Sikojen onnela?

Merentutkija ja palkittu tietokirjailija Kai Myrberg on merien ohella jo pitkään perehtynyt Pohjois-Koreaan. Nyt hän on kirjoittanut laajaan lukeneisuuteensa ja omiin kokemuksiinsa nojaavan teoksen Pohjois-Koreassa vain porsaat ovat onnellisia, joka kertoo maan historiasta, hallinnosta, politiikasta ja taloudesta sekä ihmisten arjesta. Kirjasta ei kriittisyyttä ja viileää ironiaakaan puutu.

Myrberg, Kai: Pohjois-Koreassa vain porsaat ovat onnellisia. Minerva Kustannus Oy, 2021. 440 sivua. ISBN 978-952-375-221-4.

Viime vuosina on suomeksi ilmestynyt useita Pohjois-Koreaa käsitteleviä käännöskirjoja ja suomalaistenkin kuvauksia kokemuksistaan tuossa suljetussa maassa. Teoksissa on vaihteleva määrä myös yleistä faktatietoa. Tänä vuonna ilmestynyt Kai Myrbergin kirja Pohjois-Koreassa vain porsaat ovat onnellisia on raskaan sarjan tietoteos tuosta mystisestä diktatuurista. Jo sen nimi kutkuttaa, ja sen sisällysluettelo näytöksineen ja kohtauksineen nostattaa odotuksia – eikä turhaan. Myrberg kertoo hauskasti kokemuksistaan ja havainnoistaan pääkaupunki Pjongjangissa ja eri puolilla maata sekä paneutuu perusteellisesti maan poliittiseen järjestelmään ja kehitykseen, jota ei voi parhaalla tahdollakaan edistykseksi sanoa. Tekijä luonnehtii kirjaansa matkakuvauksen ja absurdin valtion kehityksen kuvauksen yhdistelmäksi, jossa hän ilmaisee kiertelemättä omat mielipiteensä ja tulkintansa.

Kai Myrberg sai kimmokkeen vuonna 1948 perustetun Korean demokraattisen kansantasavallan tutkimiseen propagandamateriaalista, jota Pohjois-Korean suurlähetystö toimitti 1980-luvun lopulla Merentutkimuslaitokseen, hänen silloiseen työpaikkaansa. Nykyisin Myrberg on Suomen ympäristökeskuksen (SYKE) johtava tutkija ja Suomen tietokirjailijat ry:n hallituksen jäsen (2019–). Hän on kirjoittanut kymmeniä tieteellisiä julkaisuja merentutkimuksesta sekä suurelle yleisölle osoitettuja tietokirjoja, jotka ovat saaneet ansaitsemaansa huomiota. Yhdessä professori Matti Leppärannan kanssa hän on julkaissut teokset Meret, maapallon siniset kasvot (2014) sekä Itämeri ja ihminen (2019). Jälkimmäisestä kirjan tekijät saivat tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon (2020).

Kaksitoista kohtausta kolmessa näytöksessä

Pohjois-Koreassa vain porsaat ovat onnellisia ilmestyi helmikuussa 2021. Myrberg jakaa teoksensa yli 400 sivua kolmeen ”näytökseen”: nämä ovat ”Pohjois-Korean suuruuden aika”, ”Pohjois-Korean stalinismi osoittautuu utopiaksi” ja ”Pohjois-Korean tulevaisuus”. Näissä pääluvuissa on vastaavasti 6, 2 ja 4 kohtausta, joten maan suuruuden aika ja tulevaisuus saavat eniten huomiota. Lähes kaikki kohtaukset aloittaa tekijän vierailu johonkin tärkeään paikkaan, kuten Kimien patsaille, Juche-aatteen tornille, Pjongjangin metroon, riemukaarelle, Suuren Marsalkan kotitalolle, Koreoiden rajalle, Kiinan rajalle, osuustoimintatilalle, kansalliskirjastoon ja marttyyrien hautausmaalle. Myös kohtaukset Koryo-hotellissa ja Pjongjangin valoshow tutustuttavat kulissiyhteiskuntaan.

