Alaotsikko kertoo kirjan ytimen: kirja käsittelee siis Salpalinjan linnoitustöitä Etelä-Savossa. Pääotsikko sen sijaan on hieman erikoinen, sillä eivät kyseiset herrat mitään tuollaisia sanoneet – kirjoittajat sen itsekin toteavat heti alussa. Kenraaliluutnantti Edvard Hanell toimi linnoitustöiden johtajana keväästä 1940 jatkosodan loppuun. Kapteeni Reino Arimo puolestaan toimi maastosuunnittelijana linnoitustöissä, tuomittiin asekätkennästä ja jäi lopulta 1968 eläkkeelle pääesikunnan päällikkönä – ja julkaisi vuonna 1981 tutkimuksen Suomen linnoittamisen historia 1918–1944. Heitä ei kenties maltettu olla kirjoittamatta kirjan otsikkoon.

Itse kirja siis kuitenkin käsittelee alueellisesti välirauhan aikaista linnoittamista Etelä-Savossa. Rajauksena on käytetty vuoden 1940 kuntajakoa. Aluetta kutsutaan myös järvialueeksi runsaiden vesistöjen johdosta, jotka myös laskettiin linnoitussuunnitelmissa osaksi puolustusta. Teoksessa tarkastelu aloitetaan muutamalla lyhyellä artikkelilla Salpalinjan inventoinnista 2009–2012 (John Lagerstedt) ja linnoittamisesta osana puolustusta (Matti Kykkänen). Näiden jälkeen siirrytään lyhyesti talvisodan aikaiseen linnoittamiseen järvialueella. Mainittakoon, että esimerkiksi Punkaharjulla rakennettiin estelinjoja.

Kuva: Salpalinjan bunkkerin (numero 326) ampuma-aukot Miehikkälän Salpalinja-museossa. Arvostelun kuvat eivät siis ole Etelä-Savon alueelta. (Jaripk/Wikimedia Commons)

Lyhyen talvisota-osion jälkeen päästään välirauhan aikaan, jolloin kirjan kohteena olevat rakennustyöt aloitettiin. Betonilaitteista, siis kantalinnoitteista, jotka oli valmistettu betonista, on kirjoitettu ansiokkaasti ja tarkasti. Välirauhan aikaisen linnoittamisen perusteista olisi voinut olla hieman laajemmin, kuten esimerkiksi linnoittamismäärärahoista, jotka eduskunta myönsi. Lisäksi linnoitustöiden johtajan kenraali Hanellin esikunnan, linnoitustoimiston, organisaation tarkastelu olisi tuonut oman lisänsä kokonaiskuvaan ennen siirtymistä tarkemmin alueelliseen käsittelyyn.

Haastattelulähteet piristävät arkistoluetteloiden vastapainona

Välirauhan aikaisia linnoitustöitä teetettiin myös urakoitsijoilla ja onkin erittäin hyvä, että tähän kirjaan on otettu omat lukunsa alueella töitä tehneille urakoitsijoille. Näitä olivat ainakin Rakennustoimisto Tähtinen & Sola Oy ja Yhtymä Sopanen, Heino ja Lindroth. Urakoitsijoista päästään sitten työjoukkoihin, käytännössä alueella työskennelleisiin työryhmiin. Lukeminen on välillä hieman raskasta ja teksti paikoitellen luettelomaista. Ryhmiä tarkastellaan yksityiskohtaisesti ja paikoitellen tulee tunne, että lähes kaikkia lähteitä on referoitu. Tässä yhteydessä on todettava, että paikallisille (tai ainakin alueen maantietoa paremmin tunteville) kirjassa esitetyt paikat ja työt aukeavat varmasti huomattavasti paremmin. Loistavana mausteena kirjaan on saatu lyhyt luku otsikolla ”Porapojat Punkaharjua linnoittamassa”, jossa lähteenä ovat kahden linnoittajaveteraanin haastattelut. On selvää, että tällainen lisä arkistomateriaalin oheen on arvokas ja mielenkiintoinen!

