Kotimaamme vaiheet toisessa maailmansodassa ovat kirjamarkkinoilla vetävä aihe, eikä myyntitahti ole viime vuosina hidastunut. Prameiden suurteosten ja perinteisten taistelukertomusten ohella kustantamojen listoilla komeilee nykyisin myös niin sanottu uusi sotahistoria. Alun alkaen eräänlaisena tutkimuksen vastakulttuurina syntynsä saanut suuntaus on nyttemmin varsin hyvin popularisoitu ja nauttii omasta huomiostaan sotahistorian valtavirrassa. Olli Kleemolan, Aake Kinnusen ja Virpi Kiviojan teosta voi pitää viimeisimpänä aluevaltauksena uuden sotahistorian saralla.

Kommentaarein varustettu kirja on kokoelma sodanaikaisista valokuvista ja pyrkii vangitsemaan nimenomaan sodan visuaalisen ilmeen. Uuteen sotahistoriaan kirja assosioituu viittaamalla vahvasti aiempiin suuntausta edustaviin teoksiin sekä myös oman lähestymistapansa kautta. Kuten teoksen otsikosta voi arvata, poimitut valokuvat ovat sotilaiden itsensä ottamia, ja niissä välittyy täten rivimiesten oma sotakokemus. Tässä mielessä kirjan voi halutessaan nähdä täydentävän niitä teoksia, joissa on esitelty TK-miesten kuvamateriaalia sekä sotalaitoksen uutiskuviin nojannutta propagandaa. Puolustusvoimat on tunnetusti avannut oman kuvakeskuksensa toistasataatuhatta valokuvaa yleisön käyttöön sähköisessä verkkopalvelussa. Tuntemattomien sotilaiden albumi -teoksen kuvat on kerätty yksityisistä kokoelmista, ja niiden painopiste on siinä, mitä kameraa kantaneet yksittäiset sotilaat itse halusivat sodasta taltioida. Tekstiosissaan kirja myös pyrkii pohdiskelemaan niitä mietteitä ja ajatuksia, jotka valokuvaajan silmää ovat kenties ohjanneet. Teos on nimensä veroinen, sillä valtaosa kuvista on tosiaan tuntemattomiksi jääneiden sotilaiden taltioimia ja aiemmin julkaisemattomia.

Kuva: Kirjan kuvitusta

Sodan arkipäiväisyys

Albumin tapa esittää valokuvat on pelkistetty ja koruton. Temaattisiin lukuihin jaetuissa valokuvasarjoissa ei ole juurikaan hätkähdyttävyyttä, mutta sitäkin enemmän sodan arkisuutta ja jokapäiväisyyttä. Käsittely alkaa koulutuskauden aikaisista valokuvista, joissa esiintyvät huolitellut ja toisinaan hyvinkin iloisissa ryhmissä poseeraavat nuorukaiset. Pääosin jatkosotaa käsittelevän varsinaisen kuvakavalkadin pääpaino on otoksissa, jotka esittelevät poseeraavia asetovereita, loputonta tarpomista itärajan takaisessa metsämaastossa, kulkuvälineitä ja armeijan kalustoa, lepotaukoja, vapautettujen ja vallattujen seutujen maisemia, siviiliväestöä sekä asemasodan näennäisen leppoisaa elämää. Muuten mustavalkoisen kertomuksen keskellä muutamat sotilasvirkamies Per-Erik Norellin ottamat AGFA-värikuvat tarjoavat hätkähdyttävän eloisan ja välähdyksen sodanajan tunnelmista, aikana jolloin värikuva edusti vielä uusinta uutta valokuvaustekniikan saralla.

Kuva: Petroskoin pääaukio, jossa Leninin patsaan tilalle on nostettu suomalainen tykki. Kirjan kuvitusta

Yksilön sotakokemus ja valokuvan vangitsema tarina saattavat toisinaan näkyä pienissä yksityiskohdissa, kuten valokuvaan kuulakynällä piirretyssä ristissä, joka on merkkinä kuvassa esiintyvän aseveljen myöhemmästä kuolemasta. Ennen aikojaan katkenneen elämän arkisuus ja kuoleman yksitoikkoisuus tulevat selväksi myös kaatuneita esittävissä valokuvissa. Vainajia käsittelevän kuvasarjan johdannon kirjoittanut Kleemola on esittänyt valokuvat yrityksiksi käsitellä sodan kauhunäkyjen herättämää pelkoa. Lukijalle kuvien kompositio kertoo enemmänkin siitä, miten kuolema oli pitkäveteiseksi käyneen sodan oloissa enää vain arkinen ja joutavanpäiväinen tapahtuma.