Juche-aatteen torni pystytettiin vuonna 1982 Kim Il Sungin 70-vuotispäivän kunniaksi. 170-metrisenä se on melkein metrin korkeampi kuin esikuvansa Washingtonin muistomerkki Yhdysvaltojen pääkaupungissa. Tornin juurella seisoo 30 m korkea Työväenpuolueen monumentti, jossa työläinen, talonpoika ja intellektuelli kohottavat ilmaan kukin oman symbolinsa, vasaran, sirpin ja kirjoitussiveltimen. Bjørn Christian Tørrissen. Wikimedia Commons.CC 3.0

Turistikohteissa vierailuista Myrberg laajentaa kerrontaansa luontevasti maan historiaan, hallinnon taustalla olevaan ideologiaan, tavallisten ihmisten elämään, Kimien vaiheisiin ja henkilökulttiin, Koreoiden erkanevaan kehitykseen, maatalouden katastrofiin, yhteistyöhön Neuvostoliiton ja Kiinan kanssa sekä ulkomaiden talousapuun ja sensuuriin. Koska kohtaukset ovat temaattisia, niistä useissa nousevat esille myös kaikkien kolmen Kimin olemiset, tekemiset ja möhläykset. Kirjan lopussa Myrberg kirjoittaa skenaarioista, joita on esitetty maan tulevaisuudesta. Kuten moni muukin hän uskoo, että ”Pohjois-Korean valtion vuonna 1948 alkanut pitkä taival lähestyy vääjäämättä loppuaan”. – Toteamus, että yli 70-vuotiaana maa kuuluu riskiryhmään, ei liene pelkästään koronahuumoria.

Ensimmäisen näytöksen ensimmäinen kohtaus sisältää Pohjois-Korean historian lyhyen oppimäärän, joka selvittää, miten nykytilanteeseen on tultu. Myrberg esittelee lyhyesti myös maan kolme diktaattoria, Kim Il Sungin eli Suuren Johtajan (1912–1994; vallassa 1948–1994), Kim Jon Ilin eli Rakkaan Johtajan (1941/2–2011; vallassa 1994–2011) sekä Kim Jong Unin eli Suurenmoisen toverin (1984–; vallassa 2011–), mutta antaa vielä kirjan kolmannessa näytöksessä perusteellisemman selostuksen heidän vaiheistaan, urastaan, henkilökohtaisista ominaisuuksistaan, puolisoistaan, lapsistaan, luonteestaan ja harrastuksistaan. Lukija voi vain ihmetellä, mikä uskomaton määrä suhmurointia, likaista peliä ja likvidointia sisältyy dynastian vaiheisiin.

Teoksen lopulla Myrberg pohtii myös Pohjois-Korean ja Kim Jong Unin hallinnon luhistumisen vaihtoehtoja ja näiden seurauksia, joista yksi, hyvin epätodennäköinen, voisi olla Koreoiden yhdistyminen. Kirjoittaja ei – monen muun maan asioita tuntevan tavoin – usko nykyjärjestelmän jatkuvan kovinkaan kauan, vaan on varma, että Kimien valtakunta väistämättä hajoaa omaan mahdottomuuteensa” ja arvelee koronakriisin jälkeisen kevään 2021 olevan virstanpylväs, jolloin maa voi kaatua nälänhätään. – Tämä jää nähtäväksi.

Kirjan kuvaliitteessä on 35 kiinnostavaa värikuvaa, joista tekijä on ottanut 20, Olli Parviainen 13 ja Pekka Kokko 2. Kuvateksteistä pari on hyvin informatiivista, mutta useimmat ovat mitäänsanomattomia kuten ”Sotilaat lapiotöissä”, ”Katuelämää Pjongjangissa” ”Pohjoiskorealainen kerrostalo” ja ”Traktori osuustoimintatilalla”. Kirjasta olisi toki löytynyt yllin kyllin faktoja muhevoittamaan näitä töksäyksiä.

Päätekstin lisäksi teoksessa on yli tusinan verran tietoiskuja, joilla on näennäisesti ymmärrettävien otsikoiden – esim. ”Kim Il Sungin suvun naiset politiikassa” tai ”Buddhalaisessa Kwangbopin temppelissä” – ohella arvoituksellisia nimiä, esim. ”Ryhmä 109”, ”Leiri 15”, ”Huone 39” ja ”Rouva Ryon tapaus”. Kirjan lopussa on vielä noin 30 julkaisua sisältävä kirjallisuusluettelo sekä Pohjois-Korea-entusiasteille hyödyllinen Henkilöhakemisto. Harmi, että Korean niemimaan kartta puuttuu. Toinen kartta olisi voinut esittää vähän lähinaapureitakin.