Myös jatkosota otetaan tarkasteluun. Tämä on varsin perusteltua, sillä työt Salpalinjalla eivät suinkaan loppuneet vaikka aktiivinen linnoittamisvaihe päättyikin jatkosodan alkamiseen kesällä 1941. Hieman erikoisesti otsikoidussa ”Jatkosodan rauhan vuodet” luvussa mainitaan, että välirauhan aikaista pääpuolustuslinjaa varten perustettiin Päämajan linnoitusosastoon Kunnossapito- ja tarkastustoimisto ”jo vuonna 1941” (s. 211). Oikeasti kyseinen toimisto perustettiin vasta maaliskuussa 1942. Kyseisestä toimistosta olisin mielelläni lukenut enemmän, sillä se vastasi kaikista linnoitustöistä, joita Salpalinjalla tehtiin kesään 1944 asti.

Kuten välirauhan aikaisen linnoittamisen tarkastelussa, myös jatkosodan ajalta kirjassa edetään rakennusyksikkö kerrallaan. Ensimmäisenä kunnian saa 24. erillinen linnoitusrakennuskomppania. Osoittautui pieneksi pettymykseksi, että kyseinen luku pohjautuu vain kyseisen komppanian sotapäiväkirjaan. Valitettavasti maininta komppanian erityislaatuisesta työvoimasta jää alaviitteeseen. 24. erillinen linnoitusrakennuskomppania oli nimittäin yksi niistä komppanioista, joiden miehistö oli sotasairaaloiden psykiatrisilta osastoilta työhön siirrettyjä hermotoipilaita, aikalaiskielellä ”tärähtäneitä”. (Ks. Ville Kivimäen Murtuneet mielet.)

Rakennusyksiköiden käsittely pohjautuu pääasiassa yksiköiden sotapäiväkirjoihin. Tämä näkyy usein tekstissä ja esimerkiksi 33. linnoitusrakennuspiiriä käsittelevä luku näyttäisi olevan suoraa lainausta sotapäiväkirjasta. Jostain syystä 33. linnoitusrakennuspiiriä edeltänyttä Os.4/Tuompoa ei ole mainittu, vaikka se oli toiminnassa käytännössä koko kesän 1944.

Runsas kuvitus, näyttävä taitto – ja muutamia korjattavia asiavirheitä

Kirjan loppuu lukuun, jossa käsitellään sodanjälkeistä aikaa. Tämä on ehdottomasti hyvä asia. Samoin positiivisen maininnan ansaitsee se, että kirjassa on kuvituksessa käytetty myös nykypäivän valokuvia kohteista. Muutenkin kuvitus on erittäin runsasta: mukana on sodanaikaisia valokuvia, korsujen ynnä muiden piirustuksia sekä taulukoita. Edellä mainitut toimivat oikein hyvin.

Rakennusyksiköiden lähteisiin olisi kaivannut hieman laajempaa pohjaa, mutta tutkimusekonomiselta kannalta ymmärrän toki pitäytymisen sotapäiväkirjoissa. Lähteitä on kuitenkin käytetty ja alaviitteet löytyvät, välillä tarkemmin ja välillä kokoomaviitteinä. On kuitenkin selvää, että Etelä-Savon Salpalinjaan liittyneitä dokumentteja on käyty paljon läpi. Mielestäni kuitenkin aiemmin mainitun Kunnossapito- ja tarkastustoimiston Savonlinnassa/Kulennoisissa sijainneen tarkastuspiirin toimintaa olisi ollut erittäin perusteltua tutkia.

Kuva: Salpalinjan bunkkerin (numero 326) sisäänkäynti Miehikkälän Salpalinja-museossa. (Jaripk/Wikimedia Commons)

Kirjan fyysinen olemus on hieman hankala, jos sitä tahtoisi lukea muualla kuin pöydän ääressä. Toisaalta valittu koko mahdollistaa näyttävän taiton. Eihän näissä ole mitään yhtä ja oikeaa ratkaisua! Kirjassa on muutamia asiavirheitä, joiden korjaamiseksi kirjan tekijä on luvannut korjausliitteen museon sivuille. Nyt jo liitteenä on kartta, johon on merkitty Salpalinjan inventoinnissa paikannetut kohteet. Tämä erittäin mielenkiintoinen liite olisi ollut vielä parempi, jos se olisi sidottu tekstiin tavalla tai toisella.

Muutamista huomautuksista huolimatta kirjassa on paljon hyvää. Uskon, että varsinkin sellaisille, jotka pystyvät sitomaan kirjassa esiintyvät paikannimet oikeisiin kohteisiin, kirja on erittäin antoisa. Salpalinjaa käsittelevää tutkimusta on Suomessa toistaiseksi valitettavan vähän, joten tämä paikkaa omalta osaltaan tilannetta ja antaa myös pohjaa tulevalle tutkimukselle.