Salaisuuksia ja mystiikkaa

Mitä tarjoaakaan kirja, joka on kirjoitettu ”eräänlaiseksi rakkauden kulttuurihistorian atlakseksi”? (7). Virpi ja Jaakko Hämeen-Anttilan kirjoittama Rakkauden atlas on monipuolinen katsaus rakkautta käsittelevään kirjallisuuteen ja elokuvaan sekä jonkin verran myös musiikkiin. Se, että kirjaa kuvataan atlakseksi ja sen lukemista matkaksi, sopii hyvin kirjan runolliseen, tajunnanvirtamaiseen ja assosioivaan tyyliin. Mutta jos sen on tarkoitus olla ”metafora todellisuudesta” (7), kirja jää auttamattomasti länsimaiseksi, erityisesti länsieurooppalaiseksi näkemykseksi rakkauden tematiikasta ja ilmiöistä. Näin siitäkin huolimatta, että indologina Virpi Hämeen-Anttila ja islamin tuntijana Jaakko Hämeen-Anttila ovat tuoneet mukaan kohtalaisesti aineistoa rikkaista intialaisista, mesopotamialaisista ja islamilaisista lähteistä.

Kirja jakaantuu kuuteentoista lukuun, joissa tarkastellaan rakkauden eri osa-alueita. Vaikka tekijät ovat kirjoittaneet teoksen luvut erikseen, ei siinä ole hajanaisuuden tuntua. Se on hyvinkin ehyt kokonaisuus, jota sitovat erilaiset viittaukset eri taidemuotoihin. Suurimpana yhdistävänä tekijänä ovat William Shakespearen lukuisat teokset. Shakespearen sonettien suhteen on valitettavaa, etteivät Kirsti Simonsuuren uudet käännökset (Nautintojen ajan aarre: William Shakespearen Sonetit, 2005) ole ehtineet mukaan, vaan Hämeen-Anttilat ovat käyttäneet aiempia Aale Tynnin käännöksiä.

Teoksen alussa tekijät pahoittelevat, että kristinuskon vaikutusalueella kirkkoisä Augustinuksen maailmaa ja lihallisuutta vieroksuva ja synnillisenä pitävä ajattelutapa on ollut vallitsevana. Toisenlainen lähestymistapa olisi tekijöistä parempi, sillä he pitävät rakkautta välttämättömänä. Heidän käsittelyssään rakkaus on yläkäsite, joka sisältää yhtä hyvin niin biologisen, emotionaalisen, fyysisen kuin sosiaalisenkin puolen. Mutta kuten kirjoittajat toteavat, ihmisen ekologian, hormonitoiminnan tai psykologian tutkimus eivät ole ratkaisseet inhimillisen kulttuurin keskeistä kysymystä: ”Rakkaus on säilyttänyt salaisuutensa vuosituhansien ajan” (37).

Rakkauspohdintojen myyttisestä ja uskonnollisesta ulottuvuudesta on kirjoitettu paljon. Kuten teoksesta käy ilmi, se on ollut niin kreikkalaisen mytologian, mesopotamialaisen Gilgameš-eepoksen, intialaisen muinaisuskonnon, juutalais-kristillisen Laulujen laulun kuin islamilaisen mystiikan aiheena. Jumalhahmojen keskinäisten sekä jumalten ja ihmisten välisten suhteiden käsittelyä on vaihtelevasti pidetty joko uskonnollisena tai eroottisena allegoriana. Erityisen voimakas tämä yhteys on ollut persialaisilla mystikoilla, derviššeillä. Esimerkiksi Mauláná Rúmí kuvaa rakkautta Jumalaan hyvin eroottisesti:

Kun painat huulesi minua vasten
ja hengität minuun
minä alan soida (68).

Mystikkorunoilijoile varsinkin eroottinen rakkaus ja juopumus olivat tapoja kuvata ”Jumalan kokemista” (69). Näitä mystikkoja kuvataan kirjassa viisaiksi, sillä: “Milläpä muulla olisikaan ihmiselämässä todellista merkitystä kuin viinillä ja rakkaudella?” (69). Niin persialaisten kuin intialaistenkin käsitysten suhteen olisin toivonut, että mukana olisi ollut nykyaikaistakin materiaalia.
Esimerkiksi edellä kuvattu mystinen rakkauskäsitys ei suinkaan ole vain keskiaikainen ilmiö. Nykyajalla elänyt edesmennyt Ayatollah Khomeinikin kuvasi eräässä rakkausrunossaan rakastuneen miehen tuntoja seuraavasti:

Avaa minulle viinituvan ovi päivin, öin,
sillä olen kyllästynyt moskeijaan ja koraanikouluun
[M. M. J. Fischer & M. Abedi, Debating Muslims, 1990], 452

Historiallisten esimerkkien esittely ”toisista kulttuureista” voi helposti johtaa siihen, että niistä syntyy kivettynyt, muuttumaton kuva. Tätä vasten olisi ollut mukava nähdä kirjassa klassisten tekstien ja maalausten ohella materiaalia vaikkapa modernien Bollywood-elokuvien rakkauskohtauksista; ainakin materiaalia olisi runsaasti tarjolla.