Diktaattorien kulissiyhteiskunta

Pohjois-Korea on 24 miljoonan asukkaan ihmeellinen valtio, jossa kansan enemmistö kärsii ruokapulasta ja puolet on ajoittain aliravittu. Valtiolla on kuitenkin varaa pitää yli miljoonaa ihmistä aseissa ja uhata USA:ta ydinaseella. Se on stalinismin viimeinen linnake ja maailman epädemokraattisin valtio, mutta luulen, että eräät muutkin diktatuurit voisivat kilpailla sen kanssa demokratian puutteesta ja johdon mielivaltaisuudessa, vaikkakin toista yhtä eristynyttä valtiota on vaikea löytää. Käsitellessään Korean demokraattisen kansantasavallan syntyä ja kehitystä maailman suljetuimmaksi järjestelmäksi tekijä selvittää myös absurdin systeemin säilymisen salaisuutta.

Maan sulkeutuneisuudelle on ovelasti luotu perusteet kehittämällä johtajakeskeinen ja suuren armeijan voimaan perustuva omavaraisuusideologia, juche-aate, jonka työkaluna toimii työläisten uhrautumista järjestelmän puolesta korostava Chollima-liike . Tämä taas auttaa vallan säilymistä yksissä käsissä. Myös ajatus maailman puhtaimmasta rodusta on vaatinut ehdottoman määräysvallan saaneen johtajan. Vaikka ankara terrori, kaikenkattava kontrolli ja tehokas uutispimento ovat pitkään auttaneet valtiota pysymään koossa, on rahan vallan kasvu ja ulkoa tulevan tiedon leviäminen erityisesti 2000-luvulla aiheuttanut muutoksia, joilla voi olla arvaamattomia seurauksia.

Etelä-Korea harjoitti 2000-luvun alussa pohjoiseen naapuriinsa päin ns. päivänpaistepolitiikkaa, jonka aikana vuonna 2001 Pjongjangin laidalle pystytettiin toiveikkaasti Koreoiden jälleenyhdistymisen kaari, 25 m korkea ja 61 m leveä monumentti. Siinä Koreoita symboloivat naishahmot kannattelevat jakamattoman Korean karttaa. Päivä meni kuitenkin pian pilveen. Kuva: Bjørn Christian Tørrissen. Wikimedia Commons. CC 3.0.

Virallisten tietojen mukaan maassa on kaikki hyvin, mutta tarkkaan vartioidut matkailijatkin huomaavat pian, että heille esitetään jatkuvasti erilaisia hyvinvoinnin näytelmiä vaihtuvissa kulisseissa eikä todellisuus ole sitä, millainen sen näytetään olevan. Esimerkiksi illan pimetessä valaistujen turistikohteiden lähirakennuksetkin kylpevät valossa, mutta valpas matkalainen huomaa, että talojen valot sammuvat bussin siirtyessä toiseen paikkaan. Kroonisen energiapulan takia sähköä ei riitä jatkuvasti kaikille. Öisestä satelliittikuvasta näkyy, että Pohjois-Korea on kuin musta aukko keskellä Aasia valomerta.

NASA Earth Observatory images by Joshua Stevens, using Suomi NPP VIIRS data from Miguel Román, NASA’s Goddard Space Flight Center. Wikimedia Commons.

Muita, lähes tragikoomisia esimerkkejä kulissimaailmasta olivat Myrbergin matkallaan näkemät rullaluistelevat pikku lapset, jotka ilmestyivät paikalle aina turistibussin pysähdyttyä kohteelle. Mutta kun matkailijat alkoivat kommentoida asiaa, lapset pudotettiin pois ohjelmasta. Tämä osoitti, että järjestelmä osaa reagoida nopeasti muuttuviin olosuhteisiin. Lasten tilalle tulivat puistoissa, kadunkulmissa ja museoiden pihoilla maalausta harrastavat aikuiset, jotka eivät kuitenkaan tarkemman havainnoinnin perusteella maalanneet yhtään mitään, heiluttelivatpahan vain pensseleitään. – Matkailijoiden paimentamisesta Myrberg kirjoittaa:

Alkuun maassa vieraillessa oli vaikea ymmärtää, kuinka paljon kimilsungilainen järjestelmä oikeasti panosti antaakseen tietynlaisen kuvan yhteiskunnastaan, erityisesti länsituristeille. – – Muutamassa päivässä oppi kuitenkin tajuamaan, että lähes kaikki näkemämme oli lavastettua. Itse asiassa kyse oli matkailijan käärimisestä pohjoiskorealaisen lumemaailman lämpimään huopaan.

