Vapaus, terveys, toveruus on julkaistu Lääkäriliiton satavuotisjuhlan kunniaksi. Liitto on rahoittanut tutkimustyön ja lahjoittanut teoksen kaikille jäsenilleen. Kyseessä ei kuitenkaan ole vain yhden järjestön historia, vaan, kuten teoksen alaotsikko muistuttaa, suomalaisen lääkärikunnan historia viimeisen sadan vuoden ajalta. Sellaisena se on erittäin tervetullut ja tarpeellinen lisä suomalaiseen medihistorian kirjoitukseen[1].

Kyseessä ei ole ensimmäinen Lääkäriliiton tilaama historia[2], mutta kylläkin ensimmäinen jonka ovat kirjoittaneet ammattihistorioitsijat. Historiatoimikunnan puheenjohtaja Pekka Anttila kertoo työn lähtökohdista: ”Juhlakirjan tuli olla enemmän kuin tavanomainen järjestöhistoriikki. Alusta alkaen oli selvää, että historiateos kirjoitetaan historiatieteen menetelmien mukaan. Haluttiin myös, että kirjoittajat ovat historian tutkimuksen ammattilaisia, jotka tarkastelevat aihetta ammattikunnan ulkopuolelta.” Päätöksestä ei voi kuin onnitella tilaajaa. Kirjoittajille on annettu runsaasti tilaa sanoa sanottavansa, ja kohtuudella aikaakin. Tulos on ammattimaisuudessaan, laajuudessaan ja yksityiskohtaisuudessaan aivan toista luokkaa kuin järjestön aiemmat historiikit.

Tutkimusaineiston ytimen muodostaa Lääkäriliiton tuottama kirjallinen ja kuvallinen aineisto. Haastatteluja on tehty puolensataa. Lääkäriliiton arkistoa – ja puuhakkaita skannaajia – lienee kiittäminen myös siitä, että kirja on erittäin runsaasti ja mielenkiintoisesti kuvitettu. Urakka on ollut mittava ja lopputulos massiivinen. Kirjassa on (viitteineen) 518 sivua, jotka vastaavat kooltaan suurin piirtein kahta normaalikokoista sivua. Kirjan lukemiseen tarvitaan tukeva pöytä ja runsaasti aikaa. Kirjan pääluvut on kuitenkin mahdollista lukea myös itsenäisinä osatutkimuksina. Valikoivampaa lukemista vaikeuttaa se, että kirjasta, merkillistä kyllä, puuttuu asiahakemisto.

Teoksen neljä kirjoittajaa ovat nuoria historioitsijoita Helsingin yliopistosta: FM Samu Nyström, joka on myös kirjan toimittaja, on laatinut katsauksen Lääkäriliiton satavuotiseen historiaan, luvun lääkäreistä ja terveyspolitiikasta sekä luvun lääkärien toimista sotien ja epidemioiden aikana. FM Sari Aallon osuus painottuu koulutukseen, kollegiaalisuuteen ja ammatti-identiteetin muovautumiseen. FT Ilkka Levä kirjoittaa edunvalvonnasta ja FM Oona Ilmolahti lääkärintyön käytännöstä. Osat ovat jokseenkin itsenäisiä, joten aloitan esittelemällä kunkin kirjoittajan panoksen – tämä auttaa lukijaa löytämään tiensä häntä ensisijaisesti kiinnostavalle alueelle.

Satavuotinen Lääkäriliitto ja terveydenhuollon kehitys

Samu Nyströmin ”Suomen Lääkäriliitto sata vuotta” avaa teoksen ja esittelee lääkäriliiton organisaation ja tehtävät. Nyström vetää liiton historian yhteen sujuvasti ja uuvuttamatta lukijaa liiaksi yksityiskohdilla. Jossain suhteissa teksti on varsin etäällä perinteisestä järjestöhistoriasta: se ei sisällä yhtään organisaatiokaaviota tai tilastoa. Välillä, esimerkiksi silloin kun Nyström luettelee huolellisesti järjestön toimihenkilöitä, ollaan lähempänä perinteistä järjestöhistoriaa.

