opiskelijaliike”. Keskiössä on suurinta kannatusta saavuttanut nuortaistolainen Jyväskylän Opiskelevat Sosialistit (JOS), mutta mukana ovat myös kansandemokraattien (JOKA) ja sosialidemokraattien (JSO) opiskelijajärjestöt. Nämä järjestöt jatkoivat 1960-luvun kulttuuriradikalismin perintöä ja muunsivat sen 1970-luvulla opiskelijoiden puoluepoliittiseksi valtakulttuuriksi, jonka toimintatavat levisivät Jyväskylän yliopiston ylioppilaskuntaan ja sen piirissä toimiviin moniin ainejärjestöihin.

Anonyymit toimijat

Vilkuna luo kuvaa anonyymista liikkeestä toimijana myös siten, että kirjassa ei pääosin käytetä henkilöiden oikeita nimiä. Tämä näkyy tekstissä runsaana passiivin käyttönä ja toisaalta salaniminä, jotka ilmeisesti usein avautuvat Jyväskylän tapahtumia tunteville (ks. Jyväskylän ylioppilaslehti 18.2.2013) tai esimerkiksi Marko Lambergin Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunnan historiateoksen lukeneille. Nimien välttely hieman vaikeuttaa lukemista silloin, kun käsitellään prosesseja, joissa yksittäisillä henkilöillä oli keskeinen rooli. Vilkuna perustelee ratkaisuaan sillä, ettei halua kenenkään tulevan leimatuksi. Tämä on toisaalta ymmärrettävä, toisaalta ongelmallinen ratkaisu, joka tuo kuitenkin esille sen, että osallistuminen 1960- ja 1970-lukujen opiskelijapolitiikkaan on edelleen intohimoja herättävä aihe.

Kielellinen, narratiiviin keskittyvä tarkastelu on kiinnostava ja näkökulma tutkimuksen arvoinen. Kirja sisältää runsaasti herkullista aineistoa ja esimerkkejä. Kronologian puuttuminen ja tapahtumien puutteellinen kontekstualisointi jättävät kuitenkin kokonaiskuvan sumeaksi – vuosilukuja saa välillä etsiä lähdeviitteistä. Kun ilmiöitä ei sidota konkreettisiin henkilöihin ja laajempiin tapahtumaketjuihin, jää välillä epäselväksi, mitä tapahtui ja ketkä olivat toimijoita. Lukemista häiritsee myös paikoin kirjoittajan suhtautuminen tutkimuskohteeseen: opiskelijoiden tekstejä luonnehditaan välillä ”koominen” -sanalla, kuten ”Julkiset keskustelut viljelivät politiikan kieltä koomisuuteen asti –” (s. 122–123). Tällaisista ilmauksista jää tutkimuskohdetta aliarvioiva tunnelma, mikä ei tunnu kovin tyylikkäältä ratkaisulta.

Kulttuuriradikalismista puoluepolitisoitumiseen

1960- ja 1970-luvun opiskelijaradikalismi kävi läpi monta vaihetta varsin lyhyessä ajassa, mutta yleisradikalismista siirryttiin puoluepoliittisiin asetelmiin vähitellen. Historiantutkimuksessa aikakautta analysoitaessa on käytetty valta- ja vastakulttuurin (Marja Tuominen) sekä tradition ja murroksen (Laura Kolbe) käsitteitä. 1960-luvun radikalismille tyypillistä oli toisaalta traditiovastaisuus, toisaalta ammentaminen vahvasta traditiopohjasta, kuten edellisen vuosikymmenen kulttuurikeskustelusta ja ylioppilaiden asemasta yhteiskuntaa kehittävänä eliittinä. Vilkunan tutkimuksessa keskitytään radikalismiin ja murrosvoimiin, jolloin jatkuvuuden merkitys jää sivuun ja traditio kuittaantuu muutamilla viittauksilla Jyväskylän yliopiston ”seminaarihenkeen”. Radikalismin syntyvaiheen esittelyssä jää kaipaamaan kontekstia, sillä Jyväskylässä tapahtui kiinnostava murros, kun Kasvatusopillinen korkeakoulu muuttui monialayliopistoksi ja sen opiskelijakunnan sosio-ekonominen tausta laajeni.

