Omalla äidinkielellä luettu teksti on helpompi omaksua kuin vieraalla kielellä luettu, ja kaikista tiedonaloista pitää pystyä keskustelemaan myös suomeksi, toteaa kokenut ja palkittu tieto- ja kaunokirjallisuuden suomentaja Natasha Vilokkinen teoksessaan Tiedontuottajat: Opas tietokirjan suomentajalle. – Samoja ajatuksia on esittänyt myös tunnettu tieteen yleistajuistaja Tiina Raevaara kirjassaan Tajuaako kukaan? Opas tieteen yleistajuistajalle (2016). – On siis tärkeää, että myös muista kielistä käännetyt tietokirjat ovat hyvää suomea.

Kääntämisen perusteita

Tietokirjan kääntäminen on monivaiheinen prosessi, jonka Vilokkinen käy kirjassaan läpi alusta loppuun. Ensin hän johdattaa lukijan kirjallisuuden suomentamiseen ja paneutuu sitten seikkaperäisesti tietokirjan kääntämisen keskeisiin vaiheisiin. Hän tarkastelee suomen kielen ja käännössuomen ominaisuuksia sekä käsittelee perusteellisesti käännöksille tyypillisiä ongelmia. Runsain esimerkein Vilokkinen osoittaa, miten käännöksestä saadaan suomennos. Hän antaa myös vinkkejä tiedonhakuun, kieli- ja kulttuurierojen käsittelyyn sekä yhteistyöhön kustantamon kanssa. Tekijän ajatukset ja neuvot perustuvat hänen omaan kääntäjän koulutukseensa ja lähes viidentoista vuoden työkokemukseensa suomentajana. Kirjan lopussa on lukijan iloksi ja hyödyksi sekä lähdeluettelo (kirjallisuutta ja verkkolähteitä) että hakemisto.

Vilokkisen tavoitteena on antaa oppaan lukijalle käsitys siitä, minkälaista tietokirjan kääntäminen on, millainen on hyvä käännös ja millä keinoin siihen voidaan päästä. Kirjan jokaisessa pääluvussa on useita alalukuja – yhdessä jopa yli 30 – joita ei ole ryhmitelty millään tavalla. – Ehkä kyse on kielitieteilijöiden käytänteistä, sillä vastaavia pitkiä alalukujonoja löysin myös useista hyllyssäni olevista kielenoppaista. – Samantapaiset tai jopa aivan samat alaotsikot eri luvuissa kertonevat lähinnä siitä, että kääntämisessä kaikki liittyy kaikkeen.

Kuva: Caravaggio: Saint Jerome, 1605-1606, Galleria Borghese.

Sekä potentiaalisen tietokirjankääntäjän että tietokirjan tekijän kannalta erityisen valaisevia ovat lukuisat tekstiesimerkit, jotka Vilokkinen on ottanut enimmäkseen omista käännöksistään. Esimerkkien joukossa on myös muita kirjoissa ja lehdissä julkaistuja anonyymejä tekstipätkiä. Yleensä Vilokkinen vertaa esimerkeissään kahta käännöstä, joissa näkyy konkreettisesti käännöksen ja suomennoksen ero. Vaikka hän kääntää itse vain englannista ja useimpien esimerkkien alkukieli on englanti, hän pyrkii antamaan alkukielestä riippumattomia neuvoja. Hän toivoo oppaansa auttavan aloittelevaa tietokirjallisuuden suomentajaa välttämään ainakin pahimmat kääntämisen sudenkuopat ja kehittymään osaavaksi tiedontuottajaksi.

Hyvä kääntäjä ja hyvä suomennos

Kääntäminen ei ole pelkkää kielitaitoa ja sanojen kääntämistä. Se on kulttuurienvälistä viestintää ja tulkintaa, jossa kääntäjä välittää kirjailijan ajatukset lukijalle niin tehokkaasti kuin pystyy. Hyvä kääntäjä hallitsee kielet ja kulttuurit sekä kääntämisen taidon. Hän osaa suomea erinomaisesti ja tuntee kielioppisäännöt. Hän on herkkä kielelle, tekstille, sävyeroille ja rytmille. Hän on utelias ja hänellä on laaja yleissivistys. Hän on vastuullinen ja eettinen; hän noudattaa hyvää käytöstapaa. Hän tuntee myös omat rajansa ja kyseenalaistaa omat taitonsa sekä faktat. – Tuntuu, että hän on ihme.