Lääkäriliiton merkitys on kiistatta suuri  sekä lääkärikunnan että suomalaisen yhteiskunnan kannalta. Järjestöön ovat kuuluneet ja kuuluvat lähes kaikki suomalaiset lääkärit – ensimmäisen maailmansodan aikaa lukuun ottamatta vähintään 90 prosenttia ammattikunnasta. Vuodesta 1973 eteenpäin liitto on hyväksynyt jäsenikseen myös kandidaatteja.

Lääkäriliitolla on kolme sääntömääräistä tehtävää: kollegiaalisuuden ylläpitäminen, lääkärikunnan taloudellisten ja sosiaalisten etujen edistäminen sekä terveydenhuollon kehittäminen (viimeinen tehtävä lisättiin 1920-luvulla). Käytännössä tärkeää on ollut yhteishengen vahvistaminen, kilpailun karsiminen ja intressiristiriitojen yhteensovittaminen, täydennyskoulutus ja tietysti edunvalvonta. Liitto on myös tuottanut tutkimusta lääkäreistä. Lääkäriliitto on halunnut olla enemmän kuin vain ammattiliitto. Se on halunnut olla ”korporatiivinen vaikuttaja” (s. 14), ja siinä sen voi katsoa myös onnistuneen.

Toinen maailmansota toimii vedenjakajana järjestön historiassa. Liiton organisaatio uudistettiin 1949–50, yleiskokousten sijaan korkeimmaksi päättäväksi elimeksi tuli vaaleilla valittu valtuuskunta. Käytännössä operatiivista valtaa käytti kuitenkin edelleen hallitus. Järjestön kasvoina on toiminut hallituksen puheenjohtaja, jota on ollut tapana nimittää Lääkäriliiton puheenjohtajaksi. Ennen sotia liiton johto eli hallituspaikat olivat tiukasti helsinkiläisten miesten käsissä, osittain siksi että Helsingin ulkopuolella asumista pidettiin ylittämättömänä käytännön esteenä hallitustyöskentelyn kannalta. Ensimmäinen (varsinainen) naisjäsen hallitukseen valittiin 1952. Pohjoinen Suomi oli aliedustettuna ainakin 1960-luvulle saakka.

Maailmansota muodosti vedenjakajan myös liiton yhteiskunnallisen vaikuttamisen tavassa. Ennen sotia vaikuttamiseen ei juuri välikäsiä tarvittu, sillä pitkälti samat henkilöt käyttivät valtaa yliopistolla, Lääkintöhallituksessa ja Lääkäriliitossa sekä johtavissa terveydenhuoltojärjestöissä. Mikko Jauho (2007) on käyttänyt aikakaudelle luonteenomaisesta hallintatavasta osuvaa nimitystä ”personaaliunioni” ja Kauttu & Kosonen (1985) myöskin kuvaavaa ilmaisua  ”kodikas veljespiiri”. Sodanjälkeisessä yhteiskunnassa yhteiskunnallinen vaikuttaminen on ollut monimutkaisempaa ja vaatinut enemmän välikäsiä (esim. toimittajat ja lääkärikansanedustajat) ja muodollisia yhteistyöfoorumeita (erilaiset asiantuntijaelimet).

Toinen Samu Nyströmin kirjoittama luku, ”Lääkärit ja terveyden politiikka” keskittyy terveydenhuoltojärjestelmän kehitykseen ja lääkärien rooliin siinä. Tämä on iso pala purtavaksi, vaikka tutkimuskirjallisuutta aiheesta onkin tarjolla jonkin verran. Tutkimuksellisesti uutta edustaa Nyströmin onnistunut yhteenveto viimeisten vuosikymmenten kehityksestä.

Nyström nostaa esiin myös kipupisteitä, niitä kohtia joissa lääkärikunnan, potilaan ja yhteiskunnan intressit eivät ole kohdanneet kitkatta. Esimerkiksi abortti- ja sterilisaatiolait antoivat lääkärikunnalle huomattavaa valtaa yksilötasolla, ja väestökysymys oli myös polttava yhteiskunnallinen kysymys. Lääkärien oikeus kirjoittaa laillista alkoholia ja huumeita oli eräs kipupiste. Pirtureseptien kysyntä ei suinkaan lakannut kieltolain kumoamiseen. Liitto vastusti johdonmukaisesti kaikkia yrityksiä rajoittaa reseptinkirjoitusoikeuksia tai valvoa niitä ulkopuolelta, mikä oli osaltaan synnyttämässä Suomen sotien jälkeisen Euroopan suurimpia laillisten huumeiden markkinoita. Sotien jälkeen Lääkäriliitto alkoi kampanjoida alkoholin, tupakan ja huumeiden käyttöä vastaan.