Opiskelijoiden radikaalien asenteiden nousu alkoi kulttuurin saralta, ja avainasemassa olivat ylioppilaslehdet, ylioppilaiden kulttuuritoiminta ja uudet järjestöt, erityisesti Sadankomitea. Tässä suhteessa kehitys kulki yllättävänkin samoja ratoja sekä Helsingin että Jyväskylän ylioppilasmaailmassa. Kulttuurin käsite laajeni vasemmistovetoisissa radikaalipiireissä koko yhteiskuntaan, jolloin vanhan sivistysihanteen tiede- ja taidepainotuksen tilalle tuli ”kaikki on kulttuuria” -julistus ja yhteiskunnallisuus syrjäytti esteettisyyden. Vilkunan mukaan Jyväskylän opiskelijoiden keskuudessa tapahtui yhteiskuntakriittinen käänne vuosina 1966–1968, jolloin vastakkainasettelu radikaalien ja konservatiivien välillä syveni. Kulttuuriradikalismi muuttui ”yhteiskunta- ja yleiskriittiseksi liikkeeksi”, joka sai nostetta muodikkaista yhteiskuntatieteistä. Vilkunan tekemässä määrittelyssä oleellista lienee ”liikkeen” käsite: yksittäisistä radikaaleista siirryttiin laajempien joukkojen radikalismiin.

Vuosi 1968 on ennen kaikkea myyttiseksi muodostunut taitekohta, jolloin kansainvälisen opiskelijaliikkeen toimintatapoja kokeiltiin suomalaisissa yliopistokaupungeissa. Avainsanoja olivat edistys, ideologia ja demokratia. Rintamalinjat muodostettiin ”edistyksellisen demokratian” (vasemmisto, keskusta ja liberaalit) sekä taantumukselliseksi nimitetyn oikeiston välille – ylioppilaskunta alkoi politisoitua. Ensin mainittujen johdolla Jyväskylässä syntyi keväällä 1968 ”itsensä opiskelijaliikkeeksi mieltävä joukkoliike” (s. 92), joka ilmensi ideologiaansa suoralla toiminnalla. Myyttiä rakennettiin järjestämällä vappuna mielenosoitusharjoitukset, joissa mm. valvotusti ja ohjatusti poltettiin auto. Vuosi 1968 tuotti kuitenkin radikaaleille opiskelijoille pettymyksen, mikä johti proletaariseen käänteeseen kohti marxilaisuutta. Jyväskylän opiskelevat sosialistit (JOS) sitoutui nuortaistolaistuvaan Sosialistiseen opiskelijaliittoon (SOL), kun taas sosiaalidemokraattiset opiskelijat (JSO) siirtyi puolueensa vasemmalle laidalle. Oikeistolaiset opiskelijajärjestöt ajettiin oppositioon, ja ylioppilaskunnassa vallan otti vasemmiston ja keskustan ns. yleisdemokraattinen rintama.

Taistolaisuuden tarina: ”Opiskelijoiden joukkovoimalla – työväenluokan rinnalla suurpääomaa ja oikeistoa vastaan!”

Proletaarinen käänne vuoden 1968 jälkeen tarkoitti vasemmisto-opiskelijoiden lähentymistä työväenluokkaan ja uudenlaisen kielellisen kuvaston omaksumista. Siihen kuuluivat vieraantuminen, luokkatietoisuus ja anti-imperialismi. Näissä puitteissa määriteltiin uusi opiskelijaidentiteetti: opiskelija oli alistetussa asemassa oleva tietotyöläinen ja tuotantokoneiston osa, ei yhteiskunnan eliittiä. Vuonna 1970 alkanut mielenosoitus- ja opintolakkokampanja yliopistojen hallinnonuudistukseen liittyen nosti sosialistiset opiskelijajärjestöt opiskelijaliikkeen johtoon. Kampanjointi yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden (usein lyhennettynä YYÄ tai mies ja ääni) puolesta yhdisti opiskelijoita yleisdemokraattisen rintaman puitteissa, jossa JOS:lla oli 1970-luvun alkuvuosina hegemoninen asema. Vasemmiston valta-asema vahvistui, kun radikalismin kieli ja toimintatavat omaksuttiin myös ylioppilaskunnassa.