Tasa-arvoista rakkautta

Teosta kuvastaa kautta linjan romanttinen sävy. Se on niin sisällöllinen kuin materiaalinenkin viitekehys, sillä teksti perustuu vain hyvin vähäisiltä osin tutkimuskirjallisuuteen; mainintoja on vain kymmenkunnasta ei-kaunokirjallisesta teoksesta Germaine Greerin The Female Eunuchista Frank Tallisin kirjaan Love Sick. Tästä tutkimuksen vähäisyydestä huolimatta kirjoittajat onnistuvat melko hyvin säilyttämään tietynasteisen analyyttisyyden aineistojaan käsitellessä. Romanttista kirjallisuutta ja elokuvaa ei itsessään romantisoida, vaan ne nähdään omine rajoituksineen tapoina yrittää ymmärtää kulloinkin käsiteltävänä olevaa rakkauden osa-aluetta (tai useita niistä).

Yksi mielenkiintoisimmista kysymyksistä, joita Rakkauden atlas käsittelee, on tasa-arvo. Kulttuurisia eroja rakkauden tasa-arvokysymyksissä lähdetään tarkastelemaan biologian ja eläinten käyttäytymisen kautta. Siltä suunnalta ei yksiselitteistä vastausta kuitenkaan löydy. Kulttuuriset käsitykset naisten fysiologisista, psyykkisistä ja moraalisista heikkouksista ovat sitten ”jostain syystä suosineet epätasa-arvoista mallia” (103). Miesten ja naisten normatiiviset käytösmallit ovat muovautuneet osaltaan myös kirjallisuuden ja taiteen kautta, ja teoksessa kiinnitetään huomiota joihinkin tavallisiin stereotyyppeihin.

Yksi tapa tarkastella tätä ulottuvuutta on analysoida kirjaan valittuja kuvia, sillä ne ovat siinä keskeisellä sijalla; teoksella on ollut oma kuvatoimittaja (Raakel Kallio) ja lähes jokaisella aukeamalla onkin vähintään yksi kuva. Suurin osa kirjan noin sadastaneljästäkymmenestä kuvasta on länsimaisesta maalaustaiteesta, mutta huomattavan paljon on myös otoksia elokuvista (noin neljäsosa). Näiden lisäksi kuvituksena on keramiikkaa, veistoksia, mainoksia, sarjakuvaa, pilapiirrosta, valokuvaa sekä muutamia itämaisia miniatyyrimaalauksia. Kuvat on tekstitetty ja tekstipätkät keskustelevat itse kirjoituksen kanssa, mutta kirjoitus itsessään ei juuri eksplisiittisesti viittaa kuviin. Kirjan kuvavalikoiman yhtenä keskeisenä ongelmana erityisesti tasa-arvoisuusnäkökulmasta katsottuna on sen perinteinen, stereotyyppinen kuvasto.

Kuvista lähes neljäsosa (31 kappaletta) esittää yksinäisiä naisia, vain kaksi yksinäisiä miehiä. Tämä lienee yhdenmukaista stereotyyppisen käsityksen kanssa, jonka mukaan naisten kiinnostus rakkauteen ja romantiikkaan olisi suurempi kuin miesten, vaikka kuten kirjoittajat toteavat, ”suurimman osan historiaa miehet ovat pitäneet hallussaan sanaa ja kirjoitettua kulttuuria. […] He ovat puhuneet ja kirjoittaneet [rakkaudesta] naistenkin puolesta, koska naiset eivät ole kovin usein saaneet ääntään kuuluviin” (106). Rakkauden atlaksenkin sitaatit ovat pääosin miesten teksteistä, joskin mukana on naistenkin kirjoittamia tekstejä.

Kirjan kuvia maalauksista katsoessa huomaa, että niissä olevien mies/naisparien asetelmat ovat hyvin perinteisiä: kuvissa naiset ovat useammin vasemmalla ja miehet oikealla puolen. Kuten George Lakoff ja Mark Johnson toteavat kirjassaan Metaphors We Live By (Chicago: University of Chicago Press, 1980, luku 4), orientaatiometaforat ovat tärkeitä länsimaisessa kulttuurissa.
Vastaavasti Gunther Kress ja Theo van Leeuwen pohtivat teoksessaan Reading Images: The Grammar of Visual Design (London: Routledge, 1996), miten länsimaisessa semiotiikassa vasemman ja oikean suhde on yhteydessä annetun ja uuden informaation kanssa. Vasemmalle kuuluvat nainen ja annettu, oikealle puolestaan mies ja uusi. Tässä suhteessa kirja kuvituksellaan vahvistaa perinteistä jaottelua miesten ja naisten välillä, johon liittyvät vielä kulttuurisina merkityksinä jaottelu hyvään ja pahaan (Edmund Leach, Lévi-Strauss, London: Fontana, 1970, 4).