Nyströmin kolmas osuus, ”Sodat ja pandemiat lääkärien haasteena” on suppea katsaus lääkärien toimintaan 1900-luvun sodissa sekä influenssaepidemioihin, lähinnä vuosien 1918–20 espanjantautiin. Jakso sisältää luettelot sisällissodassa ja vuosien 1939–45 sodissa kuolleista lääkäreistä ja lääketieteen kandidaateista. Jakso on mielenkiintoinen mutta suppea ja jää sellaisena jossain määrin irralliseksi kirjan kokonaisuudessa. Sodanjälkeinen aika kuitataan yhdellä sivulla, joten esimerkiksi polioepidemiat tai tuberkuloosin laantuminen jäävät käsittelemättä. Se joka haluaa lukea lisää sairauksien historiasta suomeksi voi etsiä käsiinsä Heikki Vuorisen Tautisen historian (2002) tai Lena Huldénin Kuusijalkaisen vihollisen (2008).

Lääkäriksi oppiminen

Sari Aallon osuus on nimeltään ”’Ilman kollegiaalisuutta ei ole lääkäreitä’. Lääkäriyhteisö ja ammattikunnan kulttuuriin kasvaminen”, mutta otsikkona voisi olla myös ”lääkäriksi oppiminen”, niin keskeisesti se käsittelee koulutusta ja työhön kasvamista. Aallon osuus onkin kiinnostava paitsi kollegiaalisuuden myös lääkärikoulutuksen ja ylipäätään korkeakoulutuksen historian näkökulmasta. Tutkimuskirjallisuuden osalta jaksossa nojataan vahvasti Matti Klingen ja Laura Kolben yliopistohistoriallisiin tutkimuksiin, ja voisi olettaa että Aalto on hyötynyt Klingen ja Kolben läsnäolosta historiatoimikunnassa. Jakso sisältää jonkin verran myös tervetullutta vertailua muihin maihin (Ruotsiin ja Saksaan).

Aalto kertoo sujuvasti ja kiinnostavasti, miten medisiinarin ammatti-identiteetti on rakentunut opintojen aikana ja miten kollegiaalisuutta on ylläpidetty valmistumisen jälkeen. Hän selvittää tutkintojen kehitystä, jota yleisellä tasolla leimaa ammatillistuminen ja virtaviivaistuminen. Huomiota saa myös opiskelijaelämän epävirallinen puoli, jolla onkin iso rooli ammatti-identiteetin muokkaajana. Tiukan karsinnan aikakaudella kasvanutta nykylukijaa voi hämmästyttää, että lääketieteen opiskelijoiden määrää alettiin rajoittaa vasta 1933, ja varsinaiset pääsykokeet ( karsintakuulustelut) tulivat käyttöön 1945. Kirjallisista opinto-ohjelmista medisiinarit pääsivät nauttimaan vuodesta 1961 eteenpäin. Siihen asti tieto oli siirtynyt ”perimätietona isännältä toiselle” (s. 87). Lääkärin ammatti on vahvasti periytyvä, mikä on osaltaan edistänyt tiiviin ja omintakeisin ammatillisen heimokulttuurin syntyä.

