Solvauksen historiaa ja nykypäivää

Teoksessa käsitellään herjauksen historiaa kuuluisien henkilöiden ja neljän eri teeman avulla, joita ovat uskonto, politiikka, nationalismi ja kulttuuri. Teemaosioissa esitellään iso joukko rääväsuita antiikista nykypäivään. Sekaan mahtuu ilmeisiä ja kaikkien tuntemia häiriköitä, kuten Donald Trump, Adolf Hitler ja Silvio Berlusconi, mutta toisaalta myös henkilöitä, joita ei välttämättä päällimmäisenä muisteta hävyttömästä kielenkäytöstään.

Laukka, Petri, Turunen, Ari: Solvaajat – Herjaamisen hävytön historia. Into Kustannus Oy, 2020. 253 sivua. ISBN 9789523512276.

FT Petri Laukka ja valtiotieteiden lisensiaatti Ari Turunen ovat kirjoittaneet ajankohtaisen teoksen loukkaamisesta ja loukkaantumisesta. Vihapuheesta, uhriutumisesta, vastakkainasettelusta ja sosiaalisen median huonomaineisesta keskustelukulttuurista on julkaistu paljon viime vuosina, joten ensiajatukseni oli, mitä uutta tämä teos voi tuoda keskusteluun. Lähin vastaava kirja lienee 2019 julkaistu Asta Lepän Sävyttömät sanat: kun vastakkainasettelut saivat vallan. Solvaajat-kirja erottautuu muista vastaavista teoksista siten, että se taustoittaa nykypäivän herjaamista ja uhriutumista menneisyyden henkilöiden ja tapahtumien kautta.

Kirjan räväkkä tyyli tulee esille jo sisälehdillä. Kansien sisäsivuille on painettu lainauksia tunnetuilta solvaajilta ja pätkiä tekijöiden aiemmin saamista kirja-arvioista, siis niistä, jotka ovat olleet kriittisiä ja henkilöön meneviä. Kirjan graafinen asu on selkeä ja houkutteleva.

Kannessa komeilee viisi miestä, joka saa pohtimaan onko solvaaminen erityisesti miehinen ominaisuus. Tekijät viittaavat tähän implisiittisesti, koska kirjassa on yhteensä vain pari-kolme sivua muutamasta naisesta, kymmenien miesten ja loppujen 250 sivun seassa. Olisi ollut mielenkiintoista lukea tekijöiden mietteitä siitä, miksi näin on. Onko esimerkkihenkilöt valittu tietoisesti tai tiedostamatta ilman naisia vai onko niin, että tunnettuja häirikkönaisia ei juurikaan ole olemassa?

Kirjan tyyli on populaari, mutta se tukeutuu vahvasti tieteeseen käyden vuoropuhelua teemaan perehtyneiden tutkijoiden ja filosofien kanssa. Tekijöiden oma ääni tulee kirjassa hyvin esille ja argumentit ovat pääsääntöisesti hyvin perusteltuja. Teos lienee suunnattu kenelle tahansa keskustelukulttuurista kiinnostuneelle.

Suurimmaksi osaksi kirja käsittelee oman aikamme tai edeltäneen vuosisadan henkilöitä, mutta joukkoon mahtuu esimerkkejä myös antiikista ja uudelta ajalta. Isoimpaan osaan pääsevät oletetusti Trump ja tunnetut diktaattorit, mutta myös esimerkiksi Urho Kekkonen, Remu Aaltonen, Oasis-bändin veljekset ja Martti Luther. Kirjassa on siellä täällä infolaatikoita, joissa perehdytään tiettyyn solvaajaan tai solvaustapaukseen tarkemmin. Lisätietolaatikot toimivat tekstin seassa hyvin. Kuvia kirjassa on melko niukasti, mutta kuitenkin sopivasti sivumäärään nähden.

Albert Edelfelt: Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista, 1878. Kansallisgalleria.

Herjausta, solvausta, vihapuhetta vai muuta?

Kirja alkaa herjaamisen, solvaamisen ja vihan määritelmillä. Näitä aineksia sisältävän puheen on tarkoitus vedota kuulijan tai lukijan tunteisiin ja tällaista puhetta on kirjoittajien mukaan ollut ”aina” eli niin kauan, kun on ollut puhuvia ihmisiä. Asetelmaan kuuluu tiiviisti eri ryhmien vastakkainasettelu, jonka avulla sanoma voidaan viihteellistää ja dramatisoida ja siten myös myydä helpommin suurille massoille.