Opiskelijoiden yleinen ”liukuma vasemmalle” merkitsi, että sekä JOS:n että JSO:n puitteissa alettiin etsiä opiskelijoiden yhteyttä työväenliikkeeseen markkeeraten molempien ”luokkien” riistettyä asemaa. Tavoitteeksi asetettiin, että akateemisen tutkimuksen tuli tukea yhteiskunnallisten epäkohtien paljastamista ja työväenluokan vapauttamista. Kun vasen laita leveni, äärivasemmiston oli terävöitettävä linjaansa. JOS siirtyi vuosina 1969–1971 suoran toiminnan tieltä leninistisen vallankumousretoriikan linjalle. Vuoden 1971 tienoilla sinetöitiin SOL:n sitoutuminen nuortaistolaiseen leninismiin, jolloin marxismi jäi sosialidemokraateille. Vilkuna hahmottelee nuortaistolaisen opiskelijan identiteetin. Siihen kuului poliittiseen päätöksentekoon osallistuminen eri tasoilla, soluttautuminen, teorian opiskelu ja sen mukainen yhteiskunta-analyysi sekä oikean opin julkinen tunnustaminen. Yliopistolla soluttautumisen välineiksi muodostettiin opintoalapohjaiset solut. Teoriaa opiskeltiin marxismi-leninismin ympärille perustetuissa opintopiireissä ja seminaareissa. Keskeistä oli teorian mukainen suhde todellisuuteen ja oman opiskelijaidentiteetin analyysi tältä pohjalta.

Opiskelijoiden ja työväenliikkeen yhteyden kulminaatiopiste oli Metallityöväenliiton lakko vuonna 1971. Leninismi antoi opiskelijoille välineet analysoida tapahtumia luokkataistelun näkökulmasta; sosialistiopiskelijoiden kuvastoon tulivat vallankumous ja sen mukaiset symbolit. Lakko kuvattiin valtiomonopolistisen kapitalismin kriisin tulokseksi sekä työläisten ja pääoman historiallisen taistelun huipentumaksi – näin lakosta myös rakennettiin yksi oman tarinan kohokohta. Lakon jälkeen enemmistökommunistit, ns. saarislaiset savustettiin ulos SOL:sta. JOS:sta muodostettiin kurinalainen, dogmaattinen ja keskusjohtoinen taistelujärjestö, joka vaati jäseniltään sitoutumista marxismi-leninismin aatteisiin. Hierarkkisuus ja sentralismi lisääntyivät edelleen tulevina vuosina, ja JOS:n kiinteä yhteys SOL:iin säilyi koko 1970-luvun.

Yleisdemokraattinen rintama johti Jyväskylän yliopiston ylioppilaskuntaa lähes koko 1970-luvun. JOS:n valta näkyi erityisesti hallinnonuudistustaistelussa, ja se onnistui myös valtaamaan useita ainejärjestöjä. Niistä tuli keskeisiä foorumeita poliittisten opiskelijajärjestöjen valtataistelussa, jossa keinoina olivat Vilkunan mukaan urkinta, solutus ja raportointi. Kirjassa käsitellään pitkästi vasemmiston sisäistä valtataistelua, jolla oli vuodesta 1973 lähtien merkittävä rooli taistolaisten toiminnassa ja retoriikassa. Tuolloin perustettiin SKDL:n linjaa noudattava, kansandemokraattien oma opiskelijajärjestö JOKA. Uuden ”hajotusjärjestön” asemaa ei JOS:ssa tunnustettu. Koko puoluepoliittisen kauden ajan JOS oli suurempi kuin JOKA, mutta vasemmiston eripuraisuus ja kamppailu vallasta johti Vilkunan arvion mukaan siihen, että niiden ajamat asiat eivät juuri edenneet. Valtakamppailu merkitsi molemmissa järjestöissä organisaation keskusjohtoisuuden korostumista. Tämä sentralismi oli myös opiskelijaliikkeen tuho: jäsenistö pettyi järjestötyöhön keskittyneisiin organisaatioihin, joissa oli vähän tilaa spontaanille toiminnalle.