Kun maalauksissa nainen on kaksi kertaa useammin vasemmalla kuin oikealla puolella, niin mielenkiintoista kyllä, kirjan kuudessa itämaistyyppisessä (intialaisessa, arabialaisessa, japanilaisessa) miniatyyrissä tai piirroksessa suhde on päinvastainen. Toisen kiinnostavan poikkeuksen tästä perinteisestä vasen/oikea -kuva-asetelmasta tekee elokuva, sillä elokuvista otetuissa still-kuvissa jako on tasapuolinen. Tämä saattaa heijastella jonkinlaista muutosta sukupuolten välisessä jaottelussa rakkausdiskurssiinkin nähden. Ainakin kirjoittajat ovat sitä mieltä, että niin hyvässä ja pahassa tasa-arvoistunut suhtautuminen rakkauteen ja seksuaalisuuteen on länsimaissa peruuttamatonta: ”Paluuta vanhaan roolijakoon ei ole” (113). Kenties Rakkauden atlaksenkin kuvavalikoima kuitenkin heijastelee sitä, että rakkaudesta puhuminen on vielä hyvin tiiviisti sidoksissa perinteisiin malleihin.

Aukkoja kartassa

Sukupuolten välisen tasa-arvon lisäksi teos kiinnittää huomiota homoerotiikkaan ja muihin ”oudon rakkauden” muotoihin. Eurooppalaista homovastaisuutta vasten kirjoittajat asettavat maailman kulttuureissa vallitsevan monimuotoisuuden niin Antiikin Kreikassa, Persiassa kuin Arabiassakin. Vaikka homoseksuaalisuutta käsitelläänkin yhtenä ”outona” ilmiönä, se on sentään kohtalaisen hyvin esillä kirjassa. Pari suurempaa aukkoa Rakkauden atlakseen on sen sijaan jäänyt. Toinen on maantieteellinen, toinen liittyy etnisyyteen.

Atlaksena kirja toimii kohtalaisen hyvin. Mutta vain silloin, kun pysytään Euroopassa, Lähi-Idässä tai Intiassa. Muusta maailmasta ei paljoa puhuta, vaikka Yhdysvallat on jonkin verran läsnä erityisesti elokuvien sekä rockmusiikin, Japani eroottisen kirjallisuutensa ja inuiitit paria patsasta esittävän kuvan kautta. Afrikka jää mustaksi maanosaksi, josta mukana on vain muinaista Egyptiä koskevaa aineistoa, ja Australaasia on tuntematon alue, eikä Etelä-Amerikkakaan saa sijaa rakkauden talossa. Tässä atlaksen metafora toimii kirjan muutoin rikasta aineistoa vastaan, osoittaen sen eurosentrisyyteen taipuvaiseksi. Tämä on valitettavaa, kun kirja muuten pyrkii purkamaan yksioikoisia ja stereotyyppisiä käsityksiä, joita esimerkiksi orientalismin nimissä on tuotettu. Mielenkiintoista sinänsä, että Otava on juuri julkaissut toisen, lähes samannimisen teoksen: Anja Snellmanin Rakkauden maanosat, jossa käydään eri mantereilla.

Se, että kirja vaikenee etnisyyden ja ’rodun’ erityiskysymyksistä, on sen toinen puute. Tämän puutteen korjaaminen olisi ollut kenties helpompaa kuin edellisen maantieteellisen aukon paikkaaminen, sillä tekstissä viitataan mustasukkaisuutta käsiteltäessä ohimennen Othelloon. Shakespearen Othello on kuvauksen mukaan ”tummaihoinen mauri,” jolla on huono itsetunto (156). Tämä olisi ollut hyvä tilaisuus pohtia vaikka lyhyestikin etnisyyden merkitystä rakkausdiskurssissa. Asian olisi voinut ottaa eksplisiittisesti esiin myös orientalistista idän ylierotisointia kritisoivassa kohdassa (226). Näiltä osin jäin kaipaamaan pohdintoja rakkaudesta, joka ylittää etnisyyksien ja kansallisuuksien rajoja. Tällaiset pohdinnat olisivat tärkeitä näinä globalisaation, ylirajaisuuden ja siirtolaisuuden aikoina.

Lopuksi

Kun tällaisen teoksen lukee, ei voi kuin ihmetellä sitä laajaa kulttuuripohjaa, josta se ponnistaa. Kaikkine rajoituksineenkin Rakkauden atlas on haastava kirja, joka antaa aihetta ajattelulle, eikä vain ”lumoava kaleidoskooppi rakastuneille, rakkauteen uskoville, rakkaudesta riutuville” kuten kansilehti kuvailee. Rakkauden atlas on tuhti kuvateos, jossa on paljon luettavaa. Massiivisesta koostaan ja painostaan johtuen se ei ole parhaimmillaan matkalukemisena, vaikka yksi ulottuvuus, johon kirjoittajatkin lukijoitaan usuttavat, on omien tutkimusmatkojen teko. Voi esimerkiksi miettiä, tuleeko mieleen muita teoksia, joissa rakkaudesta puhutaan ― kenties erilaisin tavoin? Miten vaikkapa Harry Pottereiden tapaisten ”nuortenkirjojen” tarinat orastavasta rakkaudesta syventäisivät näkemystä rakkauden moniulotteisesta prismasta?