Populistinen nykyaikamme on tullut tunnetuksi sosiaalisessa mediassa rähjäävistä ja uhriutuvista hahmoista, jotka eivät osaa keskustella sivistyneesti. Uhriutuminen liittyy Laukan ja Turusen mukaan kiinteästi herjaavaan puheeseen ja on itse asiassa jotain, mitä herjaajalta odotetaan. Onko se jopa herjaajan tietoinen päämäärä? Uhriutumisen tuottamalla myötätunnolla herjaajan on mahdollista saada ihmiset puolelleen. Kirjoittajat antavat implisiittisesti ymmärtää, että uhriutumis-sanalla on negatiivinen tunneyhtymä, se on herkkänahkaista loukkaantumista sellaisista asioista, joista ei tulisi loukkaantua. Toisaalta kirjoittajat käyttävät myös neutraalimpaa loukkaantumis-sanaa todetessaan, että ihmiset loukkaantuvat nykyään hyvin herkästi.

Se on toki selvää, että kaikilla ihmisillä on ihmisoikeudet ja ketään ei saa syrjiä sukupuolen, ihonvärin, poliittisen tai uskonnollisen kannan tai seksuaalisen suuntautumisen vuoksi. Ei tule myöskään mennä henkilökohtaisuuksiin, esimerkiksi kommentoida jonkun ulkonäköä tai puhetapaa.

Pohdin itse, että toisinaan rajanveto peruskeskustelun ja herjauspuheen välissä voi olla vaikeaa. Otan esimerkiksi Harry Potter -kirjailijan J.K. Rowlingin, joka kommentoi taannoin Twitterissä erästä lukemaansa internet-kirjoitusta, jossa mainittiin ”ihmiset, joilla on kuukautiset”:

Luulen, että näille ihmisille oli olemassa jokin oma sanansa. Voisiko joku auttaa? Wumben? Wimpund? Woomud?

Rowling viittaa women-sanaan. Twiitistä nousi kova haloo ja moni transaktivisti suuttui Rowlingille, mutta osa Twitter-yleisöstä myös loukkaantui hänen puolestaan. Seurauksena oli monen viikon vihapuheen täyteinen jälkipolemiikki puolin ja toisin.

Oliko Rowlingin twiitti vihapuhetta ja kuka määrittelee tai kenen pitäisi määritellä, saako näin lausua julkisesti, ylitetäänkö raja? (Siitä ei liene kysymystä, oliko jälkipyykki vihapuhetta, jossa twiittailtiin kuolemis- ja väkivaltatoiveista.) Onko valtaa käyttävä taho tulevaisuudessa Laukan ja Turusen mainitsema Euroopan komission suunnittelema virasto, joka valvoo sosiaalisessa mediassa vihapuhetta ja algoritmien kautta tapahtuvaa vaikuttamista?

Urho Kekkosen ”myllykirjeet” saivat aikanaan paljon huomiota. Kuva: Saarinen, UA. Museovirasto.

Pohdin rajanvetoa myös toisessa tapauksessa. Kekkonen oli tunnetusti suorapuheinen mies ja monet loukkaantuivatkin hänen lähettämistään ”myllykirjeistä”, joissa hän esitti kritiikkiä vastaanottajalle. Sen sijaan kirjassa esitetystä eräästä Kekkosen saunaillassa tapahtuneesta herjausesimerkistä jäin pohtimaan, mikä on sisäpiirin huumoria ja ystävien sanailua, mikä taas herjaamista. Kaikkea ei tarvitse ottaa kirjaimellisesti ja alkoholillakin voi olla osuutensa asiaan, vaikkei se mikään ainoa selittävä tekijä olekaan. Se mikä oli sopivaa muutama vuosikymmen sitten johtavien poliitikkojen yksityisessä ja kosteassa illanvietossa, ei ole sitä enää tänään. Menneisyyttä ei tule tulkita nykykriteereistä käsin.