Kirjassa kuvataan laajasti taistolaisten ideologisia muodonmuutoksia ja järjestöllistä organisoitumista sekä symboliikkaa ja kieltä, jonka myös muut järjestöt jakoivat tiettyyn pisteeseen asti. Kielelliseen kuvastoon kuuluivat esimerkiksi rauhan ja demokratian korostaminen omassa ajattelussa sekä ideologinen asemointi anti-imperialismin ja EEC-vastaisuuden käsittein. Yliopistolla keskeistä oli hallinnon demokratisointi YYÄ:n (Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus) mukaisesti sekä ammatillisuutta korostaneen tutkinnonuudistuksen toteuttaminen. Vuosikymmenen puolivälissä taistolaiset opiskelijajärjestöt ajautuivat kriisiin, jonka myötä JOS:ssa ryhdyttiin analysoimaan sekä marxismi-leninismin että suomalaisen korkeakoulupolitiikan ja opiskelijavasemmiston historiaa. Järjestön identiteettiä rakennettiin ”sankarimyyttiä” luovan historiakertomuksen varaan: järjestöllinen historia asetettiin laajempaan kehykseen, jossa keskeistä oli kommunismin kulku kohti voittoa ja vallankumousta. Historialliseksi kohokohdaksi rakennettiin myös vuonna 1977 toteutettu yliopiston päärakennuksen valtaaminen, joka oli protesti pankkien tekemiä opintotuen lainaosuuden leikkauksia vastaan. Valtaus oli huolella suunniteltu projekti, jonka merkityksen ja tapahtumahistorian JOS-taustaiset valtaajat kirjoittivat itse.

Puoluepoliittisten opiskelijajärjestöjen valta alkoi purkautua vuosina 1977–1978. Tuolloin ratkaistiin vuosikausia kestäneet yliopistojen hallinnon- ja tutkinnonuudistusprosessit. Samaan aikaan nousi Jyväskylän yliopistossa sitoutumattomien tutkijoiden ja opiskelijoiden uushumanistinen sivistysyliopistoliike, johon vasemmisto-opiskelijat vielä yrittivät päästä mukaan. Sivistysyliopistoliike vastusti tutkinnonuudistuksen toteuttamista ammatillisista lähtökohdista ja vaati tieteellistä ja akateemista vapautta koulutusohjelmien sijaan. Vilkuna osoittaa, miten ammatillista tutkinnonuudistusta alunperin ajaneet vasemmistolaiset vaihtoivat sujuvasti mielipidettä ja kääntyivät sen vastakohdaksi muodostuneen sivistys-käsitteen puoleen. Sivistysyliopistoliike oli kuitenkin myös ilmaus puolueisiin sitoutumattoman toiminnan noususta, joka pian löi läpi opiskelijajärjestöissä. Puoluepolitiikan valtakausi oli ohi.

”Ei tullut kumousta.” Opiskelijaradikalismin merkityksestä

Taistolaisten tavoitteena oli – JOS:n sääntöjenkin mukaan – vallankumous, joka toteutuisi marxismi-leninismin opiskelun avulla saavutetun tietoisuuden myötä. Näin ollen valistus, agitaatio ja suora toiminta sekä järjestöllinen vahvistuminen suhteessa ”vihollisiin” oli keskeistä sinänsä. Vilkuna toteaa, ettei tavoite vallankumouksesta täyttynyt, eikä mikään edes muuttunut. Syntyi ainoastaan vasemmistolaisen opiskelijaliikkeen mytologia, tarinasta tuli tärkeämpi kuin itse toiminnasta. Vilkunan mukaan taistolaisuus epäonnistui: ”Uhri kaatui taistelussa, joka oli mahdoton. Sivistyneistöstä ei voinut tulla proletariaattia.” – valmistumisen myötä taistolaisopiskelijoista tuli kuitenkin lopulta osa sivistyneistöä (s. 369).