Aalto tarkastelee myös kollegiaalisuuden ongelmia, siis lääkärikunnan koherenssia eri aikoina uhanneita ilmiöitä. Vuosisadan alkupuolella suurimpana vaarana nähtiin ammattikunnan sisäinen kilpailu, joka uhkasi lääkärien taloudellisia etuja: maaseudulla lääkärin tunkeutuminen (toisen) kunnanlääkärin reviirille ja kaupungeissa liian räikeä ilmoittelu. Alkoholireseptien tehtaileminen kieltolain aikana ja sen jälkeen korostivat kollektiivisen kontrollin merkitystä. Toisen maailmansodan jälkeen liiton sisään syntyi intressiryhmiä, ja 1960-luku toi mukanaan puoluepolitiikan. Kollegiaalisuus ja etiikka olivat pitkälti synonyymiset 1950-luvulla saakka, minkä jälkeen käsite ”etiikka” sai – pitkälti ulkomaisten esikuvien vaikutuksesta – muitakin merkityksiä kuin sovelias käytös kollegoita kohtaan.

Lääkärien työmarkkinakokemus

Ilkka Levän osuus käsittelee Lääkäriliiton harjoittamaa edunvalvontaa. Tehtävä on haastava, eikä sitä helpottavaa tutkimuskirjallisuutta juuri ole. Aineistomassojen jäsentämisessä Levä on käyttänyt apuna yhteiskuntafilosofiaa, psykohistoriaa ja representaatioanalyysiä.  Levä viljelee teoreettisia käsitteitä selvästi ahkerammin kuin muut kirjoittajat. Hänen piirtämänsä kokonaiskuva edunvalvonnasta on kiinnostava, mutta viime vuosikymmenten osalta jossain määrin jäsentymätön.

Edunvalvonnan kannalta keskeisiä kysymyksiä ovat olleet muun muassa taksat, yksityispaikat (myöh. erikoismaksuluokka), kunnanlääkäriohjesääntö ja sen noudattaminen, vakuutuskiistat, apulaislääkärien palkkaus ja asema, työaika ja päivystyskorvaukset. Edunvalvonnan keinoja ovat olleet hakukielto (vuodesta 1912 saakka), irtisanoutumiset ja lakot ja tietysti epäsuora vaikuttaminen esimerkiksi toimittajien ja kansanedustajien kautta. Aggressiivinen, selkeästi tulotason nostamiseen painottuva edunvalvontalinja alkoi 70-luvun lopulta. Lääkärien työtaistelutoimien kansallinen merkitys näkyy siinäkin, että niin pääministeri Paasikivi kuin presidentti Kekkonenkin ovat pitäneet tarpeellisena puhutella liiton hallitusta. Levä pitää edunvalvonnan menestyksen eräänä syynä lääkärityön luonteeseen kuuluvaa pragmaattisuutta. Tähän voisi lisätä hyvän paineensietokyvyn ja ammatillisen yhtenäisyyden.

Suomen historian kaksi lääkärilakkoa saavat Levän esityksessä paljon huomiota. Lakkoileminen tuli virkamiehille – joita suurin osa lääkäreistäkin oli – lain mukaan mahdolliseksi vasta vuonna 1970, ja ajatus lakkoilemisesta oli senkin jälkeen vieras etenkin monille vanhemmille lääkäreille. Ensimmäinen lääkärilakko oli keväällä 1984 ja kesti viitisen viikkoa. Pitempi lääkärilakko koettiin keväällä ja kesällä 2001. Vuonna 1998 oli lisäksi vakava lakonuhka. Lakot toteutettiin taidolla ja liiton kannalta onnistuneesti: keskeiset tavoitteet saavutettiin eikä yleinen mielipide kääntynyt radikaalisti tai pysyvästi lääkäreitä vastaan. Menestystä edisti osaltaan tehokas tiedotustoiminta, jolla vaikutettiin sekä poliittisiin päättäjiin että – median kautta – kansalaisiin.

Ansiokehitys on edunvalvonnan avainkysymyksiä ja myös teema, jota ei paljoakaan käsitellä teoksen muissa osissa. Tässä suhteessa Levän jakso on jonkinasteinen pettymys, sillä se ei anna ansiokehityksestä selkeää käsitystä. Levä kyllä puhuu paikoin lääkärien tuloista, mutta hän suhteuttaa ne vain nykyeuroihin. Hän kertoo esimerkiksi, paljonko piirilääkärin palkka ja palkkiot olivat 1900-luvun taitteessa silloisina markkoina ja nykyisinä euroina, ja huomauttaa, että tulot olivat ”varsin kohtuulliset vuosisadan vaihteen mittapuulla tarkasteltuna” (s. 245). Lukija ei kuitenkaan voi arvioida väitteen paikkaansa pitävyyttä, koska ”vuosisadanvaihteen mittapuusta” ei kerrota mitään. Lääkärin ansiotasosta olisi saanut paremman kuvan, jos ansiot olisi suhteutettu esimerkiksi elinkustannuksiin tai jonkin muun valtion virkamiesryhmän tuloihin. Verotusta koskevat tiedot jäävät myöskin viitteellisiksi.