Joka tapauksessa sillä on väliä, missä asemassa se henkilö on, joka jotain lausuu, missä hän sen lausuu ja keille hän puheensa osoittaa. Siinä missä tavallisen ihmisen blogipostaus ”en pitänyt kirjasta x syystä y” katsotaan mielipiteen ilmaisuksi,  tunnetun kirjailijan suusta sama lausahdus haastattelussa voi olla loukkaus tai peräti solvaus toiselle kirjailijalle.

Median rooli

Hyvä kysymys on, mikä on median vastuu siinä, että se tarjoaa alustan herjaamiseen ja solvaamiseen. Sanomalehdet voivat ilman muuta harjoittaa omaa harkintaansa ottaessaan julkaistavaksi juttuja ja haastatteluita, mutta entä sosiaalisen median kaikille avoimet alustat, kuten Facebook ja Twitter? Laukan ja Turusen mukaan näillä alustoilla sallitaan meuhkaaminen ja toisten panettelu ja Facebookissa sallitaan lisäksi jopa poliitikkojen ja tarpeeksi monen seuraajan omaavien henkilöiden valehtelu muille ihmisille.

Kirjoittajat tuovat esiin, että vihapuhetta on ollut aina, mutta terminä se on melko uusi. Heidän mukaansa vihapuhe on sumeampi käsite kuin solvaaminen, uhkaaminen ja panettelu. Siihen liittyy kiinteästi julkisuus ja nykyaikana erityisesti sähköinen media ja globaalisuus. Vihapuheessa tuodaan esiin omaa näkökulmaa todellisuuteen, jonka ei tarvitse perustua faktoihin, eikä kuunnella minkäänlaisia vastaesityksiä, vaikka ne olisivat kuinka hyvin perusteltuja. Vihapuhe vaatii samanmielisen yleisön. Toisia halventavassa ja vihaisessa puheessa käytetty kieli tarttuu helposti myös yleiskieleen, kuten vaikkapa sana ”suvakit” osoittaa. Kirjoittajien mukaan vihapuhe riisuu kohteeltaan ihmisarvon, mutta toisaalta myös poistaa vihan levittäjän arvokkuuden muiden silmissä.

 

Laukan ja Turusen mukaan sosiaalinen media tai solvaava media – kummasta some-lyhenteessä lienee kyse – on pahin syyllinen nykytilanteeseen, jossa keskustelukulttuuri on muuttunut ala-arvoiseksi. Muistuttaisin kuitenkin, että monesti suurinta melua pitää vain pieni joukko. Sosiaaliseen mediaan mahtuu myös paljon ihmisiä, jotka osaavat keskustella asiallisesti. Osa taas ei halua keskustella lainkaan, koska pelkää keskustelun laatua ja mahdollisia hyökkäyksiä. Myös Laukka ja Turunen huomioivat tämän ja varoittavat, että mikäli ihmiset pysyvät hiljaa ja antavat räyhääjien räyhätä, nämä voivat päästä valtaan ja siten ”tehdä muiden arjesta helvetin”.

Kirjoittajien mukaan tyypillisellä solvaajalla on neljä ominaisuutta: itsekorostus, valehtelu, uhriutuminen ja kyvyttömyys rauhoittua. Heidän mukaansa liian vahva itsetunto johtaa usein narsismiin ja vääristyneeseen kuvaan itsestä. Toisaalta ihminen voi olla myös ylidraamaattinen ”häiriöihminen”, joka käyttäytyy aggressiivisesti, liioittelee, kehuskelee ja on huomionkipeä.

Tuleeko joku tietty julkisuuden henkilö mieleen? Kyllä, myös Turunen ja Laukka käyttävät esimerkkinä Donald Trumpia. Trumpin sanotaan valehtelevan ja sen jälkeen uhriutuvan, kun saa kritiikkiä. Tällaiset henkilöt eivät pysty myöntämään olleensa väärässä. Solvaajille on lisäksi tyypillistä se, etteivät he siedä hiljaisuutta. Hiljaisuus merkitsee heidän silmissään väheksymistä ja siten myös esitettyjen mielipiteiden väheksymistä. Tämän vuoksi räyhääjät kohdistavat vihansa erityisesti hiljaisia kohtaan. Kirjoittajien mukaan vihapuhe syntyy pelosta, viholliskuvista ja halveksunnasta. Se antaa puhujalleen hallinnan tunteen ja estää samaistumasta toisen tilanteeseen. Ilman samaistumista on helppo jaotella ihmiset hyviin ja huonoihin.

Yksi tärkeimmistä pointeista kirjassa on se, että herjaamiseen tarvitaan media. Tällä on pitkä historia: ensin puheita levitettiin suullisesti, sitten lauluissa, kirjeissä ja painotuotteissa. Nyt viimeiseksi mukaan on tullut sähköinen media, jonka myötä vihapuhe on liikkunut yhä nopeammin ja yhä laajemmalle joukolle.

Uskonto ja herjaus

Uskonnon varjolla solvaamisen ja sotimisen teemaosiossa käydään läpi 30-vuotisen sodan alku ja päätapahtumat, joissa herjaamisen mediana käytettiin pamfletteja, kirjeitä, runoja ja lauluja. Tämän jälkeen puidaan Vanhan testamentin raivoisaa Jumalaa, joka oli kaikin puolin epämiellyttävä hahmo: ”mustasukkainen, pikkusieluinen, epäoikeudenmukainen, kostonhimoinen ja armoton kontrollifriikki”.

Kirjoittajien mukaan uskonnolliset tekstit eivät ole sinänsä hyviä tai pahoja, vaan ne muuttuvat vaarallisiksi silloin, kun niistä irrotetaan yksittäisiä kohtia, jotka otetaan kirjaimellisesti toimintakäskyinä johonkin poliittiseen tarkoitukseen. Martti Luther ja hänen aikalaisensa keksivät erilaisia loukkauksia ihmisten takapuolista ja ulosteista. Nykyihmisen silmissä Lutherin solvaukset ovat äärimmäisen alatyylisiä ja syrjiviä, mutta aikalaiset eivät todennäköisesti tulkinneet niitä samoin.

Tässä kohden minusta voisi pohtia sitä, miten menneisyyden puhetta tulkitaan nykypäivästä käsin: analysoidaanko sitä anakronistisesti vai menneisyyden kontekstissa, kuten mielestäni pitäisi? Ihmiset toimivat pääsääntöisesti oman aikansa ja kulttuurinsa arvojen ja normien mukaisesti, joten mielestäni menneisyyden ihmistä ei pidä leimata yksioikoisesti pahaksi, vaikka tuo käyttäytyminen nykyään tuomittaisiinkin syrjiväksi tai muuten loukkaavaksi.

Uskonnon teemaosiossa käydään lisäksi läpi muun muassa katolisten ja protestanttien vuosikymmeniä kestänyttä välienselvittelyä Pohjois-Irlannissa, ISIS-järjestön toimintaa ja Päivi Räsäsen homokammoa. Osiota lukiessa tuli mieleen, että ”solvaaminen” kuulostaa ihmisten järjestelmällisen syrjimisen ja tuhoamisen sekä sodan yhteydessä turhan kevyeltä käsitteeltä. Vaikka kirjan nimessä on termi solvaus, käytännössä kirja käsittelee yhtä paljon vihapuhetta, jonka ainakin itse miellän huomattavasti vakavampana asiana. Näitä kahta asiaa on hiukan ongelmallista rinnastaa ja valitut esimerkit ovat hyvin eritasoisia. Kekkosen hiukan ilkeä sutkautus miesten saunaillassa tai Remun letkautus rock-festareilla ovat aivan eri tasolla kuin ISIS-järjestön suorittama uskonsota. Kirjan esimerkit ovatkin jatkuvaa tasapainottelua hauskaksi tulkittavan, traagisen ja pelottavan välillä.

Vihapuhe ja solvaus politiikassa

Politiikan teemaosiossa käydään läpi tunnetut kommunistit, fasistit ja populistit: Esimerkiksi Vladimir Lenin, Josif Stalin, Mao Zedong, Karl Marx ja Adolf Hitler. Kommunismin kohdalla kirjassa korostetaan kommunistien harjoittamaa itsekritiikkiä, jolla pyrittiin oppimaan tehdyistä virheistä ja oppimaan olematta tekemään virheitä jatkossa. Kaikki alistettiin tällä itsetarkkailulle ja muiden tarkkailulle. Maon Kiinassa nuoriso opetettiin median avulla haukkumaan, solvaamaan ja käyttämään väkivaltaa vastavallankumouksellisia henkilöitä kohtaan. Hitlerin suuri oivallus taas oli, että pelkkä teksti ei riitä vakuuttamaan suurta ihmisjoukkoa, vaan tehokkainta on pitää tunteita herättävä puhe. Tämä on toki luonnollista, kun otetaan huomioon, että Hitlerin kirjoitustyyliä on kuvattu kuivaksi ja kömpelöksi, mutta tuskin kukaan kiistää sitä, etteikö hän olisi ollut taitava puhuja, jolla oli taito saada isot ihmismassat puolelleen.

Hitlerin erityinen mieltymys kuvalliseen ja suulliseen viestintään yrittäessään vaikuttaa ihmisten tunteisiin tuo mieleen, kuinka Suomessa on nykyään yhä enemmän heikosti lukevia nuoria ja monet saavat tietonsa ja oppivat asioita ainoastaan videotallenteista ja -striimeistä. Kuten Solvaajat-kirjassa sanotaan: ”kuva uppoaa typerämpäänkin päähän” ja kuten Hitler kirjan mukaan toteaa:

Tällöin ihmisen tarvitsee vielä vähemmän tehdä työtä ymmärryksellään; riittää, kunhan katselee, enintään lukaisee läpi aivan lyhyen tekstin, ja niin useat ovat valmiit pikemmin omaksumaan kuvaesityksen kuin lukemaan pitkähkön kirjoituksen.

Audiovisuaalinen media ei itsessään ole paha, mutta jos tähän yhdistää yksipuolisen ja kriitiikittömän median käytön, uhkakuva on todellinen.

Hitlerille oli tärkeää kontrolloida sanojensa lisäksi sitä, miten hän esiintyessään näyttäytyi. Bundesarchiv, Wikimedia Commons.

Sosiaalinen media on kirjan mukaan keskiössä vihapuheen yleistymisessä ja sen taustalla piilee uusi poliittinen aalto, jossa Trump on vain yksi tekijä muiden joukossa. Se sai kirjoittajien mukaan alkunsa vuoden 2008 jälkeen, kun finanssikriisissä ryvettynyttä liberalismia kohtaan levisi epäluuloa. Kovaotteiset populistijohtajat valtasivat alaa ja olivat valmiita radikaaleihin ratkaisuihin. Sosiaalisessa mediassa kuten Twitterissä alkoi levitä valeuutisia ja bottien provokaatioviestejä. Monelta populistilta, kuten Trumpilta, puuttui harkintakykyä kirjoittaessaan pikaistuksissaan eräsovinnaisia ja usein vihaa tihkuvia twiittejä.

Laukka ja Turunen kuvaavat Trumpin twiittaustyyliä ”lörpöttelypolitiikaksi”, jossa asiatietoa vääristellään tarkoituksellisella höpinällä ja lausumat tiivistetään yksinkertaisiksi iskusanoiksi. Useissa tutkimuksissa on todettu, että aggressiivisuus vetoaa osaan ihmisistä. Se lisää uudelleentwiittausten ja uusien seuraajien määrää. Kirjoittajat ehdottavat tähän yhdeksi syyksi ihmisen biologiaa, ihmisten loputonta kiinnostusta toisten tekemisiä kohtaan.

Yhdysvaltain presidentti Donald Trump. Wikimedia Commons.

Eräs teema, jota kirjassa käydään läpi vuolaasti, on yleisön tunteisiin vetoava uhriutuminen. Kirjassa väitetään vahvasti, että uhriutuminen on ottanut pysyvän jalansijan yhteiskunnallisessa keskustelussa, eikä enää pyritä löytämään asioihin ratkaisuja, ainoastaan solvataan, vähätellään, loukkaannutaan ja uhriudutaan. Suurin osa on varmasti samaa mieltä siitä, että vastakkainasettelu on yhä suuremmassa osassa, mutta jos asiaa tarkastelee historiallisesti, ei tämä ole mitenkään epätavanomaista tai uusi ilmiö. Oman 1800-luvun lopun sanomalehtien yleisönosastoihin kohdistuvan tutkimukseni perusteella osaan sanoa, että myös tuolloin yleinen keskustelu oli täynnä solvaajia, loukkaantujia ja vastakkainasettelua. Kirjassa ei väitetä, että vastakkainasettelu tai uhriutuminen olisi uusi ilmiö, mutta vastaavuuden historiassa olisi voinut tulla selkeämmin esiin.