Keskittyminen opiskelijajärjestöjen tuottamien tekstien luomaan ”kirjalliseen todellisuuteen” jättää monta kysymystä avoimeksi. JOS, JOKA ja JSO toimivat ennen kaikkea Jyväskylän yliopistossa ja sen ylioppilaskunnassa, mutta järjestöjen suhde JYY:n toimintaan ja ylioppilasperinteisiin jää kirjassa paikoin hämäräksi. Tutkimuksen rajauksen ulkopuolelle on jäänyt järjestöjen sosiaalinen toiminta, joka – kuten Vilkunakin toteaa – on kuitenkin keskeinen osa niiden merkitystä. Opiskelijat ovat kaikkina aikoina sitoutuneet omiksi kokemiinsa järjestöihin ja tehneet pyyteetöntä työtä niiden eteen. Poliittisten opiskelijajärjestöjen merkitystä arvioitaessa on huomattava, että niistä muodostui hetkeksi opiskelijoiden aktiivisuuden kanavoivia perusyksiköitä. Samalla ne ottivat kantaa ylioppilaskulttuuriin muuntaen sitä omaan suuntaansa.

Kun tutkimuksen tavoite on opiskelijajärjestöjen julkisten dokumenttien analysointi ja opiskelijaliikkeestä rakennetun narratiivin kuvaaminen, suurimmaksi anniksi muodostuu taistolaisen JOS:n sisäisen maailman, retoristen ja ideologisten muodonmuutosten sekä organisaation kehityksen kuvaaminen. Samalla taistolaisten kielelliseen maailmaan tutustuminen antaa esimerkin siitä, miten tiettyyn poliittiseen ideologiaan pohjautuva retoriikka, mantrat ja symbolit sekä myyttien luominen voivat rakentaa täysin oman todellisuutensa.

Kirja jättää kuitenkin ilmaan kysymyksen, mikä oli se Suomi, jossa vasemmistoradikaali opiskelijatoiminta sai kannatusta. Suurin ongelma onkin, ettei asioita taustoiteta riittävästi. Paikoin on kokonaiskuvan hahmottamiseksi luettava rinnalla Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunnan historiaa. Taustoituksen puuttuessa opiskelijoiden toiminta näyttää välillä vain kielelliseltä peliltä, jonka tavoitteena on joko vallan tavoittelu tai oman aseman pönkittäminen. Kuitenkin opiskelijoilla oli aitoja näkemyksiä yliopistojen uudistamiseksi. Vaikka kirja tällaisenaankin antaa uutta ajateltavaa suomalaisen opiskelijahistorian tutkimukselle, ilman tapahtumahistoriaa ja taustoitusta ei kattavaa kuvaa vasemmistolaisesta opiskelijaradikalismista synny. Vilkunan tutkimus valottaa enemmän ilmiöstä luotua kuvaa kuin itse ilmiötä.

Viitatut teokset ja lehdet:

Jyväskylän ylioppilaslehti 18.2.2013. Laura Piippo ja Joonatan Virtanen: Anonyymien fanaatikkojen kapina. Luettu 3.9.2014.

Kolbe, Laura: Eliitti, traditio, murros. Helsingin yliopiston ylioppilaskunta 1960–1990. HYYn historia 6. Otava: Helsinki 1996.

Lamberg, Marko: Nuoruus ja toivo. Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunta 1934–2003. Kampus Kustannus: Jyväskylä 2004.

Tuominen, Marja: ”Me kaikki ollaan sotilaitten lapsia”. Sukupolvihegemonian kriisi 1960-luvun suomalaisessa kulttuurissa. Otava: Helsinki 1991.