Kun Levä pääsee 1990-luvulle, laman ja uusliberalismin nousun vuosikymmenelle, aikaan, jolloin tapahtui paljon rakenteellisia muutoksia, hänellä alkaa olla vaikeuksia pitää langat käsissään. Parhaimmillaan hänen tekstinsä tarjoaa dramaattisen lähikuvan edunvalvonnasta in action. Pahimmillaan se on puuduttavan yksityiskohtaista selostusta edunvalvonnan käänteistä rytmitettynä osin kryptiseksi jäävillä psykohistoriallisilla termeillä ja lainauksilla kriittisten yhteiskuntafilosofien teksteistä. Syiden ja seurauksien analyysi on ajoittain vaarassa korvautua korkealentoisella metaforiikalla. Olennaista olisi ollut kertoa lukijalla asioita joita hän ei voi lukea muualta. Esimerkiksi 2001 lakon osalta ainakin minua olisi kiinnostanut enemmän Lääkäriliiton julkisuudenhallinnan käytännön toteutus kuin Mervi Pantin sinänsä epäilemättä pätevä analyysi Helsingin Sanomien uutisoinnista. Helsingin Sanomat ei ole yhtä kuin media, puhumattakaan siitä että se olisi oikotie suomalaisten kollektiiviseen tajuntaan.

Lääketaidon kokemus

Oona Ilmolahti kertoo luvussaan ”Lääkärit ja lääketaidon kokemus” lääkärin käytännön työstä viimeisen sadan vuoden aikana: taudeista, joita vastaan lääkärit taistelivat, ja keinoista, joilla he sen tekivät. Luvun lopussa nousee vielä esiin joukko tärkeitä erityiskysymyksiä: potilas-lääkärisuhde, mielen ja ruumiin suhde, salassapitovelvollisuus, potilasvahinkokysymykset ja kantelut, puoskarointi ja vaihtoehtohoidot, tahdonvastainen hoito. Ilmolahden osuudessa on oma alalukunsa lääkärin etiikasta, ja huomiota saavat myös muut parantajat kuin akateemisen koulutuksen saaneet lääkärit. llmolahti näkee 1900-luvun kehityksessä neljä suurta linjaa: kasvava erikoistuminen, yhteiskunnallisen säätelyn kasvu, lääkäri-potilas -suhteen tasa-arvoistuminen ja vuorovaikutuksen lisääntyminen, sekä hoitotehon valtava kasvu uusien lääkkeiden ja menetelmien ansiosta.

Lääkärin käytännön työstä ja sen kehityksestä kiinnostuneelle maallikolle Ilmolahden osuus on kirjan jaksoista antoisin. Se osoittaa havainnollisesti, miten valtava muutos lääkärintyön ydinalueella, taudinmäärittelyssä ja terapiassa, on tapahtunut alle sadan vuoden aikana. Ilmolahden osuus tuo yhteen lääkärin, sairauden ja potilaan, ja siinä mielessä se on merkittävä lisä suomalaiseen medihistoriaan, jossa hoitamisen arkikäytäntöä eri aikoina on toistaiseksi tutkittu vähän. Kirjoittaja nostaa kiitettävästi esiin myös muita suomalaisia medihistorian tutkijoita. Ilmolahden osuus soveltuu käytettäväksi lääketieteen historian yliopisto-opetuksessa lääketieteellisen tutkimuksen kehitystä käsittelevän aineiston rinnalla.