Kun teksti on käännetty, se pitää vielä suomentaa. Hyvän suomennoksen tuntee siitä, että sitä on mukava lukea. Se on luonteva ja sujuva. Siinä teksti rullaa, ajatus kulkee eikä mikään särähdä. Se käyttää suomen kielen rakenteita ja ilmaisukeinoja. Sen sanavarasto on monipuolinen ja sopii aiheeseen. Se noudattaa kielen normeja, käyttää vakiintuneita ilmaisuja, välttää muotisanoja ja viimeisimpiä villityksiä. Kuitenkin alkuperäisen tekstin punainen lanka säilyy siinä, ja lukukokemus on rauhallinen. Vilokkinen toteaa osuvasti:

”Kirjan välittämät ajatukset voivat olla innostavia, järisyttäviä tai vaikka pöyristyttäviä, mutta parempi olisi, jos kirjaan suomennos ei aiheuttaisi pöyristystä.”

Kääntäminen alkaa aina alkuperäisen teoksen lukemisella ja sen miettimisellä, kenelle kirja on tarkoitettu. Kohdeyleisö on pidettävä mielessä myöhemminkin jatkuvasti, sillä se vaikuttaa kielen muotoon, sanastoon ja tyyliin sekä erikoistermistön määrään ja selitysten tarpeeseen. Yksi tai kaksikaan lukukertaa ei kääntäjälle riitä, vaan kirja on käytävä läpi viisi–kuusi, jopa kymmenen kertaa, jotta pystyy eri lukukerroilla perehtymään tekstin eri puoliin ja ominaisuuksiin. Lisäksi pitää lukea muita samaa aihetta käsitteleviä tekstejä niin alkukielellä kuin suomeksikin, jos näitä vain on. Kielen muuttuessa on kielen sääntöjen ja hienouksien jatkuva opiskelu ja tarkistaminen välttämätöntä kelvollisen ja ajanmukaisen tekstin tuottamiseksi.

Raakakäännöksestä näkee, mitä kirjailija sanoo, mutta varsinainen suomentaminen alkaa siitä: suomen rakenteiden ja sanontatapojen löytäminen, toisteisuuden karsiminen, pilkuttaminen ja hienosäätö. Tekstin lepuuttaminenkin on tärkeä vaihe – yleensä sitä parempi, mitä pitempi. Kun käännöstä katsoo ”levännein silmin” alkutekstin rinnalla, näkee, onko ymmärtänyt asiat oikein ja kuuluuko kirjailijan oma ääni. Silloin – toivottavasti – huomaa myös, mitä kökköjä on tekstiin jäänyt. Ennen taittoa on vielä viime hetki varmistaa, että faktat ovat oikein ja nimet on oikein kirjoitettu. Kustantajien aikataulu pitää yleensä huolen siitä, ettei tarkistamista ja hiomista voi jatkaa loputtomiin. On myös syytä muistaa, ettei täydellistä käännöstä ole olemassakaan.

Tietokirja kääntäjän käsissä

Tietokirjojen kääntämiseen liittyy monia teknisiä seikkoja termistöstä, sitaateista ja nimistä alkaen. Vilokkinen huomioi lyhenteet, numerot ja mittayksiköt, joiden merkitsemisessä on eri kielissä erilaisia tapoja. Hän muistuttaa myös taulukoiden, kaavioiden, karttojen, viitteiden sekä kirjallisuusluetteloiden ja hakemistojen konventioista. Vaikka käännöksen pitäisi olla alkutekstille uskollinen, voi kääntäjä joskus joutua jättämään pois tai lisäilemään asioita, jotta hän saa välitettyä kirjan sanoman suomalaiselle yleisölle. Sille ei kannata syöttää niin paljon persoonapronomineja kuin mihin englannissa ja monissa muissakin kielissä on totuttu. Sinä-passiivia ei myöskään pidä sellaisenaan suomeen kääntää.