Pohjimmiltaan viranomaisten tavoite oli turistiryhmäämme kohtaan varsin selkeä. He halusivat antaa kuvan Pohjois-Koreasta edistyksellisenä ja sivistyneenä maana: vastakohtana Etelä-Koreasta. Siellä imperialistiset jenkit orjuuttavat kansaa niin, etteivät lapset saa käydä koulua, kuten virallinen totuus kuuluu demilitarisoidun linjan pohjoispuolella.

Karrikoiden Myrberg toteaa länsimaisille turisteille järjestetyistä opastetuista kierroksista: ”Matkustaja näkee maatilan, jossa ei ole eläimiä, valtatiet ilman autoja ja kirjaston, jossa ei ole kirjoja.” Kim Il-sung Stadion Pyongyang. Kuva © Bjørn Christian Tørrissen.

Pohjois-Korean hallinnon vainoharhaisuus näkyy esimerkiksi siinä, että matkailijoita kuljetetaan monumentilta toiselle oppaiden tiukassa valvonnassa. Parinkymmenen ulkomaisen turistin joukkoa paimentaa neljä–viisi opasta ynnä epälukuinen määrä ”ystäviä”, jotka osuvat sopivasti paikalle. Väen joukossa on turvallisuuspalvelun agentteja, jotka valvovat sekä turisteja että oppaita. Eräät monumentille ”sattumalta” osuvat hääparit ovat näyttelijöitä, jotka eivät taatusti päästä suustaan mitään virallisen totuuden vastaista ulkomaalaisille.

Kuvakulttuuria

Jo Kim Il Sungin aikana pohjoiskorealaisille oli selvää, että he asuvat maanpäällisessä paratiisissa ja että kaikki hyvä on Suuren Johtajan ansiota. Sen oppivat pikkulapsetkin jo päiväkodissa. Myöhemmin on kulloisenkin johtajan erinomaisuutta sekä maan omavaraisuuden ja amerikkalaisvastaisuuden ilosanomaa jankutettu edelleen. Kaikki kansalaiset ovat joutuneet opiskelemaan onttouttaan kolisevaa, 1960-luvulla lanseerattua juche-aatetta kouluissa, yliopistoissa, työpaikoilla ja korttelikomiteoissa.

Marxismi-leninismi ei Kim Il Sungille Neuvostoliitosta kelvannut, mutta taloudellinen apu sekä stalinismi ja stalinistinen kuvakulttuuri kelpasivat. Aina 1970-luvulle asti Pohjois-Korean elintaso oli korkeampi kuin Etelä-Korean, joten ei liene ihme, että kansa oli johtajaansa tyytyväinen ja kumarteli hänen kuviaan, joiden rinnalle nostettiin vähitellen Kim Jong Ilin kuvia. Kuvia ilmestyi kaikkialle – aukioille, metroon, kirjastoihin ja muihin julkisiin rakennuksiin, työpaikoille, lastentarhoihin, kouluihin ja koteihin. Koteihin annettiin myös välineet, joilla kuvat pidettiin puhtaina, ja aika ajoin erityinen tarkastaja käy edelleen varmistamassa kuvien kunnon.

Jo 1960-luvulla johtajan kuvia ilmestyi myös rintamerkkeihin, joista tuli 1972 pakollisia kaikille yli 16-vuotiaille, ja niiden käyttöä alkoivat vahtia erityiset pinssipoliisit. Myöhemmin rintakuvapakkoa on höllennetty. Nykyisin kansalaisten rintapielissä näkyy myös Kim Jong Un -pinssejä. Pelkät kuvat eivät kuitenkaan ole ajan mittaan riittäneet, joten Pjongjangiin ja muihinkin kaupunkeihin on pystytetty lukuisia monumentteja. Koska Pohjois-Koreassa suuri on kaunista, niistä on tehty isoja, vielä isompia kuin ulkomaiset esikuvansa: Juche-aatteen torni on melkein metrin korkeampi kuin Washingtonin monumentti Yhdysvalloissa. Pjongjangin 60 m korkea riemukaari, joka on lahjoitettu Kim Il Sungille 1982 Japanin hallinnasta vapautumisen (1945) muistoksi, on puolestaan 10 m korkeampi kuin Pariisissa seisova esikuvansa. Vuosien mittaan Kim Il Sungin kunniaksi on tehty kymmeniätuhansia taideteoksia.