Eräästä suuresta kehityslinjasta – tai sen tulkinnasta – olen kuitenkin Ilmolahden kanssa eri mieltä mieltä: Ilmolahden mukaan suomalaiset lääkärit olivat aluksi vapaita ammatinharjoittajia, sitten kasvavassa määrin virkamiehiä. Näkemys lääkäristä yksityisyrittäjänä vastaa paremmin lääkärien omakuvaa kuin historiallista todellisuutta. Suomalaisen lääkärin suhde julkiseen sektoriin on päinvastoin ollut länsimaisittain poikkeuksellisen kiinteä, ja se on ollut sitä ”alusta” eli 1700-luvun puolivälistä saakka. Lääkärit koulutettiin Suomessa valtion yliopistossa ja pitkään suoraan valtion virkoihin. Heidän määränsä nousi samaan tahtiin kuin virkojen määrä (eli hitaasti) ja lähes kaikkien lääkärien status ja virkapalkka tulivat julkiselta sektorilta. Virkoja myös riitti pitkään kaikille valmistuneille: esimerkiksi vuonna 1910 maassa oli 500 lääkäriä, ja 400 päätoimista ja 100 sivutoimista lääkärinvirkaa[3]. Ensimmäiset päätoimiset yksityislääkärit ilmaantuivat suuriinkin kaupunkeihin vasta 1900-luvun alussa[4]. Se, että merkittävä osa myös virkalääkärien ansioista tuli toimenpidepalkkioina suoraan potilailta ei vielä tee heistä yksityislääkäreitä.

Ilmolahti voi olla oikeassa kirjoittaessaan, että ”Sadan vuoden periodilla yhteiskunnan vaikutus lääkärin työhön on kasvanut jatkuvasti” (s. 387). Tämä ei kuitenkaan johdu siitä, että virkalääkärien osuus lääkärikunnasta olisi sadassa vuodessa kasvanut, vaan siitä, että yhteiskunnalliset, juridiset ja poliittiset valvontamekanismit ovat tehostuneet samaan tahtiin kuin terveydenhuollon yhteiskunnallinen ja taloudellinen merkitys on kasvanut. Olennaista – ja ammatillisen autonomian kannalta huolestuttavaa – on se, että julkinen valvonta ulottuu paljon syvemmälle lääkärin työn sisältöön kuin se ulottui vaikkapa 1910- tai 1950-luvulla.

Osista kokonaisuudeksi

Teoksen rakenne on temaattinen pikemminkin kuin kronologinen, joten ei ole yllätys, että jaksojen sisällössä on jonkin verran päällekkäisyyttä. Esimerkiksi erikoistumiskehityksen vaiheita selitetään lähes kaikissa pääluvuissa. Tämä on kuitenkin pieni hinta maksettavaksi siitä, että jaksot on saatu toimimaan hyvin myös itsenäisinä tutkimuksina. Jaksojen välillä on myös jonkin verran ristiriitoja ja jännitteitä. Niinpä Nyströmin ja Aallon mukaan Lääkäriliitto sai neuvotteluoikeudet 1946, Levän mukaan vuosina 1947–48. Ja siinä missä Ilmolahti pitää yksityislääkäriä suomalaisen lääkärin prototyyppinä, Nyström korostaa valtion ja kuntien roolia (s. 241).

Lääkäripula on eräs niistä teemoista, joita kirjan jokainen jakso käsittelee tai ainakin sivuaa. Suomessa on näköjään aina ollut lääkäripula. Ainoan merkittävän poikkeuksen tästä säännöstä muodostavat 1990-luvun laman syvimmät vuodet, 1992–94, jolloin lähes kaikki terveyskeskusvirat oli täytetty ja lääkärityöttömyyttäkin esiintyi (työttömiä lääkäreitä oli enimmillään 670, keskimääräinen työttömyysaika oli 1,8 kuukautta). Kroonisen lääkäripulan tunnistaminen kuuluu kirjan ansioihin. Lääkäripulan syitä ja seurauksia lääkärikunnan, yhteiskunnan ja potilaan kannalta siinä ei sen sijaan pohdita systemaattisesti – mistä seuraa, että lääkäripula on vaarassa näyttäytyä jonkinlaisena luonnonlakina.