Jokaisessa käännöksessä on tekstin luettavuus ja alan sanaston oikeellisuus aina tärkeintä. Vaikka kirjailija on jo huomioinut kohdeyleisön, myös kääntäjän on muistettava se jatkuvasti, sillä tietokirjaa ei voi kirjoittaa eikä kääntää ihmisille yleensä, vaan se on tehtävä jollekin joukolle, esim. alan ammattilaisille tai opiskelijoille tai ”suurelle yleisölle”. Tulevat lukijat siis määräävät kielen rekisterin, jota kirjailija käyttää. Se näkyy hyvin mm. termistössä; asiantuntijoille tarkoitetussa tekstissä termejä voi viljellä runsaasti, mutta maallikoille suunnatussa teoksessa on mietittävä tarkkaan, millaisia vastineita käyttää, jotta sanoma menee perille. Joskus termin joutuu kääntämään yläkäsitteellä tai alakäsitteellä, osittaisella vastineella tai selityksellä. Joskus voi oma perusteltu ehdotus olla paras vaihtoehto. Käännöslainoja kannattaa välttää.

Tekstin luettavuuteen vaikuttavat myös tekstin muotoilussa käytetyt erilaiset merkit: ajatusviivat, sulut, kaksoispisteet, puolipisteet, lainausmerkit ja kursiivi, joita kaikkia englannissa käytetään paljon enemmän kuin suomessa. Usein ne hidastavat lukemista, joten käännöksessä niitä on syytä harkitusti karsia. Joskus kääntäjä törmää kirjailijan tekemiin virheisiin. Selvät huolimattomuudet voi korjata meteliä nostamatta, mutta isojen virheiden korjaamiseen täytyy pyytää lupa kirjailijalta tai asiasta on ainakin keskusteltava kustantajan kanssa. Kääntäjä tai kustannustoimittaja voi mainita virheiden korjaamisesta vaikkapa alaviitteessä.

Hyvä suomen kielen taito selättää käännösten ongelmat

Kirjan luku suomen kielestä ja käännössuomesta luo pohjaa suomentamistyöhön liittyvien tyypillisten ongelmien tarkastelulle sekä tekstin sujuvoittamiselle. Kääntäjän on syytä muistaa, että suomi on synteettinen kieli, jossa kieliopilliset suhteet ilmaistaan sanoja taivuttamalla ja liittämällä niihin päätteitä. Sen lauserakenteet ovat tiiviitä: sivulauseita korvataan lauseenvastikkeilla ja muilla rakenteilla, esim. -kin, -han ja -pa -liitepartikkeleilla. Suomelle on myös ominaista sanojen johtaminen. Monissa kielissä sanojen ja lausekkeiden paikka on sidottu, mutta suomessa sanajärjestystä voi vaihdella melko paljon. Verbivetoisessa kielessä ei tarvita substantiivitautia eikä niin paljon persoonapronominejakaan kuin englannissa. Nollapersoona on suomelle leimallinen ilmaisukeino, ja yhdyssanoja voi suomessa rakennella oikeastaan mistä tahansa.

Vilokkinen löytää kolmisenkymmentä käännöksille tyypillistä ongelmaa. Ne liittyvät mm. sanastoon, sanajärjestykseen, lauserakenteisiin, lauseenvastikkeisiin, kongruenssiin (attribuutin ja verbin mukautuminen pääsanan muoto), rektioon (sanaan liittyvän määritteen määrämuoto), pronomineihin, välimerkkeihin, yksikköön ja monikkoon, passiiviin, kieltomuotoihin, aikamuotoihin, idiomeihin (tietylle kielelle ominainen sanonta), toisteisuuteen, rytmiin ja tasapanoon.

Jo kääntämisen tyypillisiä ongelmia käsittelevissä esimerkeissä Vilokkinen osoittaa, mitä käännöksen suomentaminen todella on, mutta sujuvoittamista koskevassa luvussa hän paneutuu asiaan vielä perusteellisemmin. Siinä hän käyttää aineistonaan omia käännöksiään Scott Stosselin teoksesta My Age of Anxiety: Fear, Hope, Dread and Search for Peace of Mind (2014). Kirjan suomennoksen nimi Pelosta sekaisin: Yhden miehen matka ahdistuksen ytimeen (2016) on uskomattoman upea. Vilokkinen antaa esimerkeissään kaksi peräkkäistä tekstiä, jotka kumpikin ovat kieliopillisesti oikeita, mutta ensimmäinen on varhainen, alkutekstiä myötäilevä ja toinen on kirjaan päätynyt versio. Esimerkit osoittavat, miten sujuvuus lisääntyy pienilläkin muutoksilla. Nämä voivat tarkoittaa mm. alkutekstistä irrottautumista, ilmaisun napakoittamista tai ilmavoittamista, ajatuksen selkeyttämistä, lauseiden paikan vaihtamista, relatiivilauseiden poistamista, lauseenvastikkeiden purkamista, pitkien virkkeiden katkomista, virkkeiden yhdistämistä, parenteesien muokkaamista tai sananvalintoja.

Kääntäjän tiedonlähteet

Laaja yleissivistys, uteliaisuus ja hyvät tiedonhankintataidot ovat koko kääntäjäntyön perusta. Vain niiden avulla teksti siirtyy luontevasti kielestä ja kulttuurista toiseen. Kääntäjä tarvitsee kielellistä ja teksteihin liittyvää tietoa, aihetietoa, kulttuurista tietoa sekä ongelmanratkaisuun ja tiedonhankintaan liittyvää tietoa. Hän tarvitsee työssään poikkeuksellisen paljon orientoivaa tietoa, joka kertyy vähitellen maailmaa ja työkielten kulttuureja seuraamalla. Sen varassa kääntäjä tulkitsee tekstit oikein ja siirtää ne uuteen kulttuuriin. Kääntäjä tarvitsee myös kulloiseenkin käännöstyöhönsä liittyvää tietoa, jonka avulla hän perehtyy aiheeseen ja ratkoo jäsentyneitä ongelmia.

Ammatistaan ja työnsä tuloksista ylpeä kääntäjä käyttää paljon aikaa etsiäkseen jotakin pientä tiedonmurusta tai oikeaa termiä, jotta käännös todella antaisi luotettavan kuvan alkutekstistä. Perinpohjainen tiedonhankinta kuuluu näet kääntäjän etikkaan. Hyvin tehty työ tuo tyydytystä ja – uusia työtilaisuuksia. Jokainen käännös omine ongelmineen motivoi tiedonhankintaa, mutta se palvelee myös tulevia töitä.

Aloittelevia kääntäjiä auttaakseen Vilokkinen kertoo suomen kielen lähteistä sekä erilaisista aihetiedon ja termistön lähteistä eri muodoissaan. Hän esittelee lukuisia suomen oppaita, yleiskielen ja muita sanakirjoja, sanastoja, kirjoitusoppaita ja tekstiarkistoja sekä vieraisiin kieliin ja aihetietoon liittyviä sanakirjoja. Näitä on monenlaisia: yksi- ja kaksikielisiä, kieleen liittyviä erikoissanakirjoja (mm. synonyymi-, slangi-, murre-, sivistyssana-, idiomi- ja käänteissanakirjoja ja uudissanaluetteloita), erikoisalojen sanakirjoja ja sanastoja. Aiheen kannalta tärkeitä tietolähteitä ovat rinnakkaistekstit eli käännettävän tekstin kanssa samaa aihetta käsittelevät, alkujaan suomeksi kirjoitetut tekstit ja muu taustakirjallisuus sekä hakuteokset, asiasanastot, asiahakemistot, tieteelliset ja muut kirjalliset lähteet. Jopa Marxin, Freudin ja Shakespearen teokset tai Koraani ja Raamattu voivat osoittautua tarpeellisiksi.

Henkilötkin saattavat toimia kääntäjän lähteinä. Itse kirjailijalta, muilta kääntäjiltä, asiantuntijoilta, syntyperäisiltä kielenpuhujilta ja maallikoilta sekä informaatikoilta voi saada arvokkaita neuvoja. Myös tilanteet, esineet ja vaikkapa tv-ohjelmat ja Youtuben videopalvelu antavat tärkeitä vinkkejä. Kääntäjän tärkeimmäksi apuvälineeksi tiedonhaussa Vilokkinen nimeää kuitenkin Googlen, jonka hakuoperaattorit ovat uskomattoman käteviä. Muitakin hakukoneita kannattaa kuitenkin kokeilla. Olkoonpa tietolähde mikä tai kuka tahansa, on siihen suhtauduttava kriittisesti.

Kirjansa loppusanoissa Vilokkinen toteaa, että kääntäminen on taitolaji, jossa voi kehittyä aina paremmaksi. Se vaatii rautaista tekniikkaa ja esitykseen sopivaa tulkintaa niin kuin taitoluistelu. Kun kaikki onnistuu, tuloksena on vaivattoman näköinen suoritus, josta lukija voi nauttia täysin rinnoin.