Täyttäessään 60 vuotta 1972 Kim Il Sung sai Pjongjangiin Mansudaen kukkulalle 21 metriä korkean kullatun näköispatsaan. Kun Kiinan johtaja Deng Xiaoping huomautti 1978 tuhlailusta, kultaus poistettiin vähin äänin ja patsas silattiin pronssilla. Kim Jong Il sai 2012 oman patsaansa isänsä rinnalle. Miehet kuvattiin samankokoisina, vaikka poika oli luonnossa huomattavasti lyhyempi kuin kookas isänsä.

Eri versioita Kim Il-sungin patsaista. Vasemmalla vuoden 2010 versio, jossa päällystakki ja Mao-puku. Oikealla ylhäällä vuoden 2012 versiossa l Kim Il-sungilla on länsimainen puku vieressään poikansa Kim Jong-il ja alhaalla oikealla vuoden 2014 kuvassa Kim Jong-il parkatakissa. Laika ac, Wikimedia Commons, CC 2.0

Yhden totuuden maa

Tavalliset kansalaiset olivat pitkään tietämättömiä muiden maiden oloista. He luulivat, että muualla asiat olivat vielä huonommin. Mutta vähitellen tietoa alkoi tihkua Kiinan kanssa käydyn kaupan ja luvattomien tiedotusvälineiden kautta. Pohjois-Korean asukkaiden radio- ja TV-laitteet on sinetöity valtion virallisille kanaville, eikä DVD-laitteilla, joita on 70–80 prosentilla talouksista, saisi katsella kuin luvallisia pohjoiskorealaisia elokuvia.

Kansalaisilla on kuitenkin Kiinasta salakuljetettuja pikku radioita, joiden kautta he saavat ajantasaista tietoa Etelä-Koreasta, sekä laittomia DVD-laitteita, joilla he voivat katsella eteläkorealaisia filmejä, jotka on suunnattu nimenomaan pohjoisnaapurille. Etelä-Korea lähettää jopa analogisia TV-lähetyksiä, jotka näkyvät pohjoisnaapurissakin, jos vain joku uskaltaa niitä katsella. Ja kyllä aina joku uskaltaa. Pohjoiskorealaiset ovat siis saaneet maistaa etelän ”ihanuuksia” ja voineet näiden kautta muodostaa virallisesta propagandasta poikkeavan käsityksen maan rajojen ulkopuolisesta maailmasta.

Tieto muun maailman asioista ja oloista leviää lähes kaikkialla internetin kautta. Näin ei kuitenkaan ole Pohjois-Koreassa. Siellä on maan sisäisistä asioista tiedottava intranet, johon pääsee 17 prosenttia kotitalouksista omilla tietokoneillaan sekä koneettomatkin kansalaiset kirjastoissa ja työpaikoilla. Sitä vastoin Internetiin pääsevät vain harvat, lähinnä yliopistojen tutkijat – hekin kontrolloidusti ja rajoitetusti. Verkkojen kautta ei siis ulkomaista ”hapatusta” pääse mainittavasti kansalaisten tietoon, mutta sitä tihkuu muita kanavia pitkin.

Pohjois-Korean romahdusta odotettiin jo 2011, kun hallintoasioissa varsin kokematon Kim Jong Un astui ruoriin. Hänen kykyjään epäiltiin. Mutta raivaamalla ympäriltään ”vanhan kaartin” virkamiehiä sekä puolueen ja armeijan johtajistoa ynnä sukulaisiaan hän on luonut stalinistisen pelon ilmapiirin, jossa hän on toistaiseksi onnistunut pitämään alamaisensa ruodussa.

Paratiisin ruokapula

Korean sodan (1950–1953) jälkeen Neuvostoliitto tuki Pohjois-Koreaa taloudellisesti ja ruoka-apua antaen. Omaa ruoantuotantoa ei siis ollut välttämättä tarvetta kehittää, eikä juche-maatalouteen sopinut osuustoiminta saati yksityinen yrittäminen. Mutta kun Neuvostoliitto hajosi 1990-luvun alussa ja eikä Venäjä enää jatkanut ruoka-apua, Pohjois-Korean tilanne heikkeni nopeasti: ruoasta tuli pula, sillä maan oma tuotanto kattoi tuskin kolmatta osaa tarpeesta. Kaiken huipuksi 1995 surkeat sääolot ja tulvat tuhosivat suuren osan viljelymaista ja sadosta, joten ihmiset alkoivat nähdä nälkää, ja monet kuolivat ruoan puutteeseen, ennen kuin maan johto pyysi apua ulkomailta. Arviolta noin miljoona kansalaista (n. 5 % väestöstä) kuoli nälkään, ja jotkut sortuivat jopa kannibalismiin. Kim Il Sung (k. 1994) ei ollut enää näkemässä tätä katastrofia.

YK, Punainen Risti, USA, EU, Etelä-Korea, Japani ja Kiina lähettivät ruoka-apua, mutta kaikkia nälkäisiä tämä ei ehtinyt pelastaa. Eliitti sai parhaat palat ulkomaiden avusta eikä kärsinyt pulasta. Mutta äärimmäinen hätä pani tavalliset kansalaiset keksimään henkensä pitimiksi ns. toritalouden; ihmiset alkoivat myydä kadunkulmissa ja aukioilla kaikkea ylimääräistä, mitä heillä sattui olemaan. Monet viljelivät elintarvikkeita pikku palstoilla, ja nimenomaan vanhat naiset huolehtivat niiden myymisestä. Yksityinen kaupankäynti jatkuvasti, ja sen piiriin tuli ruoan ohella yhä uusia kiinalaisia tavaroita, mm. vaatteita, kodinkoneita ja viihde-elektroniikkaa. Hallinnon oli 2002 pakko hyväksyä ”kansankapitalismi”, ja se työnsi torikaupan pois keskustoista ja alkoi myös ”verottaa” sitä. Nykyisin harmaa talous tuottaa jopa 80 prosenttia ihmisten ansioista.

Kim Jong Unin sotaisan uhittelun ja tempoilevan ulkopolitiikan vuoksi elintarvikepulaa ei ole vieläkään voitettu. Viime vuoden (2020) heikon sadon takia saattaa nälänhätä taas uhata pohjoiskorealaisia. Sen paremmin YK kuin USA:kaan ei ole halukas tinkimään  Pohjois-Korealle asettamistaan talouspakotteista, koska maa tekee jatkuvasti uusia ydin- ja ohjuskokeita tai uhkailee niillä. Kiina on jonkin verran lipsunut pakotteistaan mm. ostamalla kivihiiltä. Sen etujen mukaista on pitää niemimaan tilanne vakaana. Sinne tuli näe 1990-luvun nälänhädän aikana Pohjois-Koreasta kymmeniätuhansia pakolaisia, ja jos ruokapula romahduttaisi maan tilanteen nyt, pakolaisvyöry olisi aivan valtava.

Kun kirjoitan tätä maaliskuun puolivälissä, elämme jännittäviä aikoja. Emme tiedä,  kuinka Pohjois-Korean ja Kim Jong Unin käy. Myrbergin mielestä Pohjois-Korean luhistumisen toivottavin tulos olisi, että Kim vangittaisiin hyväkuntoisena ja vietäisiin Haagin kansainväliseen rikostuomioistuimeen syytettynä rikoksista ihmisyyttä vastaan.

Kai Myrbergin Pohjois-Koreassa vain porsaat ovat onnellisia antaa erityisen paljon niille, jotka eivät ole ennättäneet perehtyä Pohjois-Korean historiaan tai nykytilanteeseen. Mutta varsinkin tekijän omien kokemusten kuvaukset ja tulkinnat antavat kiintoisaa uutta myös maan tapahtumia seuranneille. – Jos et saa Myrbergin teoksesta tarpeeksesi, voit lukea vaikkapa näitä muiden suomalaisten kirjoittamia teoksia:

Hokkanen, Jouni (2013), Pohjois-Korea: Siperiasta itään.
Kurvinen, Juha (2013), Sirkus Pjongjang: keikka Pohjois-Koreaan.
Mäkeläinen, Mika (2019), Kimlandia – silminnäkijänä Pohjois-Koreassa.
Tuomela, Markku & Aalto, Kaj (2017), Salakahvilla Pohjois-Koreassa.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *