Vladimir Suuresta Putiniin jakaantuu viiteen päälukuun ja alkaa ”Sankaruuden maailman” esittelyllä, jossa myös vertaillaan eri maiden sankarityyppejä kautta historian. Vihavaisella on kanttia vertailla ja maailmanhistoria hallussaan. Suomessa on aivan liian paljon muutaman dokumentin Venäjä- dosentteja (jotka eivät osaa venäjää!) ja yksisilmäisiä julistajia, jotka eivät myöskään näe ahtaita väitöskirjateemojaan kauemmaksi. Puhumattakaan keltaisen lehdistön ”journalisteista”. Vihavainen on poikkeus, ja hänellä on myös loistavat yhteydet venäläisiin kollegoihinsa. Toki historioitsijaa voi ja pitääkin kritisoida, koska on heittänyt, Arto Luukkasen tavoin, silloin tällöin provokatorisia mielipidemietteitä länsimaailman ja arvojen rappeutumisesta ”islamisaation” ja maahanmuuton seurauksena.

Myös Suomi ja romaani Tuntematon sotilas ovat mielenkiintoisella tavalla mukana Vihavaisen kirjassa. Yhteistä maillemme on ainakin se, että niin sanotut sotasankarit ja vahvat johtajat ovat niin meillä kuin itänaapurissa mielipidemittausten keskiössä. Suomessa C.G.E. Mannerheim, joskus Urho Kekkonen ja yllättäen esimerkiksi talvi- ja jatkosodan kenraalit, silloin tällöin jopa tappajaksi kouliintunut Lauri Törni, mikä ihmetyttää.

Mutta yhtä paljon nyky-Venäjällä hämmästyttää erityisesti Josif Stalinin suosio, terrorista huolimatta. Suomalaisille myös sellaisen ”voittamattoman” sotapäällikön kuin Aleksandr Suvorovin (1729-1800) nimi kärkisijoilla kuulostaa oudolta. Hänhän on, kuten todetaan esimerkiksi Markku Salomaan ja Aimo Ruususen toimittamassa teoksessa Voittamisen taito Venäläisen sotataidon klassikko Suomessakin vaikuttanut generalissimus.

Kuva: Aleksandr Suvorov, Josif Stalin ja Vladimir Putin.

Historian suurmiehiä – missä naiset?

Monia venäläisiä sankareita muuten yhdistää pieni koko – niin Suvorovia, Stalinia kuin Putiniakin, kuten Napoleon. Mutta mennäänkö tässä liikaa yksilöominaisuuksien tai psykologian puolelle? Onko pituudella oikeasti todellista merkitystä? Mitattaisiinko kaikki historian suurmiehet – ja naiset, jotka muuten puuttuvat Timo Vihavaisenkin kirjasta – vaikkapa Katariina Suuri. Hämmästyttävää miksi?

Mutta onneksi antisankareillakin on roolinsa: Venäjällä laiska ja saamaton Oblomov-hahmo tunnetaan hyvin kirjallisuudesta. Tietysti myös sellaiset toisinajattelijat kuten Solzhenitsyn ja Saharov mainitaan ja heitä arvostetaan monissa mielipidemittauksissa. Lähellekään kärkeä, Pushkinin ja Dostojevskin tasolle, he eivät silti yllä. Johtopäätös voi olla myös se, että toisin- ja öisinajattelu on jo mennyttä aikaa eikä sille kansan parissa paljon perusteta.

Miksi sitten Pyhä Vladimir Suuri? Hän oli 900-luvun lopulla merkittävä suuriruhtinas Novgorodissa ja Kiovassa, siis yli tuhat vuotta sitten. Vladimir Suuren urotekoja olivat muun muassa menestyksekkäät sotaretket ja se, että hänestä alkoi Venäjän yhdistyminen Kiovan Rusiksi. Hän myös kastatti pakolla Nestorin kronikan mukaan venäläiset uuteen uskontoon Dnepr-joen rannalla.

Ei ihme, että Vladimir Suuri saanee patsaansa myös Moskovan keskustaan lähivuosina. Totta kai myös kaksimetrinen Pietari Suuri on mukana kirjassa 1700-luvun alun sankarillisena ”uudistajana”, vaikka hän ei kaikkia konservatiivisia venäläisiä ole ikinä miellyttänytkään.

Vihavainen selittää eri luvuissa myös lukuisia sankarimyyttiin liittyviä venäjänkielisiä termejä. Se lisää tekstin historiallista syvyyttä. On sentään mainio asia, että joku suomalainen Venäjä-tutkija osaa kieltäkin – eikä kommentoi ja siteeraa vain englannin kautta!

Venäjä-harrastajalle viimeiset pääluvut ”Neuvostoliiton sankarit” ja ”Uusi Venäjä” antavat nekin paljon ajateltavaa. Monet kirjallisuuden myyttihahmot, ”Suuri Isänmaallinen sota” ja Putinin sankaruuden salat tulevat käsiteltyä. Samoin se vaihe varhaisen Neuvosto-Venäjän historiassa, jolloin bolshevikit yrittivät kieltää kaikki yksilöiden uroteot historiassa, vääristelivät ja ylevöittivät sittemmin stahanov-sankareita ja yrittivät jossakin vaiheessa taas korostaa massojen roolia historiassa ja vallankumouksissa.

Kuva: Aleksei Stahanovin (1904-1977) väitettiin louhineen vuonna 1935 ennätykselliset 102 tonnia hiiltä viidessä tunnissa ja neljässäkymmenessäviidessä minuutissa, mikä oli neljätoistakertainen määrä työläisille asetettuun kiintiöön verrattuna.