Yksittäisen valokuvaajan halu ja motivaatio tallentaa ja ikuistaa arkiset maisemansa on kiintoisa kysymys, jota kirjoittajat ovat teoksen kerronnallisessa osuudessa käsitelleet onnistuneesti. Muutenkin kirja asettaa valokuvat luontevasti kontekstiinsa. Teoksessa arvioidaan sitä, mitä valokuvat mahdollisesti kertoivat sotilaiden mentaliteetista ja suhteesta valokuvien välittämään maisemaan, sekä myös sitä, millaisessa ympäristössä valokuvausta harrastaneet sotilaat joutuivat toimimaan. Sotatoimialueella kohdistui sotilaiden yksityiseen valokuvausharrastukseen tarkkailu ja kontrolli, ja ylipäätään kuvaaminen oli luvanvaraista toimintaa. Oma kiehtova ilmiönsä oli teoksessa hyvin kuvailtu valokuvien kaupustelu. Kuvia otettiin paitsi oman sotaretken kuvakokoelmaa varten, niin toisinaan myös varta vasten myyntitarkoituksessa.

Kuva: Kirjan kuvitusta

Kansallisuudet kohtaavat

Neuvostoliittolaisesta vihollisesta otettuja kuvia esittelevä luku on teoksen kiinnostavin katkelma. Hämmästyneet suomalaiset rintamamiehet napsivat kuvia etenkin eksoottisia, vieraita kansallisuuksia edustaneista laajan neuvostovaltakunnan sotilaista. Kirgiisi- tai tataarivangeista otetut kuvat edustavat vähemmälle huomiolle jäänyttä ylikansallista sotakokemusta, jonka luonnetta olisi voinut pohtia kirjassa enemmänkin. Sodan paradoksaalisuutta alleviivaavissa kansallisuuskohtaamisissa tasapainottuu toisaalta vihollisen vieraus ja muuttuminen pelkäksi saaliseläimeksi, toisaalta taas vihollisenkin ihmisyyden tunnustaminen. Yhdessä valokuvassa suomalaiset sotilaat poseeraavat surmaamansa neuvostosoturin ruumiin äärellä kuin hirviporukan miehet kellistämänsä saaliin vierellä; toisessa kuvassa taas suomalainen rintamamies kuljettaa ilmeisesti haavoittunutta puna-armeijan asetoveriaan reppuselässä, kasvoillaan levollinen ilme.

Neuvostoyhteiskunnan herättämä mielenkiinto suomalaisessa tarkkailijassa ilmenee myös valokuvissa vallatun Petroskoin urbaaneista maisemista, hallintopalatseista sekä Leninin ja Stalinin patsaista. Sosialistisen suurvallan pyrkimys rakentaa modernia maailmaa on ollut ilmeistä jopa Karjalan kaltaisessa periferiassa, ja kaupunkimaisemat luovat kiintoisan kontrastin maalaisidylliä kuvanneille otoksille Vienan ja Aunuksen neitseellisestä Arkadiasta. Suomalaisten sotilaiden suhde maisemien kontrastiin herättää lukijassa lisäkysymyksiä. Ovatko neuvostojohtajien patsaista ja palatseista valokuvia ottaneet voitonvarmat sotilaat kokeneet tallentavansa tuhoon tuomitun vihollisvaltakunnan katoavia monumentteja? Entä onko itäkarjalaista maaseutua kuvatessa haluttu ikuistaa ne maisemat, jotka haluttiin jälleenrakentaa ja kohottaa uuteen kukoistukseen odotetussa Suur-Suomessa? Sotilaiden ottamat kuvat eivät tässä kenties tarkoitusperiensä puolesta juurikaan eroa virallisista TK-miesten kuvista.

Kuvia myyntiin?

Neuvostoliittolaisista naissotilaista otetut kuvat puolestaan kertovat omanlaisestaan esineellistämisestä. Etnisesti vieraiden sotilaiden ohella myös vangiksi jäänyt ”venäläinen amatsoni” on ollut konkreettinen osoitus siitä, kuinka suomalaiset rintamamiehet olivat kulttuurisesti vieraaseen Terra Incognitaan tunkeutuneita tutkimusmatkailija-sotureita. Naissotilas on kiikutettu oitis paikalla yhteiskuvaan suomalaisen komppanianpäällikön kanssa, ja tämä on päässyt poseeraamaan seuralaisensa vierellä miehenä, joka on saavuttanut voiton oudosta ja vieraasta, kaikki inhimilliset voimavaransa liikkeelle laittaneesta vihollisesta. Oma lukunsa ovat makaaberit ja perverssit valokuvat, joissa vihollisen kaatuneilta naissotilailta on riivitty vaatteet yllä ja kuvattu heidät osittain tai kokonaan alastomina. Tekstissä esitetty haastatteluihin pohjaava tulkinta siitä, että nämä valokuvat on saatettu itse asiassa ottaa myyntitarkoituksessa, on kiinnostava uusi näkökulma ja täydentää aiempaa psykologisointia seksuaalisten patoutumien käsittelystä. Morbidilla pornografialla on tunnetusti markkinansa myös rauhan oloissa.

Kuvapainotteisena tietokirjana teos on mukavan kompakti. Ennen muuta kyseessä on katselukirja. Vaikka kirjoittajat ovat laatineet kuvasarjoille huolelliset ja tietorikkaat johdannot sekä asettaneet kuvat sujuvasti kontekstiinsa, ei lukijan omaa katselukokemusta suitsita tai ohjailla liiallisella rautalangasta vääntämisellä. Itse kukin saa miettiä myös itse, mitä valokuvat lopulta kertovat kameraa käytelleen sotilaan aatoksista tai tuntemuksista.