Lauri Laitinen joutui urallaan monenlaisiin riitoihin. Osa niistä koski kirkkoherran palkkausta, virkatalon hoitoa ja suhteita paikallisiin vaikuttajiin ja virkaveljiin. Ne koskivat myös pappismiehen omaperäistä toimintaa, kun hän ei rukoillut esivallan puolesta, vältteli sankarihautajaisia, siunasi haudan lepoon metsäkaartilaisen ja opetti, että Jeesus oli työmies ja metsäkaartilainen. Sodan jälkeen hän oli perustamassa Kemijärvelle SKP:n paikallisosastoa ja toimi SKDL:n ja Suomi–Neuvostoliitto–Seuran riveissä muun muassa rauhantyössä.

Jouni Kauhanen osoittaa, että Lauri Laitinen, joka oli syntynyt Mouhijärvellä, oli pappisuransa alusta lähtien omalaatuisesti toisinajattelijan roolissa. Hän ei vastannut ajan sovinnaisia käsityksiä hengenmiehestä. Papiksi Antreaan päädyttyään hän joutui jättämään tehtävänsä, koska ei vuoden 1918 sisällissodan aikana nauttinut alueen valkoisten sotilasjohdon luottamusta. Hän oli pitänyt yhteyttä paikallisen työväenyhdistyksen puheenjohtajaan.

Kauhanen ei pohdi syvemmin Laitisen vasemmistosympatioiden juuria, vaan arvioi, että olivat peräisin Antrean kaudelta. Ne alkoivat kantaa hedelmää, kun hänet valittiin Turtolan eli nykyisen Pellon ja myöhemmin Kemijärven kirkkoherraksi. Tämän viran hän otti vastaan vuonna 1921. Laitista vieroksuttiin, mutta kyse ei ollut pelkästään hänen vasemmistosympatioistaan, vaan siitä, että hän joutui seurakuntaan, jossa vallitseva uskonnollinen suunta oli lestadiolainen uusheräys. Osa kirkkokansasta kokoontui mieluummin omiin seuroihinsa kuin tuli kirkkoherran pitämiin tilaisuuksiin, koska pappi ei ollut oikeassa uskossa. Kirkkoherra piti jumalanpalvelukset ja rippikoulut, mutta suuri osa seurakuntaelämää oli uusheränneiden käsissä.

Kemijärvelle toivottiin kauppalan oikeuksia, mutta hanke ei edennyt johtavien maanviljelijöiden ja liikemiesten toiveiden mukaisesti. Isojako oli alueella kesken ja kirkkoherra puolusti virkatalonsa etua. Tämä antoi sytykettä tiiviisti verkostoituneen paikkakunnan eliitin ja kirkkoherran vuosikymmeniä kestäneille erimielisyyksille. Kirkonkylästä tuli kauppala vasta vuonna 1957.

Vanhaan tapaan kirkkoherran palkkaus perustui pääasiassa virkatalon tuottoon ja luonnontuotteina perittyihin papin maksuihin, jotka antoivat aihetta oikeuksiaan puolustavan kirkkoherran ja paikallisten vaikuttajien käräjöintiin. Riitelijät ajoivat asiaansa kihlakunnanoikeudessa, ja kirkkoherran vastustajat kantelivat tämän virkatoimista Oulun tuomiokapituliin. Kun päätöksistä voitiin valittaa, mahdollisuuteen varmasti tartuttiin. Kumpikaan osapuoli ei antanut periksi. Laitinen ajoi sinnikkäästi vaatimuksiaan ja puolusti itseään kuin kelpo juristi. Hän ei luovuttanut eikä aina ajatellut tekojensa kielteisiä vaikutuksia tai niistä syntyvää lehtikirjoittelua. Hän sai ahneen riitapukarin maineen.

Jouni Kauhasen teoksessa pappilan ylläpito, karjan määrä, papin saatavien maksuperusteet ja niitä koskevat erimielisyydet ovat kuin tiheikkö, jonka läpi kirjoittaja raivaa tiensä selvittääkseen lukijalle, mistä oikeastaan oli kysymys.

Vankilaan, pakolaiseksi ja kommunistiksi

Kemijärven kirkkoherra oli varsin hyvätuloinen, mutta hänet onnistuttiin maksamattomien kunnallisverojen perusteella ajamaan henkilökohtaiseen konkurssiin. Jatkosodan loppuvaiheissa hän joutui vankilaan vaarallisten ja väärien huhujen sekä yleistä turvallisuutta heikentävien mielipiteiden levittämisestä. Hän piti kansallissosialistista Saksaa epäkristillisenä eikä uskonut sen voittoon. Vuonna 1944 Laitinen siirtyi poliittisena pakolaisena Ruotsiin, josta hän palasi kirkkoherran virkaansa vuonna 1945. Viralta häntä ei siis saatu, vaikka sitäkin yritettiin.

