Arno Tanner on kunnostautunut julkaisemalla päteviä tutkimuksia maahanmuuttopolitiikasta. Valitettavasti viimeisimmät ovat olleet englanninkielisiä, mikä toki saavuttaa kansainvälisen yleisön, mutta rajaa suomenkieliset lukijat alan ammattilaisiin. Olisi toivottavaa, että myös kotimainen rahvas houkuteltaisiin pohtimaan tätä tulevaisuudessa yhä tärkeämpää aihetta.

Kun siirtolaisuustutkimuksen asiantuntijoiden pieni piiri keskustelee keskenään – ja sekin keskustelu vaikuttaa kovin vaimealta ja yksitoikkoiselta – vaarana on vieraantuminen arkitodellisuudesta ja ajautuminen liturgiaan, jossa vain vahvistetaan akateemisten kollegojen levittämiä myyttejä. Tästä Tanner on kiitettävästi vapautunut ja uusimmassa kirjassaan hän tarjoaakin yhden valmiiksi kalutun totuuden sijaan ”likaisen tusinan” verran vaihtoehtoja, joista kriittinen lukija voi itse valita suosikkinsa. En kuitenkaan malta ensin olla huomauttamatta muutamasta tutusta myytistä kirjan alkuosassa:

(s. 10) ”many parts of the world are getting poorer and can thus not feed an increasing population.” Marxilainen kurjistumisteoria on kuitenkin yhä räikeämmässä ristiriidassa sen näkyvän muutoksen kanssa, että kolmatta miljardia kiinalaista ja intialaista kasvattaa hurjaa vauhtia elintasoaan. Pohjois-Korea ja Zimbabwe ovat surullisia poikkeuksia muuten vaurastuvassa ympäristössä, eivätkä Haitin tai Sudanin ongelmat ole uusia. Viime vuosien aikana maailma on pääsääntöisesti parantunut (tervehtynyt ihan fyysisestikin), vaurastunut ja muuttunut demokraattisemmaksi, minkä voi tarkistaa vaikkapa Freedom House -ihmisoikeusjärjestön 1970-luvun alusta alkaen julkaisemista demokratiapisteytyksistä. Myös sotien ja sisällissotien väkivaltaisuus on uutisvälityksen globalisoitumisesta huolimatta lievempää kuin muutamia vuosikymmeniä sitten. Siirtolaisuusproblematiikan käsittelylle ei välttämättä ole hyödyksi se, että aihe yhdistetään usein alarmistisiin ja jopa apokalyptisiin mielikuviin ilmastonmuutoksesta, virusten leviämisestä ja terrorismista. Muuttoliikkeiden työntövoiman sijasta on viime aikoina korostunut vetovoima (Euroopan lapsipula, hyvinvointivaltioiden sosiaalipalvelut, edullisemmat liikenneyhteydet), joita voisi luonnehtia pikemminkin toiveikkuutta herättäviksi.

(s. 10) ”terrorism may be rooted in…societal inequality, lack of the rule of law or lack of democratic institutions.” Olisi jo aika hylätä se hypoteesi, että terroristit olisivat köyhä ja sorrettuja. Hampuri ja Lontoo eivät ole maailman epätasa-arvoisimpia elinympäristöjä, Saudi-Arabiassa ei ole pulaa laista ja järjestyksestä, eivätkä maailman köyhimmät diktatuurit sikiä terroristeja. Vaikka joitakin terroristeja on soluttautunut länsimaihin opiskelijoina tai turvapaikanhakijoina, useammat ovat siirtyneet viime vuosina päinvastoin Euroopasta Syyriaan, Irakiin tai Pakistaniin. Heillä on enemmän yhteistä kansainvälisiä huippukokouksia kiertelevien elämysmatkailijoiden kanssa, jotka harrastavat katuperformansseja heittelemällä poliiseja kivillä, kuin perheilleen parempaa toimeentuloa tai turvallisempaa kasvuympäristöä hakevien maahanmuuttajien kanssa.

(s. 13) ”international cooperation must regulate and ameliorate capitalism…” Jää epäselväksi, onko tämä vain Overbeekin ja/tai Polanyin vai myös Tannerin näkemys. Joka tapauksessa se on arvovalinta, eikä mikään a priori -totuus. Se vaatisi syvällisempiä eettisiä perusteluja, sillä kirjan keskeinen teesi on tarve kansainvälisesti hallinnoida muuttoliikettä, mutta onko kyse silkasta sosialidemokraattisesta organisoimisvimmasta vai olisiko myös nollavaihtoehto (ei vähintäkään yhteistyötä) edes teoriassa ajateltavissa? Monen arvostetun siirtolaisuustutkijan heikkoutena on aatehistorian ja eettisen analyysin pinnallisuus. Esimerkiksi Tannerin käsitykset ”neoliberalismista” perustuvat ulkopuolisiin (kielteisiin) tulkintoihin, eivätkä liberalismin klassikoiden tuntemukseen. Ylipäätään eri aatteita olisi arvioitava ensisijaisesti niiden omasta näkökulmasta.

(s. 18) ”Traditionally, international migration…has not been prioritized high in the first place, in state-based evaluations of interest, conflict and survival. After the Cold War, however…” Historiasta voisi kuitenkin oppia, että siirtolaisuus on ollut hyvinkin polttava turvallisuuspoliittinen aihe esimerkiksi Venäjän pogromien ja vallankumouksen emigranttien, Saksan juutalaisvainojen ja ”Heim ins Reich” -projektien sekä erilaisten poliittisten rikollisten luovutusvaatimusten (Mazzini, Kossuth, Herzen…) yhteydessä. Turvallisuuspolitiikka oli tärkein motiivi rajojen sulkemiselle ensimmäisen maailmansodan aikana ja uudelleen 1930-luvulla verrattuna aiempiin, yllättävänkin vapaan matkustamisen oloihin. Sata vuotta sitten Ruotsi ei vaatinut keneltäkään passia saati viisumia ja Tanska hyväksyi kaikki maahan pysyvästi asettuvat automaattisesti kansalaisikseen. Toisaalta Venäjän 1860-luvulla toimeenpanema tsherkessien kansanmurha aloitti Kaukasiassa ja Balkanilla kohtalokkaaksi äityneen koston kierteen, jonka eri kansallisuuksiin kohdistuneet joukkomurhat ja -karkotukset pakottivat Turkin perustamaan ehkä maailman ensimmäisen pakolaisviraston. Euroopan ja Aasian rajoja ylittävä muuttoliike huipentui 1920-luvun väestönvaihtoihin Turkin ja Kreikan välillä, krimintataarien hävittämiseen kansakuntana ja Israelin valtion perustamiseen. Kylmä sota aiheutti vain tilapäisen katkoksen euraasialaisiin kansainvaelluksiin.

(s. 27) Roger Böhningin taulukon mukaan siirtolaisten lähtömaan ja vastaanottajamaan intressit ovat vastakkaisia, mutta todellisuudessa esimerkiksi Neuvostoliitto, Suur-Saksa ja Kuuba vuoroin sallivat, vuoroin estivät maastamuuttoa, koska niiden intresseissä oli pikemminkin muuttoliikkeen (vaihtelujen) hallinta ja säätely (kiristämis- ja kostamistarkoituksessa) kuin sen edistäminen tai estäminen sinänsä.

Kun nämä kynnykset on ylitetty, alkaa kirjan arvokkain anti. Ulkoasu ja kieli ovat miellyttäviä, mutta hauskinta on erilaisten organisaatiomallien luova taulukointi ja nimeäminen kuvaavasti eläinten mukaan. Idea on originelli, havainnollistaa esitystä ja stimuloi ajattelua. Organisaatiot on taulukoitu kolmella kriteerillä, joita ovat ”Actor diversity” (muutaman valtion yhteistyöstä kansainvälisiin järjestöihin), ”Agenda scope” (pelkästä lupamenettelyn sääntelystä laajaan siirtolaisuuden ja ihmisoikeuskysymysten käsittelyyn) ja ”Power on member states” (suosituksista tosiasialliseen valtaan). Taulukoimalla saadaan kahdeksan mallia. Yhdellä lisälehdellä korjatusta teknisestä kömmähdyksestä huolimatta eri mallien analyysit ovat hyviä, loogisia ja objektiivisia. Jokaisesta mallista on eritelty heikkoudet ja vahvuudet, joita arvioidaan laajaa vertailuaineistoa vasten. Kirja on hyvä katsaus valtavaan määrään erilaisia olemassa olevia instituutioita, jotka yleensä tunnetaan vain lyhenteistään.

Oma suosikkini olisi vain tärkeät demokraattiset valtiotoimijat kattava (min), laajalla agendalla toimiva (max), mutta valtiollista suvereniteettia kunnioittava (min) ”Kettu” (min-max-min), joka sattumoisin vastaa kokemuksiani Tannerinkin tekemästä EU/EURASIL-yhteistyöstä (s. 47 ja 49). Varmuuden vuoksi tarkistin, miten suhtautuisin sen vastakohtaan ”Peuraan” ja se tosiaankin vaikuttaa vieraammalta. Kuvaukset toimivat paremmin kuin horoskoopit, jotka tuntuvat aina pitävän paikkansa merkistä riippumatta. Tanner itse päätyy ”Peuraan” (s. 163) – ei ole ensimmäinen kerta, kun olemme johtopäätöksistä päinvastaista mieltä. Hän kuitenkin hylkää raskaat YK-vetoiset mallit (s. 166), mikä on kannatettava ajatus.

Kirjan lopussa on kyselytutkimus, jossa alan asiantuntijoita on pyydetty nimeämään viisi tärkeintä kansainvälisen muuttoliikkeen aspektia. Suosituimmaksi osoittautui työvoiman muutto ja kehityksen yhtymäkohtien hallinto, mikä saattaa kieliä kyselyn vastaajien työpaikoista. Tulos ei muutu merkittävästi, vaikka Tanner painottaakin vastauksia vastaajien koulutuksen mukaan, mikä haiskahtaa hieman elitistiseltä professorien suosimiselta nuorempiin vastaajiin nähden. Vastaajia on vain 21, joten kovin tarkkaan tilastolliseen analyysin ei kannattaisi uppoutua. Tanner tosin lukee vastauksista enemmänkin, vakka joskus kyse on van siitä, valitseeko kolme vai neljä vastaajaa saman prioriteetin (s. 134-135). Tällaisilla kyselyillä on taipumus vahvistaa myyttejä ja toimia itseään toteuttavien ennustusten tavoin, mutta antanevat oikeaa suuntaa.

Kaiken kaikkiaan kirja on arvokas lisä kansainväliseen siirtolaisuustutkimukseen ja suositeltavaa luettavaa kaikille suomalaisillekin alan harrastajille. Se tekee muutoin vaikeaselkoisen aiheen helppotajuisemmaksi ja rohkaisee vertailemaan vaihtoehtoja ennakkoluulottomasti. Tanner on systematisoinut suuren määrän yksityiskohtaista tietoa tärkeästä aiheesta ihmisläheiseen ja uusia ideoita herättävään muotoon.