Tämänhetkiselle lääkäripulalle teoksessa tarjotaan syyksi ammattikunnan naisistumista (s. 214, 373). Väite on yksinkertaistava, ellei suorastaan harhaanjohtavaa. Lääkärikuntaa ja terveydenhuoltoa koetelleet muutokset ovat viimeisen kahden vuosikymmenen aikana olleet niin voimakkaita, että on jo lähtökohtaisesti epäuskottavaa, että lääkäripulan voisi palauttaa yhteen selitystekijään. Sitä paitsi väite perustuu todistamattomaan olettamukseen, että naislääkärit tekevät vähemmän töitä kuin miehet. Niin kauan kuin väitteen tueksi ei ole olemassa luotettavaa tutkimustietoa, esimerkiksi sukupuolen huomioivaa pitkän aikavälin tilastotutkimusta lääkärien ajankäytöstä, lääkärinaisia ei pitäisi muitta mutkitta syyttää lääkäripulasta.

Eräässä suhteessa Vapaus, terveys, toveruus eroaa sekä perinteisestä järjestöhistoriasta että lääketieteen sosiaalihistoriasta: se on suorastaan ohjelmallisen kvalitatiivinen. Teoksessa on yksi tilasto (lääkärimäärän kehitys suhteessa väestökehitykseen). En missään tapauksessa pidä tilastoja itseisarvona, mutta paikoin ne olisivat olleet kätevä tapaa vetää yhteen pitkiä kehityskulkuja, osoittaa yhteyksiä eri ilmiöiden välillä tai perustella väitteitä. Niistä olisi voinut olla apua esimerkiksi tarkasteltaessa lääkärien tulonmuodostusta tai analysoitaessa lääkäripulan syitä.

Se mitä jäin eniten kaipaamaan oli kuitenkin vertailu. Olisi ollut hienoa, jos kirjoittajilla olisi ollut mahdollisuus paitsi kartoittaa suomalaisen lääkärikunnan historiaa myös verrata sitä muihin suomalaisiin professioihin ja /tai lääkärikuntaan muualla, tai suorastaan suhteuttaa sitä yleiseurooppalaiseen kehitykseen. Suomalaisen lääkärikunnan kehityksen ominais- ja erikoispiirteet saa esiin vain vertailemalla.

Teos on joka tapauksessa hieno ja tervetullut lisä suomalaiseen medihistorian kirjoitukseen. Mielenkiintoisia erityistutkimuksia tältä tutkimusalalta on olemassa koko joukko, ja viimeisen kymmenen vuoden aikana on julkaistu myös useita tutkimuksellisesti vankkoja yleisteoksia: Heikki Vuorinen on kirjoittanut tautien historiasta, Jaakko Ignatius lääketieteellisen tutkimuksen historiasta, Minna Harjula kartoittanut terveydenhuoltojärjestelmän kehityksen suuria linjoja ja Allan Tiitta tarkastellut terveydenhuollon ja myös lääkärintyön kehitystä lääkintöhallituksen näkökulmasta. Vapaus, terveys, toveruus paikkaa tutkimuksen aukkoja erityisesti lääkärikoulutuksen ja lääkärintyön arjen historian sekä viimeisten vuosikymmenten kehityslinjojen osalta. Suomalaisen medihistorian suuret linjat ovat hyvää vauhtia hahmottumassa, ja tämä teos tulee kuulumaan sen kulmakiviin.

Viitteet:

[1] Käytän tällaista uudissanaa, koska ”medical historyn” tavallisin suomenkielinen vastine ”lääketieteen historia” on tarkoitusta varten liian kapea-alainen. Medical history / medihistoria kattaa tieteen lisäksi myös lääkärintyön käytännön, medisiinan.

[2] Paavo Susitaival, Suomen lääkäriliitto – Finlands läkarförbund 1910-1960 (Helsinki: Suomen Lääkäriliitto, 1960), Kyllikki Kauttu & Tapani Kosonen. Suomen Lääkäriliitto 1910-1985 (Helsinki: Suomen Lääkäriliitto, 1985).

[3] Kauttu & Kosonen 1985: 14.

[4] Gunnar Soininen, ”Piirteitä Helsingin lääkärioloista 1700-luvun puolivälistä nykypäiviin”, Duodecim 12/1937: 1130, 1132.