Laitisella tai Lanjalalla, joksi hän sodan jälkeen muutti nimensä, oli tukijoita, mutta ei häneen äärivasemmistokaan luottanut. Hän oli vääränlainen pappi, mutta ei oikeanlainen kommunistikaan. Hyödyllinen hän kansandemokraateille kuitenkin oli, niin puolueessa arvioitiin. Tavalliset seurakuntalaiset olivat pappiinsa tyytyväisempiä kuin paikkakunnan johtomiehet. Lanjalan veljet suuntautuivat poliittisesti toisaalle ja suhteet heihin jäivät etäisiksi. Omat lapsetkin etääntyivät isästään. Puoliso oli kuollut jo vuonna 1922. Kirkkoherra vaikutti yksinäiseltä mieheltä. Eläkkeelle jäätyään hän lähes erakoitui.

Kauhasella ei ole ollut käytettävissään Laitisen henkilökohtaisia kirjeitä tai mahdollisia päiväkirjoja. Siksi hän ei pääse kovin syvälle kurkistamaan siihen, millaisina kirkkoherra koki riitaisen seurakuntansa ja hankalat vastustajansa. Kerrotaan, että Kemijärven sakastin kirjakokoelmassa säilytettiin kirkkoherran artikkelia tai kirjoitelmaa Raamatun ja kommunismin suhteesta, mutta sellaista ei kirjoittaja etsinnöistään huolimatta ole löytänyt. Se olisi voinut tarjota avaimen Lanjalan näkemyksiin.

Kirkkoherra oli ajatteleva ja lukeva mies. Hän auttoi heikossa asemassa olevia, antoi tilat yhteiskoulun perustamista varten, avusti Kemijärven uuden työväentalon rakentamisessa ja tuki muutamia Sirola-opistoon pyrkineitä. Kauhanen arvioi, että kirkkoherra tavoitteli kaikessa ristiriitaisuudessaan kristillistä ja yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta. Lanjala arveli kommunismin tarjoavan sellaisen.

Tarkkaa työtä

Jouni Kauhasen päätös kirjoittaa Kemijärven punaisesta kirkkoherrasta on ollut mielestäni hyvä ratkaisu. Oman tien kulkijoiden elämäntarinoissa paljastuvat yhteiskunnan keskeiset muutosvoimat ja ristiriidat. Ei ole siis kyse vain kirjan päähenkilöstä, vaan yhteiskunnasta, jossa hän eli. Papit ovat usein olleet yhteiskunnan ristiriitojen ukkosenjohdattimia, oli sitten kyse Lars Levi Laestadiuksesta (1800–1861) tai Lauri Laitisesta eli Lanjalasta. Seurakunnissa on kiistelty oikeasta opista, papin maksuista tai kirkon paikasta. Riidat ovat voineet johtaa jopa seurakunnan jakautumiseen tai laajaan kirkosta eroamiseen. Näin Kemijärvellä ei kuitenkaan käynyt.

Kauhasen teos on huolellista työtä. Vähäisiä haksahduksia on toki sattunut. Esimerkiksi kerran piispa J. R. Koskimiehestä (1859–1936) on tullut Koskenniemi. Jonkin verran toistoakin tekstissä on. Varsinkin selostaessaan kirjan alkupuolella erilaisia oikeusjuttuja ja valituksia kirjoittaja on piinallisen yksityiskohtainen: nimi- ja asialuetteloita on paljon. Toisaalta tarkkuudella on paikallista merkitystä. Kemijärven maanviljelijöitä ja yrittäjiä yhdistäneet intressit tekivät heistä Laitisen vastustajia. On hyvä tietää tarkoin, missä rintamalinja kulki.

Kirjan ulkoinen olemus on asiallinen. Kirjoittaja on nähnyt vaivaa laajan aineiston ja erityisesti kuvituksen hankkimisessa. Kuvien lähdetiedot ovat perusteelliset, vaikka vähempikin olisi riittänyt. Teos on asiantuntevaa työtä. Sen kokoavat loppuluvut sitovat detaljipaljouden hyvin kokonaisuudeksi. Laitinen on kyllä kirjansa ansainnut.