Nationalismi

Nationalismin teemaosiossa huomioidaan muun muassa ruoan ja kummalliselta kuulostavan vieraan kielen kautta solvaaminen, mutta toisaalta palataan jo politiikkaosiossa käsitelyihin kansanmurha-asioihin. Myös nationalismi pohjaa tunteiden herättelyyn ja pyrkii jaottelemaan ihmiset ”meihin” ja ”muihin”. Kirjan tekijät määrittelevät nationalismin retoriikkaan pohjautuvana identiteettipolitiikkana, joka nousee uhriutumisen ja epäoikeudenmukaisuuden tunteesta, ja joka pyrkii ihmisten vastakkainasetteluun. Ihmisten erottelun lopputuloksena syntyy henkisiä kuplia, joita voi nykyään havaita erityisesti sosiaalisessa mediassa.

Kirjassa esitetään tunteiden historian kannalta kiintoisa väite siitä, että moderni yhteiskunta ja kehittynyt talousjärjestelmä antoi ihmisille vapauden ja oikeuksia, mutta toisaalta myös lisäsi kateuden, ylpeyden ja häpeän tyyppisiä tunteita, jotka ovat erityisen hyödyllisiä identiteettipolitiikan vahvistuksessa. Valitettavasti tämän väitteen tueksi ei esitetä argumentteja, vaan se jää ilmaan ikään kuin mutu-tuntumalta heitettynä seikkana. Menemättä tarkemmin tunteiden historian tutkimisen metodologiaan, voidaan todeta, että tunteiden historian tutkiminen on melko haasteellista, johtuen esimerkiksi siitä, että tunteet ovat ajassa ja kulttuurissa muuttuvia.

Kulttuuriherjat

Kirjan loppuun sijoitettu kulttuurin teemaosio on kirjan keveintä antia. Esille nostetaan urheilijoita, muusikkoja, taiteilijoita ja kirjailijoita sekä kotimaasta että ulkomailta. Kirjassa on hyvä oivallus, joka pohjautuu Aristoteleen Runousoppiin: yleisön kiinnostus herätetään uhoilulla ja raivoamisella, ja yleisö monesti nauttii näistä dramaattisista kohtauksista ja pitää niitä jopa huvittavina. Toisaalta tämänkaltaiset ulostulot herättävät yleisössä myös pelon, myötätunnon ja inhon tunteita. Kirjassa esitetään lisäksi vertaus Aristoteleen Retoriikkaan, jossa loukkaukset jaetaan kolmeen eri kategoriaan ja jota erityisesti rock-muusikot kirjan tekijöiden mukaan hyödyntävät sosiaalisessa mediassa:

  1.  Ylenkatsotaan toisten tärkeinä pitämiä asioita
  2. Ei välitetä toisten mielipiteistä
  3. Häpäistään toinen osapuoli nauramalla tai pilkkaamalla

Aristoteleeltä on peräisin myös ajatus siitä, että ihmisten samankaltaisuus herättää heissä toisten vähättelynhalua. Kirjassa annetaan esimerkki ihmisistä, jotka väittävät, etteivät tunne yleisesti tunnettua kollegaansa samalta alalta tai vähättelevät oman alan ihmisten uskottavuutta, ammattitaitoa tai aikaansaannoksia. Kulttuuriosiossa kiinnitetään lisäksi huomiota solvaamisen taustalla olevaan sanankäyttämiseen, joka on taitavimmillaan jopa runollista.

Loppumanifesti ja muita havaintoja

Teoksen loppuun on mahdutettu yhdeksän sivun manifesti, ohjenuora ihmisille, jotka eivät halua käyttäytyä solvaavasti. Laukka ja Turunen kiinnittävät paljon huomiota sosiaaliseen mediaan nykypäivän ilmiönä ja viimeisessä luvussa varoitellaan vielä siitä, että sosiaalisesta mediasta puuttuu tärkeä sanaton viestintä. Tämä altistaa väärinymmärryksille, mielipahan aiheuttamisille ja loukkaantumisille. Kirjoittajat penäävät poliitikoilta lisää aitoa keskustelua ja ihmiskontakteja sosiaalisen median käytön lisäksi. Itse voisin lisätä tähän, että tarvitaan myös lisää mediaälykkyyttä ja tervettä kritiikkiä.

Joka puolelta kirjaa paistaa läpi tekijöiden asenne somea kohtaan: ajatus on hyvä, mutta toteutus huono. Sosiaalinen media mahdollistaa matalan kynnyksen reaaliaikaisen keskustelun, mutta valitettavasti lieveilmiöt pilaavat sen. Kirjoittajat esittävät, että tarvitaan lisää kasvokkain kohtaamisia – mikä on toki ironista tässä maailmantilanteessa. (Kirja on kirjoitettu juuri ennen koronapandemian laajamittaista puhkeamista.) Tarvitaan dialogia, ei pelkästään puhumista ja kirjoittamista, vaan kuuntelemista ja lukemista, toisten mielipiteiden huomioon ottamista ja suhteuttamista omaan ajatteluun.

Kirjan kieli on lennokasta, esimerkiksi Turkin presidentti Erdoganiin viitataan ”ärtyneenä äijänä” ja väliotsikot ovat tyyppiä ”Paavin raaka perse” ja ”Ruokanationalismin pömppämahat”, mutta kielenkäyttö ei kuitenkaan äidy liian populistiseksi, yksinkertaistavaksi ja viihteelliseksi, vaan osoittaa rivien välissä älykkyyttä ja sivistyneisyyttä.

Kirjan paras anti on mielestäni runsaissa ja erityyppisissä solvausesimerkeissä vaihdellen nykypäivästä pitkälle menneisyyteen. Esimerkkien runsaus on toisaalta myös kirjan heikkous. Jäin pohtimaan, olisiko kirja ollut vielä tehokkaampi, jos esimerkkihenkilöitä ja -tapahtumia olisi ollut hiukan vähemmän ja kontekstointia ja analysointia enemmän.

Teemoitus on mielestäni erittäin hyvä ratkaisu ja neljä teemaa on tämän kokoiseen kirjaan sopiva määrä. Teemat eivät kyllä ole aivan toistensa mittaisia – asia, josta mainitsin jo aikaisemmin. Jos niistä pitäisi jokin karsia pois, se olisi nähdäkseni kulttuuri, jonka solvausesimerkit olivat kevyimmästä päästä, sellaisia, joista tehtaillaan klikkiotsikoita iltapäivälehtiin ja joille naureskellaan hyväntahtoisesti kahvipöydissä.

Suurin osa kirjan solvausesimerkeistä on painokelpoisia, mutta alatyylisiä. Jäin pohtimaan, että vaikka osa solvauksista jää enemmistölle elämään hassuina lausahduksina, niin onko niitä syytä toistaa ja pitää elossa julkaisemalla ne uudelleen? Tämä pätee hyvin myös siihen, että sosiaalisessa mediassa lähdetään jakamaan alatyylistä solvausta saatteena, että tämä on väärin, mutta käykin niin, että viesti tavoittaa entistä suuremmat massat.

Ehkä meillä on kuitenkin toivoa. Kirjan julkaisun jälkeen syksyllä 2020 Yle ja Erätauko-säätiö aloittivat viisivuotisen Hyvin sanottu- / Bra sagt -kampanjan keskustelukulttuurin siistimisestä ja asiallistamisesta. En itse näe somea aivan niin mustavalkoisesti ja pahuuden paikkana kuin Solvaajat-kirjan kirjoittajat. Somen vaaroista puhutaan paljon ja ihan aiheellisesti, mutta on erityisen tärkeää, että tutkijat pysyvät somessa, osallistuvat yhteiskunnalliseen keskusteluun ja jakavat tutkittua tietoa. Some on myös itselleni historiantutkijana ja valtion virkamiehenä ammatillisesti tärkeä tietokanava ja se mahdollistaa matalan kynnyksen verkostoitumisen. Mitä enemmän somessa on asiallisesti keskustelevia ihmisiä mahdollisimman monipuolisesti edustettuina ja jakamassa faktatietoa, sen parempi ihan kaikille meille.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *